Istuimme savuntuoksuisen mökin kahvipöydässä. Kiemurtelin äidin sylissä. Mies nimeltä Ahti nousi ylös ja kurottui ottamaan jotakin hyllystä.
– Minä annan sinulle tämän variksen, hän sanoi ja ojensi minulle puista lintua joka seisoi jalustalla.
– Kiitos, äiti sanoi, kun minä en sanonut mitään.
Rohkenin ottaa lahjalinnun käteen ja kosketella sen karheaa pintaa; sen pyrstön kohdalla tuntui höyheniä. Kun silitin niitä, se sanoi ”kraak”. Säpsähdin ja pudotin linnun lattialle, mutta se levittikin vaneriset siipensä ja lennähti pöydälle. Ahti katsoi lintua hetken, naurahti sitten ja kävi hakemassa keittokomerosta ylimääräisen kupin.
Istuimme savuntuoksuisen mökin kahvipöydässä. Kiemurtelin jakkaralla. Punainen, käsin neulottu mekko tuntui ahtaalta, olkaimet liian lyhyiltä.
Mielenkiintoinen, unenomainen kuva. Tällaista lisää.
Jaksotusta mietin. Omaan makuuni on enemmän proosa, jossa käytetään säästeliäämmin jaksonvaihtoja. Tällöin niiden lauseiden merkitys, jotka aloittavat uuden jakson, kasvaa.
Päätin oitis ottaa neuvosta vaarin ja muutin jaksotuksen yhtenäisemmäksi. Teksti oli ehkä vielä proosaksi turhan runomainen. Hyvä pointti tuo, että uuden jakson aloittava virke saa erityisen painon. Mutta eipä olekaan ihan helppoa jaksottaa näin lyhyttä tekstiä järkevästi. Harkitsin kirjoittaa kaiken yhteen kappaleeseen. Halusin kuitenkin korostaa alun ja lopun samanlaisuutta, jotta niiden erilaisuus tulisi näkyviin. Mutta jos jakaisin kappaleen siitä välistä, kun lintu lennähti pöydälle ja Ahti katsoi sitä, pysähtyisi kuva. Kun ne ovat samassa kappaleessa, Ahdin katse tuntuu lyhemmältä kuin jos Ahti aloittaisi uuden kappaleen. Näitäpä sietääkin vielä miettiä.
Juttu muuten perustuu osittain tosi tarinaan – jätän kuitenkin lukijan arvailtavaksi, miltä osin.