Se alkaa surinasta, jonka lähdettä hän ei voi vielä paikantaa. Hän hakee katseellaan tyynen järven pintaa ja tutkii, näkisikö hän parven hämärtyvää taivasta vasten.
Mehiläinen se ei ole, eikä hän usko, että se olisi mikään muukaan pistiäinen, koska ne ovat hakeutuneet jo tähän aikaan pesiensä suojaan. Paarma? Ei. Surina ei ole riittävän matala eikä siinä ole mukana sellaista rohinaa, joka on saanut jotkut vertaamaan sitä pommikoneeseen. Korento? No, ei todellakaan, ei edes suurin aitosudenkorennoista, koska senkin voi kuulla vasta, kun se pysähtyy paikalleen muutaman metrin päähän saaliistaan.
Lopulta hänen on pakko myöntää, ettei hän tunnista lajia, vaikka hän on toisaalta kiusallisen varma, että hän on kuullut äänen satoja kertoja. Kokemus hämmentää. Ehkä se ei olekaan hyönteinen. On asioita ja ilmiöitä, jotka eivät liity millään tavalla hyönteisiin vaan niin kuin veli sanoisi, tavalliseen mutta hänelle outoon elämään. Ehkä tämä ääni on juuri näitä asioita, taloja ja aitoja ja autoja ja veneitä joista ihmiset puhuvat. Tai polkuja ja teitä, joita myöten ihmiset ryntäävät huomaamatta sitä, mikä jää siihen sivuun, tarkkaamattomilta silmiltä piiloon.
Hän ajattelee ihmisiä ja huokaisee. Sitten hän keskittyy jälleen kuuntelemaan. Ääni ei tunnu lähenevän. Tasainen ja vakaa rrrrrrrrr. Nyt hän on jo aivan varma, ettei ääni tule hyönteisestä, ja hänen mielenkiintonsa herpaantuu.
Jalat ovat märät. Hän on seissyt nilkkojaan myöten matalassa vedessä tutulla kalliorannalla. Hän ei tiedä, kuinka hän on tullut siihen, mutta hän tajuaa olevansa Okanlahdella, Petäisellä kaukana kotoa. Se on yksi heidän viime kesän rantautumispaikoista. Takana lahdenpohjukkaan laskee pitkä paino-oja syvältä tiheästä metsästä ja rämesoilta. Monta hienoa otosta, joita ei tarvinnut enää editointipöydällä leikellä. Edessä vastarannalla on Haukkavuori, jyrkkä rinne, joka alkaa suoraan vedestä. He kävivät siellä kerran, eikä siellä ollut mitään. Satunnaisia paarmoja, jokunen hirvikärpänen. Lajistoltaan köyhä, koska ranta on niin jyrkkä, ettei hyönteisille löydy sieltä juuri syötävää.
On jo melkein pimeää ja yö on tulossa. Vielä pari viikkoa aikaisemmin hän oli nähnyt kulkea kotirannalla koko yön , mutta nyt kaikki on jotenkin muuttunut. Hän havaitsee, kuinka Haukkavuoren rinteen yksityiskohdat katoavat. Sinne tänne veden rajaan on syttynyt valoja. Kaikki ikään kuin odottaa, sielläkin, hänen kanssaan. Hän ei tiedä, mitä.
Ja taas hän kuulee sen äänen, saman surinan, josta hänen oli äsken pakko aloittaa kaikki. Nyt hän tajuaa lopultakin, mikä se on: perämoottori, veneen perämoottori. Ääni on vielä niin heikko, ettei siitä voi päätellä, onko vene tulossa vai menossa. Moottori ei myöskään ole iso. Se on Johnson tai Evinrude, veli sanoisi. Tai jos se on Yamaha, niin se on tosi pienitehoinen, neljä tai korkeintaan viisi heppaa, veli jatkaisi, koska se tietää ne asiat.
Samassa moottorin ääni voimistuu. Hän päättelee, että vene on kääntynyt Mustasaaren eteläpuolelle, ja nyt hän voi jo kuulla heikosti, kuinka vesi loiskuu ja solisee sen keulassa, kun se halkoo tyyntä järvenpintaa. Venettä ja sen matkustajia ei voi vielä erottaa tummaa rantaa vasten, mutta joku siellä on.
Yhtäkkiä moottori pysähtyy ja järvenselkä on aivan hiljainen. Sitten veneen suunnalta alkaa kuulua kolinaa. Ilma kantaa selän ylitse epäsäännöllisiä pohjarallien ja istuintuhtojen ääniä, kun joku vaihtaa paikkaa, kulkee perästä keskituhdolle ja sen ylitse, ja samassa hän näkee kaiken mitä tapahtuu. Keulassa makaa nuori nainen, jonka kasvot ovat kalvakkaan valkoiset ja jonka silmät ovat kiinni. Veneen kuljettaja kumartuu naisen ylitse ja yrittää korjata hiuksia pois tämän silmien päältä. Kiharat haraavat vastaan. Vasemmalla ne laskeutuvat kauniisti ohimolle, mutta oikealla maksoittunut veri sotkee ne epämääräiseksi paakuksi eikä mies koskekaan niihin vaan vetää nopeasti kätensä takaisin.
Kuljettaja alkaa touhuta veneessä. Mies etsii käteensä köyden, pujottaa sen veneen pohjalta löytyvän muurikiven reiän lävitse ja sitoo sen jälkeen köyden vapaan pään naisen vasempaan nilkkaan. Sitten miehen on pakko istahtaa veneen keskituhdolle. Hän hengittää raskaasti, istuu hiljaa paikoillaan, tuntuu nieleksivän jotakin. Lopulta kuljettaja pakottaa itsensä jälleen liikkeelle. Hän tarttuu naista polvitaipeista ja siirtää tämän jalat veneen reunan ylitse. Sen jälkeen hän kääntyy naisen pään yläpuolelle ja tarttuu tätä kainaloiden alta. Ensin toinen ja sitten toinen pakara luiskahtaa reunan ylitse, ja nainen lepää enää hänen käsiensä varassa. Taaskin kuljettaja keskeyttää kaiken, ikään kuin hän ajattelisi vielä jotakin.
Lopulta kuljettaja antaa otteensa raueta, ja naisen hartiat painuvat veden alle. Nainen alkaa vajota välittömästi kohti pohjaa, ja miehellä tulee kiire heittää muurikivi veteen, pinnan alle jo kokonaan vajonneen ruumiin viereen. Hetken päästä köysi kiristyy ja nykäisee naisen pystysuoraan. Kädet leviävät sivulta kohti pintaa ja ruumis katoaa syvyyteen.
Menee muutama sekunti, ettei mikään liikahda, mutta yhtäkkiä tapahtuu jotakin aivan kummallista. Kuljettaja sukeltaa naisen perään. Vene jää keikkumaan yksin keskelle pimeää selkää. Mies pyörii vielä hetken häthätää pinnan alla kuin juuri suuntansa kadottanut. Sitten se rauhoittuu, hengittelee hetken rauhassa ja tunnustelee. Vesi kylmenee kohti pohjaa. Valkeat jalkapohjat vilahtavat hämärässä, ja mies katoaa syvyyksiin.
Kuluu puoli minuuttia, tai viisi, on vaikeaa arvioida aikaa. Musta vesi ei ole värähtänyt pitkään aikaan ja hän, joka näkee kaiken, miettii jo hetken, olisiko kuljettaja tullut ylös jossakin muualla, mutta lopulta hän näkee jotakin vaaleampaa, joka kuultaa veden lävitse. Mies on levittänyt raajansa niin kuin ihminen siinä yhdessä äidin taidekirjassa, kädet sivuille kello kolmeen ja yhdeksään ja jalat viiteen ja seitsemään. Kun hän oli pienempi, äiti nosti sen kirjan hänen eteensä ja sanoi, että hän saisi tutkia välillä sitäkin etkä aina vain niitä hyönteisiä.
Mies ei ole liikahtanutkaan oudosta asennostaan, mutta keuhkoissa ja koko kehon kattavassa verenkierrossa oleva happi nostaa hänet lopulta kokonaan pintaan. Mies alkaa liikahdella. Oliko hän äsken tajuton ja virkosi juuri, sitä on mahdoton tietää. Vene on ajelehtinut jo ainakin kymmenen metrin päähän, mutta nyt mies etsii sen vaaleana kajastavan kyljen ja kauhoo hitaasti sen luokse. Sitten hän kampeaa itsensä takaisin veneeseen ja rojahtaa sen perätuhdolle. Miehen olisi vielä käynnistettävä perämoottori, koska lähimpään rantaan on melkein kilometrin matka eikä sitä matkaa souda kukaan huvikseen.
Moottori käynnistyy ja vene kääntyy takaisin samaan suuntaan, mistä se on ilmestynytkin. Muutaman sekunnin päästä se on kadonnut hämärään, eikä sitä voi enää katseella tavoittaa.
Yö on pimeimmillään, ja maailma jatkaa huimaa pyörimisliikettään. Ensimmäistä kertaa koko tietoisen elämänsä aikana hänestä tuntuu, ettei hän osaa arvioida lainkaan ajan kulua. Katosiko mies ja vene kuvasta juuri äsken? Vai joko siitä jo tunti aikaa? Vai tapahtuiko kaikkea edes? Alkaa viiletä. Hän värisee kylmästä. Hän toivoisi, että veli tulisi apuun, mutta jostakin syystä hän tietää, ettei veli tule enää. Viimeksi kun hän muisti, hän oli seissyt vielä Jankon kivillä ja tarkkaillut typerää sauvaristihämähäkkiä, joka yritti kutoa verkkoa aivan mahdottomaan paikkaan.
Siitäkin havainnosta on nyt jo mittaamattoman pitkän aikaa.
