Tarinavirta

Vatanen istui kahvilassa ryystämässä hivenaineita mustasta kahvista neljällä palalla sokeria. Edellisyö lipsahti pienen nousuhumalan ja luovasti valittujen mielialalääkkeiden inspiroimana lain katvealueille, minkä tuloksena hänellä oli nyt muovikassissa röökikartonki ja hillopurkki, jossa oli lippakioskin myyjäringin tippirahat.Kytät olivat hekin olleet varpaisillaan, ja Vatanen sai ottaa murtomaajuoksua lähipihojen ja puistikoiden poikki. Kiinni hän olisi jäänyt, jollei taskussa olisi vielä ollut Kaisan kotitalon rapun avainta. Oikaisu korttelin läpi hämäsi jäljittäjät ja Vatanen pääsi kirmaamaan vapauteen.
Nyt hän tuijotti kahvilan vastavärein pystyraidoitettua tapettia, joka väreili hänen silmissään, ja tarjoilijaa, joka mulkoili tietävän näköisenä korkean tiskinsä takaa. Vatasen vieressä istui teinityttö, se luki jotakin kurssikirjaa ja rapisteli sipsipussia. Sipseillä ja ässämixilläkö teinit elävät, Vatanen pohdiskeli.
– Sun kannattas vaihtaa kamomillateehen.
– Tä? Vatanen sanoi hämääntyneenä, alkoi sitten etsiä äänen lähdettä. Se tuli etuviistoon alhaalta. Vatanen katsoi sinne. Pöydällä istui kädet puuskassa pieni parrakas ukko, joka tuijotti Vatasta äkäisenä.
– Aika paska olo vai mitä? ukko jatkoi ja neuvoi: – Kofeiini kiihdyttää sydämen lyöntitiheyttä eikä sitä kannata ryystää aamulla.
– Mitä sä siitä tiedät? Vatanen ärähti. Teini hätkähti ja jäi tuijottamaan Vatasta, sipsi jäi puoleen väliin matkalla pussista suuhun.
– Sitä paitsi se on diureettista. Kusella pitää juosta koko ajan.
Vatanen länttäsi servietin kahvikuppiin ja nousi, farkkutakin nepparit napsahtivat pöydän tekomarmoripintaan. Teini vilkaisi Vatasta, syventyi sitten taas sipseihinsä ja matikkaan nähdessään Vatasen kävelevän ulos.
– No nyt on oikea meininki. Mennään vaan kävelylle, ukko sanoi ja seurasi Vatasta.
– Mene keskenäs, Vatanen kommentoi. Ukko virnisti, kiiruhti Vatasen rinnalle ja ohi. He kävelivät peräkkäin kohti merenrantaa, ukko edellä huopatöppösissään äänettömin askelin. Se käänsi päätään sen verran että sai sanottua suupielestään:
– Mä olen sitten Aapo.
– Vai niin.
– Sua ei sitten hirveesti hämmästytä vai? Aapo kysyi.
– On teitä nähty.
– Koska sä kävit viimeks idän psykiatrisella?
– Älä saarnaa. Mulla on elämä ihan hanskassa.
He seurasivat lokkien kirkunaa ja tulivat rantaan missä Koistinen, Vatasen kaveri istui pienellä nuotiolla paistamassa mustunutta makkaraa. Koistinen oli ex-fyysikko, joka oli huomannut kvanttifysiikan kehnoksi guruksi, lipsunut buddhalaisuuteen ja matkaillut muutaman vuoden Italian retriiteissä. Palattuaan Suomeen hän oli saavuttanut työttömyyden ja asunnottomuuden, mutta jostain syystä irtautuminen materiasta ei ollut tuonut ihan sitä mielenrauhaa mitä hän oli odottanut.
– Moro, Koistinen sanoi nähdessään Vatasen maleksivan paikalle.
– Moro.
– Moro, Aapo sanoi.
– Mitä sä siinä morottelet, ihan kuin se sua kuuliskin, Vatanen jupisi ja lähestyi nuotiota.
– Öö siis kuka kuulisi, Koistinen ihmetteli. – Aijaa, onks taas hallut päällä?
– Ei täs mitään, kaikki ihan ok. Vähän ekspressionistinen olo.
– Ota makkara. Tuossa on vielä pari.
Hurstin valinnassa veganismi oli kovilla ja Koistinen oli jonkin verran tinkinyt ahimsastaan. Kerjäläismunkeille oli tosin liha sallittua ruokaa siinä tapauksessa, että kansa sitä almuksi antoi, joten Koistinen arveli seilaavansa melko selvillä vesillä.
– Näyttävät tappavilta, Aapo neuvoi. – Ja kun ihminen on mitä syö –.
– Jos sulla on taskussa parempaa, niin pistä jakoon, Vatanen murisi ja pudotti muovikassin maahan.
– Mikä siellä kilisi? Koistinen kiinnostui, ja nappasi pussin. – Ootko vieny lasten säästöpossun?
– Äh, se on… Vatanen koetti napata pussin takaisin. Koistinen tempaisi sen kauemmaksi ja poimi purkin esiin. – …kolikoita mitä on tullut kerättyä.
– Viimeisiä viedään, niinkö? Koistinen sanoi ja tutki lasipurkkia. – Keilles “tytöille” nää sit on niinku?
– Vittuukse sulle kuuluu?
Vatanen kaappasi purkin ja pisti sen takaisin pussiin, otti HK:n sinisen muovistaan ja tökkäsi risuun ja nuotioon. Koistinen vilkaisi Vatasta ja päätti olla kyselemättä enempiä. He istuskelivat siinä vähän aikaa puhumattomina. Aapokin oli hävinnyt jonnekin. Oli rauhallista, kuului vain tulen polttopuiden rätinä, lokkien metelöinti, veden liplatus, makkaroiden sihinä ja tenuremmin kailotus niemen takaa.
Koistinen tuijotteli kiinnostuneena tulta ja piirteli tikulla hiekkaan, Vatanen ei viitsinyt kysyä mitä. Vatanen tärisi nyt myös kylmästä ja koetti vetää kaulusta korkeammalle. Lokit olivat jo aiemmin havainneet Koistisen puuhat ja nyt kun Vatanen oli korottanut panosta vielä yhdellä makkaralla, ne olivat hyvin kiinnostuneita. Lopulta jompikumpi miehistä tekisi virheen.

He näkivät maijan kääntyvän rantatielle ja rullaavan hitaasti lähemmäksi. Vataselle tuli kiire. Hän nakkasi puoliksi syödyn makkaran hiekalle mistä lähin lokki näppärästi haali sen nokkaansa, ja lähti kiirehtimään ei kovin erinäköisesti kuin television kilpakävelijät, kohti rannan toisessa päässä rehottavaa pusikkoa. Maija jäi seisomaan lähelle nuotiota, toinen poliisi nousi ulos ja huusi Koistiselle, että avotulen teko on kielletty myös ja varsinkin rannalla. Vatanen näki pensaiden takaa, miten Koistinen seisoi makkaratikku kädessään ja potki hiekkaa nuotioon, kunnes maija lähti rullaamaan eteenpäin.
– Taitaa olla haku päällä, Aapo sanoi äkkiä vieressä.
Vatanen säpsähti.
– Älä jumalauta säikyttele tolla tavalla!
– Tiedätkö, mä luulen, että sulla ei ole kotiin asiaa nyt. Ja toi on sit nimeltään Make, Aapo sanoi ja osoitti jotakin Vatasen takana.
– Kuka –? Vatanen kysyi ja kääntyi katsomaan ja näki pienen läpikuultavan poron maiskuttelevan jotain astraaliheinää aivan hänen takanaan.
– No niin tietysti. Nytkö sä tuot sitten kaikki kaveritkin vittuilemaan? Ja porot ja koirat kans?
– Make on tässä vaan sosiologin ominaisuudessa. Tää on aika kiinnostava ceissi nääs.
Aapo hyppäsi poron selkään, joka lähti ravaamaan Vatasen vierellä, kaviot vähän irti maasta. Vatanen katseli sitä.
– Löytäsiksä mullekin tollasen?
– Tää on Make eikä mikään “tollanen”. Make säesti Aapoa korahtamalla loukkaantuneesti.
– Anteeks, ei ollut tarkotus, Vatanen sanoi ja huitoi ratsukon suuntaan tavalla, jonka piti olla anteeksipyytävä. – Lapsena mä aina näin unia lentämisestä. Just tollei. Teen semmoisia pitkiä loikkia jalat koukussa ja huomaan että katos, mähän pystyn leijumaan.
Aapo loikkasi porollaan parkkeeratun moottoripyörän yli. Vatanen hämääntyi ja törmäsi motskariin ja kompuroi ja kaatui lopulta ajotielle ja jäi melkein kiveystä kiihdyttelevän bemarin alle. Kuski jarrutti, näytti käsimerkkiä ja kaahasi moottori rumeasti päristen pois.
– Päätit sittenkin kokeilla lentelyä? ukko pisti väliin.
– Osaat sinä viisastella.
Aapo ja Make lähtivät laukkaamaan talon seinää ylös. Vatanen pani merkille, että rappausta pölisi alas. Ukko käänsi poronsa ja laukkasi nyt vaakasuoraan kolmannen kerroksen korkeudella ja hihkui koko ajan hajaa ja hoi ja muuta sellaista.
Vatanen käännähti ja melkein törmäsi kolmekymppiseen pariskuntaan. Naisen katse singahti aluksi kiinnostuneena kohti uutta urosta, mutta putosi sitten Vatasen olemuksen kohdattuaan katuun kuin märkä hanska. Pari käveli hitusen etukenossa ohi. Naisen huulet oli korotettu söpösti törölle, tai ehkä tiukka poolopaita ja legginsit puristivat ne ulospäin. Miehellä oli kuntosalilla ja proteiinilla veistetyt rintalihakset, jotka juuri mahtuivat numeroa liian pienen hihattoman paidan alle.
Vatanen katse seurasi tikkuisena ja karheana paria pienen hetken. Hän kääntyi ja käveli kadun päässä häpeilevän näköisenä repsottavaan vanhaan kuppilaan, mistä hän osti dieselinmakuisen kahvin ja pelasi Jokeripokeriin tippipurkkia vähän keveämmäksi. Sitten hän siirtyi terassille maanantaikasvojen sekaan analysoimaan tilannetta ja ehti juuri istuutua, kun Aapo hyökkäsi ylhäältä pöytään ja jäi seisomaan poroineen Vatasen mukin päälle. Poron jalkoväli oli juuri mukin yläpuolella ja Vatanen kaappasi sen nopeasti itselleen.
– Make sano, että tää on tyypillistä ryhmäytymistä mitä tapahtuu kriisitilanteissa. Sä haet indentifioitumista tuttuun kontekstiin, joka antaa sinulle tunteen jatkuvuudesta ja normaaliudesta.
– Jassoo.
– Konteksteja vaan on useita niin kuin kokemushorisonttejakin, sun pitäs, ja tää on nyt sitten arvottava mielipide minulta, vaihtaa tota sun nykystä.
– Mä sanoin jo etten tarvi neuvoja.
Poro tosiaan kusi alleen, läpikuultava noro roiskui sen jalkojen välistä ja suihkusi pöydälle mistä se räiskyi Vatasen päälle ja ympärille ja katosi tyhjään ilmaan. Vatanen kiskoi äkkiä tuolia taaksepäin, sen jalat päästivät raikkaan kirskunnan laatoituksella kunnes ne pysähtyivät laattojen väliseen rakoon, tuoli keikahti kumoon ja sen mukana Vatanen ja takana seissyt pöytä. Metallinen kolina ja älähtely kesti niin pitkään, että se alkoi kuulostaa jo kokeelliselta musiikilta. Vatanen nousi kiroillen ja näki kaksi epäystävällisen näköistä kaveria, jotka neuvoivat Vatasta siirtämään bändinsä pois heidän baaristaan. Vatanen lähti, ja Aapo ja Make seurasivat.
– Eiks teillä nyt oikeesti ole mitään muuta tekemistä ku seurata mua?
– Joo ei tää herkkua ole mutta tämmönen nakki tuli. Eikä saa ees sunnuntailisiä. Kato, skoudet tulee!
Vatanen näki poliisiauton kääntyvän kadulle etäämpänä. Hän etsi ympäriltään pakopaikkaa mutta katu jatkoi suorana ja kaikki raput olivat suljettuja. Paitsi yksi portti, joka vei pieneen puutarhaan vanhan kivitalon edustalla. Vatanen kiirehti portille, meni sisään ja sulki sen kiireesti perässään.
– Toitsä meille lisää liituja?
Vatanen näki pikkupojan, joka osoitti häntä sormellaan. Toisella kädellä poika koetti nuohota sitkeää räkäklimppiä ulos sieraimestaan. Muita lapsia kyykisteli pojan ympärillä piirtelemässä tikkusormisia ukkoja ja kikkeleitä pienelle asfalttipihalle.
– En. Tuota noin en tuonut.
– Mitä sä sit teet?
– Mä oon, äh, Vatanen sanoi ja katsoi häntä epäluuloisena silmäilevää naista, joka seisoi vahdissa pihalla, – …tuholaistorjunnasta. Vatanen käveli naisen luokse, vilautti nopeasti videovuokraamon kanta-asiakaskorttia ja sanoi: – Ollaan kartottamassa rottien levinneisyyttä.
– Täällä kyllä mitään rottia ole! nainen kivahti ja kaivautui silmänräpäyksessä puolustusasemiin, veti kypärän päähän ja kiväärin tanaan.
– Sitä ei uskoisi juu, moni ei ole nähnyt rottaa koskaan mutta tiedättekö, että sanotaan että rotta ei ole koskaan kuutta metriä kauempana ihmisestä? Ne ovat meidän pysyviä seuralaisiamme. Niitä voi olla viemärissä tai ullakolla, jopa seinärakenteissa. Tilannetta pahentaa esimerkiksi ruuantähteiden huuhtomien alas vessasta. Onko teillä asianmukainen kompostiastia täällä?
– No on todellakin! Lakihan sen määrää. Luuletteko te, että täällä on jokin tunkio takapihalla?
– Ei ole mitään tarvetta kiihtyä. Ihmiset ovat yllättävän huolimattomia näissä asioissa. Tämä on ihan rutiinitarkastus, eikä epäilykset nimenomaan teihin mitenkään kohdistu. Voisinko päästä näkemään keittiötilat ja roska-astiat?
– Tuosta pääsee keittiöön. Mutta teillä ei sinne ole kyllä asiaa. Leena vaan saa siellä olla. Katsos kun meillä on kans jotain sääntöjä!
– Ymmärrän kyllä. Katson vain ovelta.
Vatanen hipsi etuovesta sisään, ohi lasten, jotka olivat kuunnelleet tarkkaavaisesti. Lapset halusivat tietää olivatko rotat isoja, Vatanen sanoi, ettei tiennyt vielä. Hän pääsi keittiön ovelle, missä seisoi arvatenkin Leena, päiväkodin vaikuttavan leveärakenteinen kokki. Vatanen kysyi puolihuolimattomasti jotain keittiön logistiikasta ja kiiruhti sitten takapihalle silmäilemään roskiksia. Rottia ei näkynyt, eikä takapihalta päässyt minnekään paitsi takaisin päiväkotiin. Vatanen aikoi juuri palata, kun siilitukkainen nainen laskeutui portaat pihalle ja pisti tupakaksi. Vatanen ei ollut nähnyt häntä aikaisemmin.
– Kukas sä olet?
– Mä olen päiväkotitäti. Vuoro alkaa just mut ensin pitää hengähtää vähän. Toi kurppa pihalla alotti heti.
– Mitä alotti?
– Pomotuksen. Ylipäällikkö valtakunnassa, jossa on kaks lasten sotkemaa huonetta ja kurainen etupiha. Eilen jääny taas joku kaulaliina naulakkoon. Tiedäksä millasta on vahtia kahtakytä kersaa yhtä aikaa, pitää mielessä kuka tuli ja milloin, erityisruokavaliot, lääkkeet ja ketä haetaan ja kuka hakee! Ihan niinku yks ihminen ehtis sen kaiken tekee kunnolla!
– Joo kyllä mä tajuun.
– Et tajuu. Äijät ei koskaan tajuu.
Vatanen suvaitsi epäillä ja he uppoutuivat keskusteluun, jonka aikana Vatanen oppi muun ohessa sen että naista kutsuttiin Mersuksi ja hänen mutsinsa oli koirien kaukoparantaja ja faija riippuliitoa harrastava nosturikuski. Vastineeksi Vatanen kertoi isästään, joka toivoi Vatasesta merkonomia kun taas Vatanen harsi kokoon tilkkutäkkiä muistuttavan koulutuksen, lipsui työelämään ja jäi sumppuun startupyritykseen, jonka vetovastuu ja univelka paukuttivat lopulta mittariin liikaa jännitettä Vatasen käämeille.
– Ja mitäs sä nyt teet? Mersu kysyi.
– Mä, ääh, olen freelanceri.
– Onks hyvä palkka?
– Ei se oikeestaan ole ja melko rasittavaa duunia.
– Mites olis täällä? Äijiä on liian vähän lastenvahteina. Lapset tarttis isähahmoa. Tää on niin naisvaltanen ala.
Vatanen alkoi juuri pohtia yllättävää vaihtoehtoa, kun Aapo tuli paikalle ja kiskoi Vatasen ulos päiväkodista. Vatanen räpisteli vastaan mutta Aapon ote piti. Mervi katsoi todella pitkään Vatasen perään, kun portti kolahti kiinni heidän perässään.
– Jätkä heti lirkuttelemassa kun vähän jättää vahtimatta.
– Voisitko vaikka jättää mut rauhaan, Vatanen ähisi, samalla kun ukko kiskoi häntä katua eteenpäin. – Menisit vaikka johonkin Korvatunturille tai Venäjälle tai johonkin, kuvittamaan paikallisia kansansatuja.
– Mitä sä sen kanssa puhuit?
– Työasioita. Ja sä tulit keskeyttämään.
– Ai jaa. Meinasitteko yhdessä rullata päiväkodin lelut yöllä vai mitä?
– Mitä sä roikut mun matkassa?
– Ihminen ei yleensä tajua omaa parastaan. Ja muutosvastarinta on kovaa, pitää pakottaa muuttumaan, jopa henkilön omaa tahtoa vastaan. Mutta se kannattaa.
Ukko hellitti otteensa ja Vatanen seisoi kadulla takki auki ja tukka pystyssä. Ihmiset kiersivät hänet huolellisesti.
– Mä lähden nyt käymään kotona.
– En neuvoisi.
– Ei mul mitään hätää ole. Enkä mä jaksa täällä käkkiä loppupäivää, virastossakin käynti vielä iltapäivällä. Mee sä vaikka vahtii ettei se sun poros oo jossain sakkopaikalla. Moro!
Vatanen lähti sivukadulle ja saapastelemaan mäkeä ylös. Hän vilkaisi pari kertaa taakseen, sivuilleen ja ylöskin ja totesi että ukko tosiaan oli jättäytynyt matkasta. Vatanen hymähti, kohensi vyötään ja rentoutti hartioitaan ja koetti vihellellä kuivahuulisesti kävellessään, mikä kuulosti hiljaiselta sihinältä jota pienet puhahdukset täplittivät. Päivä tuntui vihdoin pyörähtävän liikkeelle.