Elokuun hämärtyvää iltaa leikannut taskulampun valokeila oli kiin­nittänyt vielä yhden liikkujan huomion. Hän oli tottunut varo­maan metsäneläimiä, mutta ei ollut varautunut kohtaamaan mui­ta ihmisiä tällä syrjäisellä suolla, varsinkaan tähän aikaan illasta. Niinpä hän tuumikin itsekseen, että onpas täällä tänään vilkas­ta, ja kyyristyi kuusen juurelle tarkkailemaan valonkantajaa. Hän saattaisi vielä itsekin joutua vahingossa valon vangitsemaksi, ja sitä hän ei halunnut.

Onneksi pannun kylki oli sen verran pinttynyt noesta ja vielä kuusenhavujen varjossa, ettei se kiiluisi, vaikka valo siihen osuisi­kin. Kaikessa hiljaisuudessa hän avasi tippalukon ja tiputti kuksan pohjalle muutaman tipan arvokasta nestettä. Hän kallisti kuksan huulilleen ja heti perään irvisti silkasta mielihyvästä. Terävä polte turrutti kurkunpäätä mukavasti. Oli tullut aika kerätä sato talteen. Edessä oli pitkä, kylmä talvi, joka toi mukanaan kaikenlaisia vai­voja vanhan ihmisen nurkkiin. Tällä kun iltaisin voitelee, niin ei­pähän turhat pöpöt vaivaa.

Pontikan tiputus oli näillä main edelleen voimissaan oleva tai­teenlaji, jolla joissain perheissä oli jopa sukupolvien jatkumo. Tässä tapauksessa miesvainaalta vaimolle. Vuosien saatossa pannua olivat uhanneet kaikenlaiset vaaratekijät aina satunnaisista paikalle osu­neista marjastajista viranomaisiin. Olipa kerran pannun käynyt kaa­tamassa karhukin talvipesää etsiessään.

Pienessä kylässä sana kiiri nopeasti, ja miesvainaan vielä eläes­sä kotiovella oli käynyt yritteliäitä kyselijöitä. Murrosikäiset pojan­koltiaiset oli hätistelty matkoihinsa. Uteliaiden porstuassa norkoi­lut lakkasivat, kun mies kuoli. Luulivat kai, että ammatinharjoitus kuoli miehen mukana.

Toki miesvainaalla oli vakituinen asiakaskunta. Muutaman pul­lon myyminen toi mukavasti lisätuloja niukkaan peruseläkkeeseen. Nämä asiakkaat tiesivät, että kirpeän eliksiirin tuotanto ei ollut eh­tynyt miehen siirryttyä tuonpuoleiseen, päinvastoin, mummo ti­putti ihan samalla rytmillä kuin mies ennen ja koki suurempaa lä­heisyyttä miesvainaansa kanssa tuon pontikkapannun äärellä kuin aikoinaan samassa tuvassa askareita toimittaessaan.

Mummo kääntyi katsomaan vielä taskulampun valon suuntaan, mutta se oli lakannut vilkkumasta aikaa sitten. Hän perääntyi hiljaa piilostaan ja tekikin sen korkean iän huomioiden yllättävän kette­rästi mättäältä toiselle askeltaen, varoen samalla oksien katkomista.

Mummo pysähtyi vielä hetkeksi kuulostelemaan. Vähän kau­empaa kuului askeleita. Oikeaan suuntaan kuuluu olevan menossa, hän totesi huojentuneena. Metsässä polveili useita polkuja ja tot­tunut kulkija löysi polun pään hetkessä. Mummo hävisi pian met­sän pimeyteen.