Tarinavirta

Tuolla Hrimnir pitää päiväunia, alapihalla, seisten, takapuoli tuuleen päin, toinen takajalka koholla. Hevoset osaavat nukkua seisten. Ne ovat pakenevia eläimiä, nukkuessaankin lähtövalmiita. Nyt Hrimnirin ja ikkunani väliin ilmestyy hahmo. Sillä on vaaleanharmaa takki ja huppu päässä. Se näyttää minua pienemmältä. Ei se posti ainakaan ole, sitä on turha enää odottaa näin kaukana keskustasta. Sitten huppupää kääntää kasvonsa kohti ikkunaani: vaaleat posket, nuoret hymyilevät silmät. Kaunis mies, ajattelen, vaikka vähän likainen. Voisi olla poikani. Jos minulla olisi poika. Joillakuilla on. Olen heille toisinaan kateellinen. He, toiset, ovat puolestaan minulle kateellisia siitä, että minulla on hevonen ja puutarha. Tässä Maailmassa kaikki ovat aina kateellisia jollekulle toiselle. En haluaisi että Maailma on sellainen. Mutta se on. Lattiaparrut narahtelevat, ja napakka koputus sisemmältä ovelta keskeyttää ajatukseni. Sanon “sisään”, ovi narahtaa auki ja mies, joka on nyt riisunut huppunsa, astuu keittiööni.

– Päivää taloon, hän sanoo pehmeällä mutta vankalla äänellä, vilkaisee saappaitaan, kohottaa sitten katseensa.
– Laiskajaakko on eteisen puolella, sanon. Hän kyllä huomaa nyt, että saappaat olisi pitänyt jättää sinne, mutta hän on jo saanut toisen jalastaan. Riisuu sitten toisenkin sukkajalalla kantapäästä painaen, tarttuu saappaisiinsa ja siirtää ne oven taakse.
– Sopiiko että istun, nuorukainen kysyy ja istahtaa saman tien punaiselle jakkaralle. – Kuuluu kai esittäytyä. Nimeni on Baldur. Olen tullut Saaresta.
Saaresta… mieleeni tulvii muistoja. Niissä ajetaan moottoriveneillä liian lujaa, pudotaan sillalta tai hukutaan jäihin. Niissä tungetaan terävä nenä toisten asioihin ja tiedotetaan torilla, millaisia asioita löytyi.
– En tiennyt että Saaressa on vielä asukkaita.
Mitähän tuo mies joka ei näytä saarelaiselta haluaa minusta. Jos haluaisin seurustella saarelaisten kanssa, asuisin Saaressa. Nyt haluan olla omassa rauhassani, kohta on aika lähteä ratsastamaan ja keräämään yrttejä. Mies sotkee aikatauluni.
– Vähän heitä olikin kun sinne muutimme. Useimmat tontit olivat päässeet metsittymään aika tavalla, muutama hökkeli vielä pystyssä. Yhdessäkin semmoinen vanha ukko asui, joka oli ripustanut paperisäkit ikkunaverhoiksi. Se myi kaalinpäitä entisen tehtaan pihalla.
– Pesonen?
– Juu, se sen nimi oli. Se kuoli viime talvena.
– Mihinkäs se kuoli?
– Putosi pilkkiretkellä jäihin.
– Mahdotonta. Se mies tunsi jäät paremmin kuin monet tuntevat taskunsa.
– Ai teikäläisilläkin on tapana liioitella…
– Pesonen tunsi jäät. Paremmin kuin minä.
– Sinä siis olet asunut siellä.
– Saaressa?
Hymähdän. Kukapa ei olisi. Asunut Saaressa.
Huokaisen ja nousen. Mies ei näytä olevan hetsillään lähdössä, joten ryhdyn teenkeittoon. Taitaa jäädä ratsastuslenkki tekemättä. Kuusenkerkillä maustettu yrttitee sopii näin jännittävään tilanteeseen, kun syrjäiseen asumukseeni on astunut vieras mies joka sanoo tulleensa Saaresta mutta on pienempi kuin saarelaiset yleensä. Ehkä hän kuuluu hitaasti kasvavaan heimoon.
Kun mies näkee kädessäni teesihdin, hän kysyy, eikö olisi kahvia. Onhan sitä, kahvia, vaikkei sitä ole pitkään aikaan ollut kukaan tahtomassa. Etsin pannun kaapista, nappaan saavista vettä. Pannu hellalle, sitten hellaa sytyttämään. Siinä se tulee kahvi kuin teekin. Kun kumarrun ottamaan korista pikkupuita, selkää kirpaisee aika tavalla. En saata nielaista kipua, vaan suustani pääsee vinkaisu. Kuin onnettomalta hiireltä, jonka selkään kissan kynnet tarraavat. Nuori mies nousee ylös, astuu yhdellä harppauksella hellan luo ja sanoo:
– Anna kun minä.
Se on kauneinta mitä olen kuullut pitkään aikaan. Anna kun minä. Että joku ihan vain hyvää tahtoaan tahtoo auttaa. Minua vieläpä, minua joka on tottunut selviytymään kaikesta itse ja omin voimin, jonka kaikki muutkin olettavat selviytyvän kaikesta itse ja omin voimin. Olen niin hämmennyksissäni että vain seison ja tuijotan. Nuori mies hymyilee, naurahtaa ja alkaa sitten asetella pikkupuita pesään. Havahdun ja siirryn hänen taakseen kurkottamaan kahvipurkkia astiahyllyltä. Selkälihakset pitävät venytyksestä. Hetken aikaa minä mittailen ja hän sytyttelee. Hetken aikaa tuntuu siltä kuin hän olisi ollut siinä aina.
– Ehtii kai sitä huomennakin.
Huomaan sanoneeni sen ääneen, kun mies kysyy mitä.