Tarinavirta

Pili oli kyllä joskus viikonkin teillä tietymättömillä, vaikka sitä ei aivan viime aikoina ollut tapahtunut. Liikematkoja, hän sanoi, mutta muisti kyllä kertoa asiasta aina etukäteen. Aluksi minä uskoinkin. Hänhän oli myyntiedustajana barcelonalaisessa vaatealan yrityksessä. Oli ihan normaalia matkustaa asiakaskäynneille tai messuille ties minne, jopa ulkomaille.

Melko pian sen jälkeen, kun Pili aloitti nämä työt, hänen tyylinsä muuttui. Siihen asti hän oli ollut melko tavallinen nuori nainen. Pukeutunut kuin nuori nainen, ja käynyt paikoissa joissa nuoret naiset tapasivat käydä. Hän alkoi pukeutua ja meikata aivan eri tavalla. Hän leikkasi hiuksensa lyhyiksi, mikä eittämättä sopikin hänelle melko hyvin. Mutta jo muutamaa kuukautta myöhemmin hän leikkasi ne vieläkin lyhyemmiksi, ja sitten hän alkoi jostain kumman syystä käyttää peruukkeja. Se tuntui meistä kummalliselta, niin kauniit hiukset kuin hänellä oli. Sitten, melkein vuotta myöhemmin, hän alkoi jälleen kasvattaa omia hiuksiaan takaisin.

Ei siinä mitään epäilyttävää ollut, että hänen tyylinsä muuttui radikaalisti. Naisethan tapasivat tehdä tuollaista. Se ei vielä riittänyt herättämää epäilyksiä. Eikä hänen uusi muodinmukainen vaatetuksensakaan suuremmin ihmetyttänyt minua. Mutta Juana, Pilin paras ystävätär – jo kouluajoista lähtien – alkoi epäillä, ettei kaikki ollut sitä miltä näytti. Hän jankutti siitä minulle alituiseen.

Pili asui vielä tuolloin vanhempiensa luona tehtaan takana, ja meillä kolmella oli tapana tavata sunnuntaisin ramblalla.

”Onko tuo Cucci?” Juana kysyi kerran. Ilmeisesti hän oli pohtinut asiaa jo pidempään.

”On se”, Pili vastasi, ja esitteli ylpeänä käsilaukkuaan.

”Se on lahja”, hän sanoi ja hänen kasvonsa säteilivät onnesta.

Minulla ei ollut mitään käsitystä käsilaukkujen hinnoista, eikä vaatteiden hinnoista ylipäätään – vielä vähemmän naisten vaatteista. Mutta Juana selvitti jostain, että kyseinen laukku maksoi ainakin puolitoista tonnia, ja kertoi siitä minulle. Kumpikaan meistä ei voinut ymmärtää sitä, että joku antaisi niin kalliin lahjan ihan tuosta vain. Se herätti epäilyksiä.

Pikku hiljaa meille alkoi selvitä, että jopa Pilin vaatteetkin, joita hänellä tuntui olevan loppumaton kokoelma, olivat aivan hirvittävän kalliita nekin, ja täysin nuoren myyntiedustajan saavuttamattomissa. Pili tosin yritti selittää, että ne olivat lainavaatteita. Hän sanoi, että yritys antoi niitä työntekijöidensä käyttöön.

Sitten kerran meille paljastui, että hänellä oli käsilaukussaan neljäsataa euroa käteistä. Pili selitti, että hänellä oli tapana pitää käteistä rahaa varmuuden vuoksi mukanaan. Mutta, että neljäsataa euroa, se tuntui liian suurelta summalta. Itse en ole nähnyt neljääsataa euroa koskaan yhdessä pinossa, eikä varmaan Juanakaan.

Tuo kaikki vaikutti aina vain epäilyttävämmältä. Mutta emme koskaan ottaneet asiaa puheeksi hänen kanssaan, ja nyt siitä on kulunut jo melkein yksitoista vuotta.

Niihin aikoihin Pili muutti Barcelonaan. Se, että naimaton nainen muuttaa asumaan yksin, ei näin kaksituhattaluvulla ollut enää mitenkään tavatonta – ei tietenkään – mutta tiedän hänen isänsä olleen asiasta kovin pahoillaan. Hänestä kai tuntui siltä, että tytär oli hylännyt heidät, hänet ja Montsen. Kai Nicolas ajatteli, että hän itse oli siihen syypää. Ja täytyy sanoa, että minä kyllä ymmärsin häntä.

Minäkään en pitänyt ajatuksesta, että Pili asui yksin suuressa kaupungissa. Hän on tosin käynyt kotonaan miltei päivittäin, joten muutto ei tavallaan ole tuntunut aivan niin lopulliselta. Mutta oudointa on, ettei hän koskaan kutsu ketään meistä asuntoonsa.

Mainitsin kerran asian ohimennen hänen isälleen, ja tämä kertoi, ettei hänkään ollut koskaan käynyt Pilin luona. Tytär asui kuulemma yhdessä toisen naisen kanssa säästääkseen vuokrassa, eikä halunnut häiritä tätä tuomalla asuntoon vieraita.

Niin elegantti ja muodinmukainen kuin Pili onkin, hän ei koskaan seurustele kenenkään miehen kanssa. Ja se on kyllä tosi outoa. Jos hänellä olisi miesystävä, minä kyllä saisin sen selville, tavalla tai toisella.

Jo lapsesta asti olin elätellyt toiveita siitä, että jonakin päivänä Pili ja minä… Ehkä en vain osannut lähestyä häntä oikein, tai ehkä minä en ollut hänen tyyppiään. Olen kyllä yrittänyt, mutta yritykseni ovat valuneet hukkaan, enkä enää tiedä mitä tekisin sen asian suhteen. Olen täyttänyt kolmekymmentä vuotta, mutta hänen seurassaan olen yhä vieläkin kuin pelokas murrosikäinen poika.

Kyllä, minä rakastan Piliä, ja olen sen hänelle kahdesti tunnustanutkin. Ensimmäisellä kerralla – olimme kai juuri täyttäneet molemmat kuusitoista vuotta – kerroin hänelle tunteeni juhannusaterian päätteeksi. Olin pyytänyt häntä kanssani tanssimaan ja hän oli jostain ihmeen syystä suostunut parikseni.

Pili kuittasi tunteenpurkaukseni pelkällä tuhahduksella. En ollut osannut arvata, että pelkkä tuhahduskin saattoi haavoittaa niin syvältä.

Seuraavaan rakkaudentunnustukseeni kului yli kaksitoista vuotta. Pili tuli myöhään illalla baariin. Hän oli itkenyt. Meikit olivat valuneet poskille. En tiedä mitä oli tapahtunut – hän ei milloinkaan kertonut siitä. Lohduteltuani häntä aikani, kerroin hänelle, että rakastin häntä edelleen. Pili ei vastannut, enkä sen jälkeen ole rohjennut yrittää, vaikka en olekaan täysin luopunut toivosta.

Minä näin Pilin ensimmäisen kerran kun olin kahdeksan. Oli syksy ja olin kadulla pelaamassa jalkapalloa muutaman naapurinpojan kanssa. Minut oli pantu maaliin, kun en ollut mikään haka pallon potkimisessa. Totta puhuen en ollut kovin hyvä maalissakaan, eikä maalivahdin urani jatkunutkaan kovinkaan pitkään.

Silloin Pili käveli ohitse äitinsä kanssa, ja minä unohduin niin täysin tuijottamaan häntä, että huomasin pallon vasta kun se oli jo maalissa. En tehnyt elettäkään sen torjumiseksi, ja sekös herätti suuttumusta joukkueessani.

Pili oli matkalla kotiinsa kristillisestä koulusta, jossa hän opiskeli. Minulle selvisi, että äiti haki hänet koulusta joka päivänä juuri siihen aikaan.

Kului puoli vuotta, ennen kuin minulle tarjoutui tilaisuus puhutella Piliä. Tuolloin tiesin jo oikein hyvin, missä hän asui. Olin seurannut häntä ja hänen äitiään. Tunsin puistokadun, jonka varrella hän asui kuin omat taskuni. Minusta se katu vaikutti kovin herraskaiselta, rikkaiden perheiden kadulta, vaikkei se sitä itse asiassa ollutkaan.

Me – meidän perhe – asuimme tehtaan vierellä, kuumassa ja hämärässä kerrostalossa, jossa naapurien hajut tulvivat sisälle valokuilun ikkunoista. Sitä tiesi aina heti, milloin alakerran muija valmisti estofadoa painekeittimellä. Tai milloin vastapäinen naapuri oli lähdössä ulos ja imeytti itseensä sellaisia määriä partavesiä ja deodorantteja, että piti odottaa muutama tunti ennen kuin uskalsi mennä rappukäytävään.

Istuin vastapäisellä jalkakäytävällä puun varjossa, kun Pili aukaisi pihaportin ja astui kadulle. Tiesin, että hän oli menossa tehtaalle isäänsä vastaan. Siinä vaiheessa tiesin myös, että hänen isänsä oli töissä samassa tehtaassa kuin minunkin isäni.

Juoksin Pilin kiinni ja kävelin hänen rinnallaan kohti tehdasta.

”Hei! Mikä sinun nimesi on?” kysyi lapsen viattomuudella.

”Pilar, minun nimeni on Pilar”, Pili vastasi.

”Sinä olet kaunis”, sanoin, niin ikään lapsen viattomuudella ja sillä innolla, jota elämän tuomat pettymykset eivät vielä tuolloin olleet pilanneet.

Ja sinulla on kauniit silmät, olisin myös halunnut sanoa. Ja kauniit vaatteet. Niin ja kauniit hiukset. Olisin kai voinut jatkaa listaa loputtomiin. Mielestäni hän oli kuin prinsessa pitkine, tummine hiuksineen, jotka oli solmittu palmikoksi niskalle. Tuo palmikko ulottui hänen vyötäisilleen ja heilui villisti puolelta toiselle, hänen hyppiessään ruudukolla, jonka me olimme piirtäneet väriliiduilla hänen kotitalonsa etupihalle. Ihailin hänen hiuksiaan, ja olisin antanut mitä tahansa, jos vain olisin saanut harjata ne ja palmikoida uudelleen.

Lapsena Pili oli pieni ja heiveröinen. Hän ei koskaan pärjännyt urheilussa, eikä hän siitä pitänytkään, kuten en minäkään. Kun toisille tytöille ilmestyi murrosiässä rinnat, ja heidän vartalonsa alkoivat muuttua naisellisen pyöreiksi, Pilillä tuo muodonmuutos tapahtui paljon, paljon hitaammin. Se tapahtui niin hitaasti, että oli vaikeata sanoa, milloin hän lakkasi näyttämästä nuorelta tytöltä ja alkoi muistuttaa nuorta naista.

Ehkä se tapahtui silloin kun hän alkoi sitoa pitkät hiuksensa niskalle. Tai ehkä silloin kun hän alkoi meikata itseään. Huomasin, että hän teki silmäripsilleen jotain sellaista, joka sai hänen ennestäänkin suuret ruskeat silmänsä näyttämään entistäkin suuremmilta.

Itse sijoittaisin sen hetken, jolloin tulin kiinnittääkseni asiaan huomiota, ajankohtaan jolloin hän oli jo täyttänyt kaksikymmentäkolme vuotta.

Se tapahtui maaliskuun puolessa välissä, kun ilmat olivat lämmenneet sen verran, että sitä saattoi jo kulkea kadulla ilman takkia – no ainakin keskipäivällä. Olin ulkoiluttamassa lintujani ja tapasin Pilin aivan yllättäen. Päätimme mennä keskusaukiolle juomaan jotain. Minulle se oli harvinainen onni, sillä Pili liikkui Juanan kanssa jo aivan muissa porukoissa. Sellaisissa porukoissa joihin minua ei oikein kelpuutettu. Tavallaan me ehkä vain satuimme samaan baarinpöytään tuona sunnuntaina.

Pili kertoi Ibizan matkasta, ja kuuntelin häntä aluksi vain puolella korvalla. Se johtui siitä, etten mitenkään saanut silmiäni irti hänestä. Pilillä oli päällään vaaleansininen toppi, jossa oli hyvin kapeat olkanauhat, jotka kannattelivat vaatetta juuri ja juuri hänen rintojensa yläpuolella.

Tuo vaatekappale oli kai se syy, joka sai minut kiinnittämään huomioni niihin – nimittäin rintoihin. Näin jälkeenpäin ajatellen minusta tuntuu hieman kummalliselta, etten ollut aiemmin kiinnittänyt niihin huomiota. Olin kai ollut niin hänen suurten silmiensä ja pitkien hiuksiensa lumossa, etten vielä ollut päässyt niitä pidemmälle.

Mutta nyt, istuessamme Cal Marfán pöydässä, huomasin ensimmäisen kerran, että rakastamallani naisella oli rinnat. Katselin niiden sopusuhtaisia kaaria ja kuvittelin mielessäni sen, mitä olemattoman pieni vaatekappale peitti alleen. Ja todellakin, minulta kesti melko pitkään tajuta, että hänellä ei ollut rintaliivejä. Tämän asian ymmärtäminen oli niin kiihottava kokemus, että olin aivan varma siitä, että Pili näki sen naamastani.

”Albert, etkö sinä lainkaan kuuntele?” hän sanoi.

Nyökyttelin kiivaasti, osoittaakseni olevani ajan tasalla hänen matkakertomuksessaan ja annoin vaivihkaa katseeni laskeutua hänen vyötärölleen, nyt kun kerran olin aloittanut tutkimusmatkani.

Huomasin, että muodonmuutos ei rajoittunut ainoastaan hänen rintoihinsa, vaan muukin ruumis oli erilainen kuin olin muistellut.

Käänsin katseeni berberecho-lautaselle tietäen etten kestäisi katsella hetkeäkään pidempään. Tavallaan näkemäni sai mieleni haikeaksi. Ymmärsin, että olin menettänyt jotain sellaista, joka ei koskaan palaisi takaisin. Vaikka Pili ei ollut koskaan minun ollutkaan, minusta tuntui siltä, kuin olisin menettänyt hänet lopullisesti muulle maailmalle.

Pilar kertoi kuinka he olivat, Juana ja hän, matkustaneet laivalla Ibizalle joitakin viikkoja aiemmin. Hän kertoi diskoista, joissa he olivat tanssineet aamuun asti joka ikinen yö, ja kuinka erinomaisen hauskaa heillä oli ollut.

Hänen kertomustaan kuunnellessani sain sellaisen vaikutelman, että heidän seurassaan oli ollut vaikka kuinka paljon ihmisiä, joista ainakin puolet oli julkisuuden henkilöitä. Pili luetteli nimiä kuin liukuhihnalta. Se pani minut miettimään, miten oli mahdollista tutustua niin moniin ihmisiin, ja tehdä niin monia asioita, niin lyhyessä ajassa.

Juana kertoi minulle oman, hyvin erilaisen versionsa Ibizan matkasta. Tosin hän kertoi sen kolme vuotta myöhemmin, kun meille kahdelle oli jo selvinnyt totuus Pilin huippuhienosta työpaikasta.

Jo aivan ensimmäinen diskoilta oli ollut Juanalle suuri pettymys. Kaukana kotoa, paikassa jossa kukaan ei heitä tuntenut, Pilar muuttui aivan toiseksi ihmiseksi. Hän tahtoi tutustua jokaiseen ja flirttaili avoimesti kaikkien kanssa.

Juana tunsi jäävänsä Pilin varjoon tämän varastaessa kaiken huomion, ja syytti siitä ystäväänsä. Salaa mielessään hän myös syytti Piliä siitä, että tämä pilasi Juanan mahdollisuudet iskeä miehiä. Pilin seurassa kukaan ei katsonut häneen päinkään.

Seurauksena oli riita, joka johti siihen, että Juana sanoi lähtevänsä juhlimaan seuraavana iltana yksin, eikä ottaisi Piliä mukaansa. Mutta siihen mennessä he olivat jo sopineet asian, mikä olikin oikein hyvä, sillä Juana oli aivan liian ujo mennäkseen yksin yhtään minnekään.

Tilanne ei paljon parantunut, mutta Juana varmaan ymmärsi, ettei Pili hylännyt häntä tahallaan, ja Juana uskalsi itsekin mennä mukaan leikkiin, eikä enää jättäytynyt taka-alalle.

Juana kertoi, että oli pohtinut paljon sitä, miksi Pili muuttui yht’äkkiä kauheaksi vampiksi – aivan kuin eri ihmiseksi. Hän kertoi huomanneensa, että Pilar suorastaan kerjäsi jokaiselta tapaamaltaan miehiltä, että tämä veisi hänet hotellihuoneeseensa ja päästäisi hänet neitsyyden piinasta, josta ei ollut onnistunut hankkiutumaan eroon, vaikka oli jo ylittänyt kahdennenkymmenennen ikävuotensa. Yksikään uljas Sant Jordi ei ollut – hänen omien sanojensa mukaan – rohjennut nostaa jykevää miekkaansa haastaakseen hirvittävän lohikäärmeen, joka tunnettiin nimellä hymen.

Nyt vasta itsekin muistin, että Pili oli niihin aikoihin alinomaa vitsaillut tuolla asialla. Hän puhui siitä missä tahansa seurassa ja niin usein, että siitä oli tullut eräänlainen vitsi, eikä kukaan oikeastaan tiennyt, oliko Pilar tosissaan vai ei.

”Kuvittelin, että Pilikin oli ollut jonkun kanssa sillä tavalla. Minä menetin neitsyyden kyläjuhlissa kuusitoista vuotiaana. Vaikka se oli kyllä melko surkea kokemus”, Juana tunnusti minulle.

”Enhän minä tiennyt millaista sen pitäisi ylipäätään olla. Nunnat ei koulussa koskaan puhuneet koko asiasta, saati sitten vanhemmat. He eivät koskaan maininneet sanallakaan koko asiasta.”

Minä en sanonut tuohon yhtään mitään, ja toivoin ettei hän kysyisi, sillä minähän olin itsekin neitsyt yhä vielä.