Ei perkeleitä ole olemassa, eihän?
Lapsuutta en kaipaa takaisin. En nuoruuttakaan. Elin ne jo. Perusteellisesti. Onko mennyt aika edes muistelemiseen kummoinenkaan?
Ideologisen Idän ja Lännen sapelienkalistelu oli hermoja raastavaa. Nopeasti piti käydä koulu, vielä nopeammin saada ammatti. Sitten juoksujalkaa repimään leipää itselle ja perheelle. Oli seistävä omilla jaloilla jo alaikäisenä.
Nuoren elämään ei kuulunut mankua vanhemmilta tai pankilta luottoa. Sossua ei edes ollut. Joka päivä piti varmistaa, että kirja kirjalta ja pätkäduuni toiselta loikkien kulki kohti vakaampaa arkea, josta jäisi jotakin ylikin arjen katkaisemiseksi. Viiskytpenninen (silloin 50 markkaa) lavatansseihin, vähän enemmän leffalippuun. Linjurilla (bussilla) olisi ollut kiva päästä Toejoelle treffeille tai Rabeneicilla Pitkällejärvelle lauantaiyöksi soputelttailemaan. Kunhan johonkin. Eteenpäin ainakin.
60-luvun lehdistä silmiin porautuivat ja aivojen kipuosastoon kovertuivat Vietnamin sodan kuvat. Ahdisti. Yö yön jälkeen lehtikuvana sodan symboliksi noussut napalmin runtelema alaston tyttö Kim Phuc juoksi kotikylänsä pommituksia pakoon suoraan minua kohti. Hän, maailmanpalon viaton lapsiuhri, huusi ääneti suu ammollaan. Heräsin vuoteessani yltä päältä hiestä märkänä ja huohottaen. Nopeasti tarkistin, että omat lapset nukkuivat pinnasängyissään. Ikkunasta täysikuu viilsi haavan poikki lattian.
Vannoin, ettei koskaan enää sotaa, jos minusta riippuisi. Että jos riippuisi. Tulevaisuudessa ei äitien ja lasten tarvinnut pelätä eikä ahdistua. Isätkin olivat jo riisuneet sotilaspuvun yltään.
Mutta mikä riippui 50-luvun koulutytöstä tai 60-luvun nuoresta naisesta?
Leikkiviä lapsia katsellessani mietin, että ovat poikia, ensimmäisiä tykinruokia armeijalle. Jos yksikin olisi tyttö? Mutta eihän moderni totaalisota biologisine ja kemiallisine aseineen valikoi miestä, ei naista, ei lasta. Tämä oli kylmää sotaa, ei likikään poltetun maan aikaa. Pelkkiä uhoavia miestenpäitä mustavalkoisessa televisiossa.
Pelottavaa arkitilannetta helpotin omalla mielikuvakeinollani. Suuriäänisiä paasaajia kuunnellessani nostin kourani leualle, nojasin itseeni ja tiiviisti tuijottamalla riisuin ruudun kautta kailottajan alasti. Kuvittelin hänet tilanteeseen, jossa ihminen perinteisesti istuu yksin ja avuttomana. Ei ihminen ihmistä kummempi ollut, kun keksi oikean näkökulman.
Eteenpäin oli puskettava päivä vain ja hetki kerrallansa. Senkö olisin lapsilleni paljastanut, pikkuriikkisille poikasille, että pahuutta on eikä se säästä!
”Ei piruja ja perkeleitä ole olemassa”, sodankäynyt isäni opasti omia lapsiaan, meitä kahta tyttöä. ”On vain ihmisiä, jotka leikkivät pirua.”
”Ei ole pahaa”, toistelin pienille pojille vuosia myöhemmin. ”Äiti huolehtii ja suojelee.”
Kerran viikossa lasteni äiti poti migreeniä, kun ei pystynyt selittämään itselleenkään maailman pahuutta.
En haikaile itselleni takaisin nuoruutta. Sitä elävät nyt kahdeksan lastenlastani.
Mutta mikä on tuo askelten kumu ja sapelien kalina Euroopasta? Taas.
”On vain ihmisiä, jotka leikkivät pirua.” – järkyttävä mutta myös lohdullinen teksti, ihmisille voimme tehdä jotakin, ylimaallisille asioille olisi vaikeampaa. Itkin kun luin.