Tarinavirta

Novellikokoelmasta Satakunta vanhaa heilaa. Turbator. 2016

(Muuan toukokuinen muisto)

Auto jumahti niille sijoilleen. Kun huomautin, ettei peli vetele, Heilan silmäykset muuttuivat jääpuran teräviksi. Oli kierrelty koko yön seutu siellä ja täällä. Poikkeiltu pariin kertaan tienposkeen osuneen mäentöyrään kupeeseen ja otettu laatikkokameralla kuvia. Nyt minulla oli töyssytyksestä takamus kipeänä, silmät täynnä hiekanpölyä ja valkoisen villatakin selkämys ruohonvihreä.

Korvissa soi äidin lempilaulu Ajomiehestä, joka kumottuaan kylän naiset, hävisi päivänlaskuun.

Paitsi ettei tämä ohjauspyörää mukiloiva ja auton alla könyävä Heila pystynyt mihinkään häviämään meidän pihankulmalta. Menopeli teki täystopin helluntaiyönä. Minä hinkkasin takamuksiani nihkeillä Ladan penkeillä ja ylkäkokelas potkiskeli auton kumeja. Auto ja heila olisi pystyttävä jollain konstilla taikomaan hornantuuttiin, ennen kuin kylä ja varsinkin meidän äiti ilmaantuisivat istumaan puukeinuihin koreata aamua ihastelemaan.

Kello näytti puoli kolmea ja kesäyö oli mitä makein. Heila huhki auton kimpussa. Väliin auto hiukan kärysi ja mourusi ja päästi pitkiä puhinoita. Kunnes hiljeni lopullisesti. Joka puussa linnut mäikkäsivät ja puuhasivat lemmenliekeissään seuraavaa sukupolvea. Mutta auton vierustalla rupesi olemaan hiirenhiljaista.

Oli pakko hiippailla meidän olkkariin. Istutin Heilan uudelle nyppykankaiselle sohvalle. Kievarin Kirstiä olisi voitu Helvarin levysoittimesta kuunnella, mutta ei: suviyön vieno rauha henkäili seinäpapereissa. Vain isän kuorsaus jyrsi tylsällä aarporalla läpi kahden seinän. Vintin rapuissa kompasteli Niilo-setä.

Setä ilmaantui pilsneripullo kädessään ovensuuhun.

– Mennääs nurkan taakse, Niilo ohjasti Heilan perässään pihalle.

– Ei kyllä hörähdäkään ennen ryyppyä. Niilo osasi tehdä tilannearvion heti, kun näki auton.

– Mistä mä sen ryypyn tähän otan? Heila hätäilemään Niilolle.

– Siksi ei pojalla ole ryyppyä, kun juotti ajopelinsä sekaisin, Niilo selosti minulle sivuun.

Heilalle rupesi sitten kiertäen ja kaartaen opettamaan elämänkatsomustietoa. Aina ryyppy on pehmeästi nautittava ja vaivihkaa tarjottava. Riuhtoa ei saa. Ensin on painettava varovasti ja sitten vasta startti päälle.

Setä ei puhuessaan lopettanut minun tuijottamistani. Heilakin näki minun punastuvan ja oli jo aloittamassa, ettei hän …

– Sinä kuski olet. Mies on menopelin kapteeni. Niilo vilkaisi juonikkaasti minuun. – Kapteeni määrää. Kapteenska häärää.

Heila rupesi nikotellen toistamaan Niilon perässä meidän pihassa pidettävän oppitunnin pääpointteja: Varovasti. Hellästi. Oikeassa järjestyksessä. On tiedettävä mitä tekee. Vaihdetta silmään. Bensaa suoniin. Kyllä hörähtää kone kuin kone. Ja nainen istuu vieressä hikisenä ja omenat poskissa. Näkee, miten mies lujin kourin kääntää menopeliä ja istuu ohjaimissa kuin gorillalauman johtaja. Nih.

Pari kertaa Niilon opastamana yritettyään Heila onnistui jymäyttämään auton sellaiseen ärhäkkään menonmeinaamiseen, että naapurit heräsivät. Salusiineja vedettiin sivuun. Likeisin naapuri lykkäsi ikkunansa raolleen. Äiti tuli seisomaan ylärapulle kädet ristissä rinnalla. Paha merkki.

Ennen kuin meni äidin käskemänä keittiöön aamukahville, Niilo vielä kurmutti nuorta miestä. Olan takaa kärvensi viimeisellä voitelulla.

– Nätisti hyrisee nyt Tziguli. Mutta lähde heti kotiisi siitä. Äläkä pysähtele. En meinaa tulla auttamaan, jos jäät jumiin seuraavalla pysäkillä. Älä revi enempää starttimoottorihistoriaa pitäjänkirjoihin.

– Setä! minä huusin. Ja äiti huusi minulle: – Likka sisälle siitä.

– Mitäs minä olen velkaa? livahti varomattomasti Heilan suusta.

Minä tiesin, että Heila oli pihi. Hän suunnitteli olevansa joskus niin rikas, että voi ostaa auton, joka ei pysähtelisi helluntaisussujen pihoille koko kylän naurettavaksi.

– Lada on pomminvarma auto, setä lohdutti nuortamiestä.

Ei kai sedän silmänurkassa kiiltänyt kyynel?

– Tietääkö likka, että Lada on slaavilaisessa mytologiassa nuoruuden ja rakkauden jumalatar? Setä veti kämmensyrjällä mustan rasvaviirun poskeensa. – Ei likka tiedä, ei tiedä. Ja melkein ylioppilas sentään.

Kun maalarifirmaa vetänyt Niilo-setä jäi eläkkeelle, hän päätti toteuttaa nuoruutensa unelman. Hän kuului ikäluokkaan, jonka nuoruus oli kulunut Karjalan metsissä puskemassa tankilla mäntyjä kumoon.  Sedän sodanjälkeiseen menestystarinaan kuului, että hänen piti viuhahdella virtaviivaisilla merkkiautoilla tarkistamassa työmaitaan. Vuosikymmeniä sitä tehtyään hän pani pillit pussiin ja luovutti firman ohjaimet pojalleen.

Sukupolvenvaihdoksen paras juttu oli, että vihdoinkin setä voi tehdä ajopeliasioissa oman mielensä mukaan.

Tai niin hän luuli.

Setä osti tyylikkään harmaan Ladan ja körötteli vapaaherran rauhallisuudella tuttavissa. Mutta sille leuhkalle suhaamiselle tuli äkkistoppi. Firman uskottiin olevan konkurssikypsä, joten sedän poika pisti isänsä kovan eteen.

Ja näin yksi mies menetti lopullisesti nuoruutensa unelman. Hänestä tuli taas mersumies.

Onneksi setä on kauan sitten päässyt sinne tuntemattomaan automiesten taivaaseen, josta ei nuoruudessaan edes osannut unelmoida. Tosin pilvenlongalta käsin arvioituna elossa olevien Lada-kerholaisten tapaamisissa autoista heiluvat sirpit ja vasarat voisivat kursia miestä, jonka itse värkkäämät työkalut riippuivat aina jämptissä järjestyksessä autotallin seinätelineessä. Telineen yläpuolelle hakatuissa nauloissa roikkuivat sedän ja Urkin kuvat rinnakkain.

Apropoo!

Niilon helluntaiyönä vauhtiin auttamassa Heilassa ei sitten myöhemminkään ollut monttöörin vikaa. Näin hiljan kirjastossa Autoliiton lehtihaastattelun, jossa Vanha Heila tukevasti kahvipöytään istutettuna kertoili, että vaikka on moitteetta vuosikymmeniä autoa ajanut, ei vanhaakaan jäärää oppi koskaan ojaan kaada. Kurssitusta suositteli muillekin taitojen kertaamiseksi. Ja kunnon autoa tietysti. Merkistä oli hipihiljaa.