Tarinavirta

Soutajana syyskalalla tympiintynyt äitini seisoi sodan aikainen nagaani kourassa ja sanoi isälle, että paras nyt oli valita. Se on loppu nyt tämä jatkuva kiukuttelu siitä, että souda ja huopaa, oikealle ensin ja hiukan enemmän vasemmalle sitten. ”Se on loppu nyt!” huusi äiti yli kosken kuohun ja heilautti nagaanikättä.

Ja hyppäsihän isä kyydistä. Pullo koskenkorvaa mahanpohjassa ja syyskuun lopun kolea yö viimeistelivät työn. Minä istuin laiturilla, laskin kirkkaalta taivaalta tähtiä ja pidin sylissä termospulloa äitiä varten. Äiti oli vilusta ja hakkaamisesta sininen, ja me istuttiin sisällä muurinkylkeen nojaten yhteisen peiton alla aamuun asti. Ei uinut isä rantaan, ei avannut enää ovea. Kukaan ei lyönyt äitiä sen jälkeen. Eikä porissut meidän hellalla seuraavalla viikolla iänikuinen kalasoppa.

Silloin oli lama, vaikka ei kukaan lamasta puhunut. Rakennustelineiltä ja paateista ylijääneet miehet ynnättiin työttömyyslautakunnassa listoihin ja lähetettiin koppiautolla Nakkilan suoralle soraa levittämään. Ronskina työihmisenä äiti laskettiin miesvahvuuteen. Tämä kiusallinen yksityiskohta pani äijät kiroamaan ensin samanpalkkaisuuslain ja sitten Suomen ostamat torjuntaohjukset ja lopuksi koko maailman akkaväen.

Äidin esimerkin innostamina kylän muut naiset villiintyivät vaatimaan muitakin kuin aviollisia oikeuksiaan. Kotoiset työtunnit ensin allakkaan merkattuaan naiset ripustivat essunsa naulaan ja lähtivät kylän ainoan televisiovastaanottimen ääreen Rehulan pirttiin. Perunasoppa vanheni monen mökin hellankulmalla, kun ”Pitkä kuuma kesä” kesti pitkälle yöhön.

Samana kesänä Tauno noukki minut Rehulan hevostalleilta mossenrämäänsä ja ajoi Risten sorakuopille. Seuraavalla viikolla Tauno kyttäsi jo Mattilan Sylviä autoonsa. Mutta muutaman kuukauden päästä me silti nojattiin yhteisymmärryksessä isonpappilan kansliassa odottamassa rippikoulusta palaavaa pastoria. Minä olin seitsemäntoista ja Tauno kymmenen vuotta vanhempi. Kyllä Tauno ehti, minun mahani tiesi, Kekkonen vahvisti ja äiti hommasi vapaan vinttihuoneen.

Sittemmin Tauno ei paljon välittänyt vintinrappuja kiivetä. Aina tavattaessa hän hakkasi minulle keskenmenon, alusti uuden kierroksen, ja vuodet kuluivat.

Minä pinosin päivät päälletyksin. Käärin hihani enkä antanut ajan kulua aatellessa enkä päivän päätä käännellessä. Perunajauhotehtaalta tie oikeni työväentalolle, ja työnjohtajan vastaan haromisista huolimatta minä yhtenä syksynä istuin Rehulan isännän ja terveyskeskuslääkärin ja koulun johtajaopettajan kanssa harkitsemassa kirkon viereen puhelinlaitosta ja jokeen yleistä pyykkilaituria.

Tauno kulki kylillä tekemässä omaa vaalityötänsä. Mitä enemmän Tauno resusi taksilla ravimiesten piikkiin ja poimutteli alaikäisten syrjäkulmien likkojen hameenhelmoja, sitä helpommaksi hän teki minulle ratkaisun, josta koira ei perään haukkuisi.

Mutta sitkeä luu minun mieheni oli. Putosi rakennustelineiltä, likosi kevätjäissä silta-arkun raudoissa ja hultteimuuttaan ampui kätensä halki vaikka piti jänis reppuun saada. Hullun tuuria ja juopon lykkyä! Henki ei lähtenyt millään, vaikka itse parhaansa yritti ja monet sitä vaihtoehtoa oikein odottavaisin mielin janosivat.

Syyskuussa sitten tuli Taunonkin tinki täyteen.

Lautakunnan kanssa istuttiin kokousta pitämässä Rantaniskalla. Oli tarkastettu tilejä ja kuunneltu ojariitoja ja pureskeltu sillivoileipiä. Ketosen tuomasta omatekemästä oli juuri sen verran maisteltu, että nesteen maku vaivatta muistettiin myöhemminkin. Ilta vanuttui yönsyrjäksi ja pitäjän tilanne rupesi olemaan mukiinmenevä.

Kosteanlämmin pimeä herkisti pohtimaan syvältä ja kaukaa viisaasti koko elämisen järjestystä jokivarressa. Minä siinä itsekseni punoin omaa ajatusta. Kypsyttelin suunnitelmaa kohtalon sormen kääntämiseksi monelle edulliseen suuntaan.

Meidän volvonrämä odotteli Niskan pihakentän kuusiaidan vieressä. Mutta minäpä en ajajaksi ruvennut. Antaisi vain ajautua luontojaan sen, mikä oli tarkoitus luonnonmukaista olla. Vapaamuotisen seurustelun venyessä minäkin ojensin lasiani kerran vielä kohti Ketosen kanisteria. Laskeskelin, että jokea myöten suoraa matkaa meille oli mitä kuta alle parin kilometrin. Soitin Taunolle ja pyysin kulkuapua. Oikein painavasti ja kaikkien kuullen muistutin olemaan varovainen. Tiesin minä Taunon! Tulta tappuroihin, kun muijat komentelivat.

Kaappiin olin lähtiessäni jättänyt täyden pullon kirkasta. Sen voimin Tauno oli takuulla kiillotellut uutta moottoripaattiansa rantavajassa. Veneessä oli liian suuri moottori, sekin oli niin Taunoa. Enemmän mies tiesi oikeista hevosvoimista kuin koneen sisälle piilotetuista. Mutta luuli hän aina tietävänsä. Ei hän nytkään ruvennut vastaan hiomaan, kun julkisesti kaikkien kuullen Niskan salissa seisten nätisti pyysin.

Joki on suora lasketella kilometrin parin verran. Tosin meidän rannasta alavirtaan on kolmet lossivaijerit ohjastajan kurkun korkeudella niin kesänheleät päivät kuin syksyn pimeät yöt. Nöyrä kulkija ne kyllä tietää ja muistaa. Mutta komeasti ajavan heittää vaijeri kauniina kaarena koskeen. Syksyn pimeillä varsinkin.

Tauno kätkettiin isäni kanssa yhteisiin multiin jokivarren vanhan kappelin sivustalle. Mieheni  poismenon jälkeen annoin kiveen kaivertaa veneen kuvan, kummankin miehen nimet kiillotettiin kiviveistämöllä yhtä hohtaviksi. Siinä lepäsivät isä ja aviomies saman veneen alla, vaikka eivät eläissään samaan paattiin ehtineetkään.

Jouluksi vein äidille pullollisen kesällä tekemääni mehua. Marjat olin noukkinut Risten kuopilta. Sieltä tiesi aina saavansa makeimmat vatut. Jo ensimmäisen kulauksen jälkeen äiti maiskautti huulillansa. Hän nosti koko pullon lampun valoa vasten. Tiirusti oikein tarkkaan.

”Perheen naisten vanhalla reseptillä?”

”Perheen naisten vanhalla reseptillä!” minä varmensin.