1860-1867
1
Viattomien lasten päivän lumituisku iski vasten kasvoja, Tobiaksen posket palelivat. Hänen olkapäänsä ja kätensä tärisivät, vaikka reessä vällyn alla oli lämmintä. Hän oli käpertynyt setänsä kylkeen. Lumi painoi kuusten oksia kohti maata, ohuet koivut kaartuivat tien uoman ylle. Hevonen veti reipasta vauhtia yön aikana syntyneiden kinosten läpi, matka Söörmarkusta Noormarkkuun taittui joutuisasti.
Tobias ei olisi halunnut päästä koskaan perille.
Noormarkun kirkon korkean oven avaaminen vaati pieneltä pojalta paljon voimaa. Tobiaksen Kalle-setä auttoi, hänen vahvan kätensä avulla he pääsivät kirkon suojaan. Tobias istahti takimmaiseen penkkiin. Hänen jalkansa eivät ulottuneet lattiaan, kirkonpenkit oli tehty aikuisille. Istuin tuntui kylmältä. Selkänojaksi tarkoitettu lauta osui pään kohdalle, siihen ei voinut nojata. Lakki piti ottaa pois päästä, mutta takki sai olla. Vanttuita Tobias ei halunnut riisua, vaikka ne olivat lumiset. Kalle-setä käski istua ja odottaa, ja tehdä mitä käsketään.
Sitten Kalle lähti pois, Tobias jäi yksin.
Lumituisku kutoi märkää verhoa kirkkosalin sivuseinien isoihin ikkunoihin, ne antoivat sisään hämärää valoa. Kattokruunujen valkoisia kynttilöitä ei ollut sytytetty, penkkien eteen laitetulla pöydällä paloi kaksi kynttilää.
Kirkon etuseinässä riippui taulu, jossa tummatukkainen nainen katseli olkien päällä makaavaa pientä vauvaa. Vauva hymyili naiselle, sen pään päällä näkyi kirkas ympyrä. Kuva toi Tobiaksen mieleen joulukirkon, jolloin isä kertoi taulusta. He istuivat kahdestaan, monet kynttilät loistivat kirkkaasti, tuntui juhlalliselta. Tobias oli silloin viisivuotias, hänen siskonsa Maria oli juuri syntynyt, eikä äiti päässyt kirkkoon. Tobias nukahteli papin puheen aikana, mutta isä aina herätti. Isä varoitti, ettei rovasti tykkää, jos kirkossa nukutaan. Siitä oli kulunut vuosi.
Silmät meinasivat alkaa itkeä. Tobias pudisti äkkiä päätään, ettei se tulisi, hän ei halunnut olla itkevä pikkupoika. Hän tuijotti jalassaan lämmittäviä tallukkaita, ajatukset palasivat aamuun Wastamäen torpassa. Velli ei olisi maittanut, mutta Miina-täti käski syödä. Pikkuveli Frans niiskutti lusikoidessaan hitaasti lämmintä suurusta, sisko Maria oli niin pieni, ettei vielä ymmärtänyt. Tädin silmät kostuivat, vaikka hän yritti katsoa muualle. Kalle-setä ei puhunut mitään, eivätkä serkut. Jos kaikki olisivat puhuneet niin kuin muina aamuina, olisi ollut helpompi olla. Hiljaisuudessa pala kurkussa paisui niin, että itkun ääni pysähtyi. Silmät vain kastuivat.
Tobias tarttui lakkiinsa ja puristi sitä rintaansa vasten. Kädet tärisivät. Kirkko oli valtavan suuri. Hän tunsi olevansa niin kuin pieni hiiri tyhjässä riihessä, se yritti löytää pakotietä, mutta seinät olivat liian kaukana.
Ikävä asettui Tobiaksen sisään. Se kertoi äidistä, joka lauloi ja silitti hänen tummia hiuksiaan, ja isän sylistä, jossa hän istui ja piti hevosen suitsista opetellessaan ajamaan. Ikävä muistutti itkevästä pikkusiskosta ja Fransista, veljestä, jonka kanssa Tobias oli vielä edellisenä päivänä leikkinyt.
Kirkon ovi aukesi, pakkasta pääsi sisälle. Tobias käänsi päänsä viiman suuntaan. Isoja ankaran näköisiä miehiä käveli keskikäytävälle yksi toisensa jälkeen. Tobias oli nähnyt heitä kylällä, talojen isäntiä ja torppareita. Miehet asettuivat kirkon keskelle. He puhuivat kovaa, äänet kaikuivat isossa salissa. Tobias ei ymmärtänyt kaikkea mitä puhuttiin, hän toivoi olevansa väärässä paikassa. Kun kaikki oudot asiat olisi puhuttu, miehet lähtisivät pois, Tobias jäisi, eikä kukaan välittäisi hänestä.
Pieniä lapsia tuli sisään yksinään tai äitinsä kanssa, jollakin oli isä mukana. He jäivät taakse istumaan niin kuin Tobiaskin. Kaikki olivat ihan hiljaa ja pelokkaan näköisiä. Sivupenkkiin asettui nuori mies, jonka pää heilui sivulle, kädet nykivät ja silmät katsoivat eri suuntiin. Se näytti pelottavalta. Hiljaisia, rikkinäisiin ja likaisiin vaatteisiin pukeutuneita vanhoja miehiä ja naisia istui yksinään eri puolilla kirkkosalin takaosaa. Sivupenkillä liinapäiset rouvat kuiskuttelivat keskenään, kääntyivät tuijottamaan tulijoita, ja jatkoivat kohta supinaansa puoliääneen.
Tobiaksen mieli oli tyhjä ja painava. Hän tuijotti eteensä, hengittäminen tuntui vaikealta. Pää painui alaspäin, silmät kirvelivät, mutta itkua hän ei näyttänyt. Hän odotti, vaikka ei tiennyt, mitä oli tulossa.
Miina-täti kertoi, että pääsisin uuteen kotiin, ja se koti löytyisi kirkosta. Wastamäessä Kallen ja Miinan hoidossa Fransin ja Marian kanssa olisi ollut hyvä olla. Setä sanoi, ettei ruokaa riittänyt kaikille, eivätkä tuffa ja mummukaan voineet ottaa. Frans ja Maria saivat jäädä, koska he olivat pienempiä, vanhimman piti lähteä. Minä olen iso poika, joka voi tehdä töitä jossakin talossa, mistä saa leipää. Minkälaista oikein isossa talossa mahtaa olla? Siellä on varmaan lapsia, joiden kanssa voi leikkiä, ruokaa annetaan ihan niin paljon kuin jaksaa syödä ja saa nukkua lämpimän vällyn alla. Teen mitä käsketään, niin isojen ihmisten ei tarvitse olla vihaisia. Kesällä menen lehmien kanssa paimeneen, syön eväitä ja haen metsästä marjoja.
Kaksi mustapukuista miestä käveli kirkon eteen ja asettui istumaan pöydän taakse. Toinen oli rovasti Johnsson, Tobias oli nähnyt hänet isän ja sitä ennen äidin hautajaisissa. Tobiaksesta tuntui, että papin katse osui suoraan häneen.
Rovasti nousi seisomaan. Valkoiset liperit väpättivät leuan alla, kun hän huusi ankaralla äänellä:
– No niin, aloitetaan! Veisataan virsi numero kaksisataaviisikymmentäyksi, ”Ah, ah kunkan kurja kuljen!”
Pappi, isännät ja liinapäiset naiset lauloivat, höyry kohosi heidän suustaan kohti korkeaa kattoa. Tobias muisti, kuinka äiti lauloi virttä kotona pyhäpäivänä. Äidin ääni oli kuulostanut kauniilta.
Rovasti jatkoi puhumista heti virren jälkeen:
– Kirkkoväärti Kuuri kirjoittaa pöytäkirjaan, mitä on huudettu.
Suuri kirkko kaikui papin äänestä. Kaikki odottivat, joku nyyhkytti, isännät rykivät. Tobiaksen kurkkua kuivasi. Hän katsoi ikkunasta sakeaa lumituiskua ja muisti rekimatkan sedän vieressä.
– Miina Tiituksentytär! jatkoi rovasti.
Pieni itkevä tyttö vietiin kaikkien eteen, hänen villapaidassaan loisti iso reikä. Tyttö katsoi murheellisena saattajaansa, joka palasi penkkiin jättäen hänet yksin seisomaan.
– Neljävuotias tyttö, mitä vaaditaan? Pari vuotta kuluu, niin hänestä tulee oiva pikkupiika, selosti rovasti.
Joku isännistä huusi:
– Kuusikymmentä.
– Se on liian paljon, vastasi rovasti.
Sitten sanottiin taas jotain, Tobias ei jaksanut kuunnella. Hän ei ymmärtänyt, mitä huutamisella tarkoitettiin. Mitä tytölle on tapahtunut, ovatko senkin äiti ja isä kuolleet? Mitä tytölle tehdään, kun se ei osaa olla vielä paimenessa?
– Tobias Viktor Tobiaksenpoika!
Tobias pelästyi. Hän nousi hätääntyneenä ja lähti laahustamaan kohti kirkon etuosaa. Katse painui jalkoihin, sydän jyskytti entistä kiivaammin, leuka väpätti niin, että hampaat kalisivat. Rovasti otti poikaa olkapäästä kiinni ja käänsi kohti penkeissä istuvia isäntiä. Häntä tuijottivat kaikki isot ankarat miehet, Tobias tunnisti Kihlakallion Tumeliuksen, sekä Eeleksen ja Ingemarin isännät. Hän ei halunnut katsoa, vaan painoi päänsä alas.
– Renki Tobias Johanneksenpoika -vainaan orpo poika, kuusi vuotta, reipas miehenalku, pärjää ensi kesänä paimenessa, mitä vaaditaan? kysyi rovasti.
Eeleksen isäntä vastasi:
– Viisikymmentä markkaa.
– Pojasta on paljon apua, hinta on liian iso, totesi rovasti.
– No kaksi markka pois, lupasi isäntä.
– Neljäkymmentäkahdeksan markkaa Eeleksen isännälle ylöspidosta ja kasvatuksesta, vahvisti rovasti ja löi nuijalla pöytään.
Tobias oli myyty.
Itku tuli tyrskähdyksinä. Olkapäät hypähtivät joka kerta, kun hän veti nenästä pursuavaa limaa sisäänpäin. Aamun hiljaisuudessa alkanut, koko matkan kasvanut ja kirkossa vahvistunut kauhu ei enää mahtunut pienen miehen sisälle, se kuohui nenästä ja silmistä. Mieleen ei mahtunut mitään ymmärrystä, ei pienintäkään ajatusta, vain räjähtävä epätoivo.
Tobias tunsi rovastin käden selässään:
– Menehän siitä!
Sanat tunkeutuivat mielen kaaoksen läpi. Hän lähti hitaasti kohti kirkon käytävää, samaa, mitä pitkin hän oli kirkon eteen laahustanut.
Pakkanen iski kasvoihin tuulisessa ilmassa, Tobias otti muutaman juoksuaskeleen pysyäkseen isännän perässä. He menivät hevosten luokse. Isäntä istui rekeen, veti vällyn jalkojensa päälle ja viittasi Tobiaksen viereensä. Molemmille ei riittänyt peitettä. Hevonen lähti reippaalla vauhdilla hautausmaan ohi tielle.
Hyinen tunne palasi. Tobias oli tottunut ulkoilmaan ja pakkaseen, mutta nyt oli erilaista. Pelko ja kylmä saivat hänen polvensa ja olkapäänsä taas tärisemään. Isäntä haisi tupakalta ja happamalta viinalta. Tobias nökötti hiljaa katsellen tallukkaitaan. Kalle-setä antoi ne, koska hän tulisi tarvitsemaan niitä enemmän kuin veljensä Frans tai serkkunsa Kalle ja Jussi.
– Osaatko paimentaa lehmiä? kysyi isäntä yllättäen.
– Juu, vastasi Tobias nostamatta katsettaan.
– Hyvä, pääset sitten keväällä paimeneksi.
Isännän kysymys pienensi Tobiaksen pelkoa. Jos hän ei olekaan niin ilkeä kuin on kerrottu, jos pääsisin pian vaikka pikkurengiksi, kun hoitaisin lehmien paimentamisen oikein hyvin. Pieni toivon kipinä syttyi pojan mielessä.
Matka jatkui hiljaisena, kylmä viima kalisutti Tobiaksen luita ja sai leuan väpättämään. Valtava ikävä ei jättänyt lasta.
Tie alkoi näyttää yhä tutummalta. He ajoivat Kihlakallioon menevän polun ohi, siellä Tobias oli leikkinyt serkkujensa kanssa. He kääntyivät Ingemarin tielle ja jatkoivat kohti Eelestä. Rakennus kohosi mahtavana valtavien aavemaisten puitten takana. Sisään mentiin kuistilta, niin kuin muissakin isoissa taloissa. Tien toiselle puolelle jäivät navetta, talli ja aitat. Tobias oli käynyt pihassa kerran isänsä kyydissä. Yleensä hän ei päässyt isän töihin, mutta silloin, kun oli vain pieni asia, hän oli saanut olla mukana.
Isäntä pysäytti hevosen kuistin eteen, Tobias kömpi pois reestä. Isäntä marssi sisään, Tobias seurasi perässä. He menivät porstuan läpi pirttiin, jossa isäntä näytti seinustan penkin nurkkaa:
– Tuossa on sinun paikka. Teet kaiken, mitä käsketään etkä yritä muuta. Piika sanoo, milloin saat syödä.
Isäntä lähti. Tobias jäi seisomaan tyhjään hämärään pirttiin. Hän tuijotti ympärilleen, tilaa näytti olevan paljon enemmän kuin kotona. Seinällä raksutti kello, heiluri liikkui tasaisesti edes takaisin. Hän jäi tuijottamaan kellotaulun kukkamaalauksia ja koristeellisia viisareita. Kuusenkävyn näköiset punnukset roikkuivat pitkien ketjujen varassa, Tobias ei ollut ennen nähnyt niin hienoa kelloa. Lähellä sitä nurkkaa, mihin isäntä hänet käski, oli valtava pöytä ja penkit sen kummallakin puolella. Toisessa nurkassa näkyi uuni, josta tuntui tulevan lämmintä koko pirttiin. Ilmassa tuoksui palavalle puulle ja hikisille vaatteille.
Tobias istui varovasti penkille, hän ei enää tärissyt niin paljon kuin kirkossa ja reessä. Hän jäi seuraamaan ovea ja odottamaan, milloin joku tulee sisälle. Päässä pyörivät aamupäivän tapahtumat, rovastin kovaääniset huudot ja käsi olkapäällä. Vatsa tuntui tyhjältä, silmät kostuivat taas.
Loviisa porhalsi ovesta ison ämpärin kanssa, leveä hame viisti ovenpieltä, ruudullinen liina oli solmittu tiukasti leuan alle. Tobias oli nähnyt hänet aikaisemmin silloin, kun hän kävi isänsä mukana pihassa. Loviisa tyhjensi vesiämpärin ovenpielessä seisovaan saaviin ja meni kohentamaan tulta. Tobias istui hiiskumatta hämärän pirtin nurkassa ja seurasi naisen askareita. Tämä livahti takaisin ulos, mutta palasi kohta mustan padan kanssa. Hän rupesi hämmentämään pataa, jonka oli sovittanut roikkumaan kraakuun tulen yläpuolelle. Hän hyräili hiljaa. Lisättyään pari puuta padan alle Loviisa huomasi pojan:
– Kuka siin istuu?
– Topias.
Loviisa astui hänen eteensä, kumartui ja katsoi silmiin:
– Oleksää se kuallee trenki, se Topiakse mukula?
– Ole.
– Huusiko mee isäntä sinu tän?
– Huusi se.
– Jassoo, sit meilo yks vaivane lissää.
Tobias painoi päänsä alas, häpeä peitti hänet tallukkaita myöten.
