Tarinavirta

Aukio voisi olla Venetsiasta, tuo kuuluisa Pyhän Markuksen tori kauniine koristeellisine pylväineen ja houkuttelevine kahviloineen, joiden suojaan turistit kesän kuumimpina päivinä pakenevat paahtavaa aurinkoa. Näin ei kuitenkaan ole. Tämä tori ei kylve auringonpaisteessa, vaan se on sateen kastelema, harmaa ja lohduton näky. Iloinen puheensorina ei täytä kahviloita, eivätkä pulut ole kansoittaneet sitä tuhansin siiveniskuin ja kujerruksin. Aukio on tyhjä, vielä hetken, ennen kuin sen täyttävät mustien korppien siipien kahahdukset ja nokkien napsahdukset kivetykseen niiden pudotessa suurina parvina sateesta kiiltelevän torin pintaan.

        Mies seisoo keskellä toria. Hämmennyksen vallassa hän katselee mustien linnunruumiiden peittämää kivetystä vapisevassa kädessään pussi, josta hän oli ajatellut ruokkia torin puluja tänään, kuten hän oli tehnyt joka päivä viimeisen kolmenkymmenen vuoden ajan. Mies sulkee silmänsä, laskee kymmeneen. Hän avaa silmät. Näky on yhä sama, vaikka hän toivoi muuta. Se on merkki, mutta mies ei halua uskoa sen antamaa viestiä.

        Toisesta silmäkulmastaan mies näkee, ettei ole torilla yksin. Eipä tietenkään, sillä siellä on aina muitakin, jopa näin varhain aamulla. Aliida höyryävine teekuppeineen, Carlos iänikuisen sanomalehtensä takana piippu suussaan ja nuori nainen, jonka nimeä mies ei tiennyt, pienen vasta kävelemään opettelevan tyttärensä kanssa. Hekin tulivat usein syöttämään puluja. Pullanpala lapsen pienen kämmenen puristuksessa sai toisinaan kyyneleet kohoamaan miehen, Alberton, silmiin. Miksi, sitä hänen oli vaikea selittää edes itselleen.

        Carlos ja Aliida katselevat samaa näkyä hiljaisina. Aliida ehkä miettii, voisiko tällaisena päivänä kysyä Carlosta piipahtamaan teellä. Marcon kuolemasta on jo kaksi vuotta. Aliida pyörittää vihkisormusta vasemmassa nimettömässään. Ehkä nyt jo voisi… 

        Vähitellen torille saapuu lisää ihmisiä kesken arkiaskareidensa, kuka käsiään esiliinaan pyyhkien, kuka vielä kenkiensä nauhoja sitoen. Alberto huomaa mustien korppien joukossa yhden valkean, ja hänen otsansa kurtistuu. 

        Näky on lohduton. Sade ja kuolleiden lintujen märät sulat saavat kivetyksen näyttämään siltä, kuin joku olisi kaatanut jättimäisen suuresta tynnyristä öljyä kaupunkilaisten rakastamalle kokoontumispaikalle. Keskellä tätä lohduttomuutta hymyilee kaupungin perustajasta aikoinaan tehty kuparinen patsas, joka nyt on kuin irvokas nykytaiteen luomus. Patsaan ojennetuista käsivarsista roikkuu kymmeniä korppeja päät alaspäin, nokat avoimina kuin ruokaa emoltaan kerjäävillä linnunpoikasilla.

        Alberto tuijottaa valkoista korppia. Näyttää, etteivät muut olisi sitä huomanneet, sillä kaikkien mielenkiinto on kohdistunut mustiin korppeihin, joita on taas alkanut sataa taivaalta. Kuolleita, mustia lintuja, joita on alkanut kerrostua paitsi kivetykselle myös kahviloiden pöydille. Alberto ottaa askeleen kohti valkoista korppia, joka makaa avuttomana yhdellä pyöreällä pöydällä. Kun hän pääsee korpin luo, se nostaa yllättäen päätään ja katsoo Albertoon helmenharmailla anovilla silmillään. Alberto toimii kuten kuka tahansa toimisi tilanteessa, jossa näkee eläimen kärsivän: hän ojentaa kätensä ja poimii linnun varovasti kämmenelleen. Se on kevyt ja lämmin. Sen linnunjalat ovat ohuet kuin mehupilli ja kiertyvät Alberton sormien ympärille kouristuksenomaisesti.

”Ellen, katso mitä löysin”, Alberto huhuilee samalla kun vaivalloisesti riisuu kenkänsä ahtaassa eteisessä varoen, ettei satuttaisi povitaskussa kyhjöttävää lintua. Ellen ei vastaa, joten Alberto hiipii hiljaa makuuhuoneeseen. Hän tietää vaimonsa nukkuvan. Tämä nukkuu mielellään keskellä päivää. Toisinaan Alberto tulkitsee sen viestiksi: saat mennä omille menoillesi.

        Alberto laskee linnun varovasti Ellenin viereen. Lintukin nukkuu ja sen valkoiset kyljet kohoilevat luonnottoman nopeaan tahtiin. Alberto näkee jopa linnun sydämen sykkeen läpikuultavan untuvaisen höyhenpeitteen läpi, ja taas kyyneleet kihoavat hänen silmiinsä. ”Laitan vähän ruokaa”, Alberto sanoo hiljaa, enemmän itselleen kuin vaimolleen. Hän kävelee hitaasti keittiöön. Lonkka vihoittelee kipeästi jokaisella askeleella. Hän ei ole taaskaan muistanut pukea villaisia alusvaatteita, vaikka Ellen siitä aina muistuttaa.

Keittiö on kelvottomassa kunnossa. Lautaset, kupit ja kattilat kiipeilevät tiskipöydällä toisistaan tukea ottaen. Alberto ei löydä yhtään puhdasta kattilaa. Hän huokaisee. Keiton tekeminen saisi odottaa huomiseen. Hän ottaa kaapista leivän, murtaa siitä pieniä palasia ja nakertaa niitä huonoilla hampaillaan katsellen verhottomasta ikkunasta alas torille, jossa siniseen haalariin pukeutunut mies lakaisee kuolleita korppeja suureen muovitynnyriin.

        Alberto juottaa valkoiselle korpille vettä teelusikalla. Lintu osoittaa kiitollisuuttaan päästämällä syvältä rintakehänsä uumenista matalan kujertavan äänen. Ellen nukkuu yhä. Alberto kiertää kätensä naisen alle ja kääntää tämän parempaan asentoon. Hän oikoo villasaalia ja silittää hopeanharmaita hiuksia, pyyhkii kyyneleitä silmistään.

        Aamulla tori on tyhjentynyt. Myös valkoinen korppi on poissa. Makuuhuoneen kapea ikkuna on raollaan ja mies ajattelee sen jääneen vahingossa auki. Lintu on ehkä yöllä virkistynyt ja lennähtänyt pois. Alberto toivoo sen löytäneen omiensa luokse.

Parisänkykin on tyhjä. Vain Alberton puoli sängystä on nukkumisen jäljeltä rypistynyt. Oikea puoli on sileä ja koskematon. Alberto ottaa käteensä sängyn yläpuolella olevan valokuvan, silittää vapisevin sormin kuvaa, jossa mies ja nainen katsovat hymyillen toisiinsa. Mustavalkoinen valokuva on vanha, ajan kellastama. Vanha mies laittaa varovaisesti valokuvan takaisin paikoilleen, painaa kämmenellä sydäntään ja astelee eteiseen. Hän poimii pienen pussin eteisen pöydältä, pistää sen takkinsa taskuun ja astuu ulos. Kello on seitsemän. On aika ruokkia pulut.