Kun sumuisena pakkasaamuna helmikuussa tutun kävelyreitin varrella puiden ja pensaiden puhtaaksi riisutut oksat jopa hiljaa surisevat suurjännitejohdot, kun ne huurteen kuorruttamina eivät näytä kylmiltä, vaan tuntuu kuin aika odottaisi ja voisin kietoutua hiljaisuuteen, ohueen ja painottomaan.
©Riitta Komppa
Kaunista! Minulla tuli mieleen muutaman vuoden takaiset, talviset kävelyretkeni eräässä tietyssä paikassa, ja silloinen samankaltainen tunne siitä, että aika odottaa…että minulla on tilaa ja rauhaa olla juuri siinä hetkessä, ei ollut menneisyyden taakkaa, eikä huomisen huolta…vain se hetki, jossa olin niin voimakkaasti läsnä, ilman, että aika olisi pitänyt minua otteessaan, tunsin vain vapautta olla.
Kiitos, Anniina! Löysin runoon sopivan kuvankin oman kävelyreittini varrelta.