Artus valmistautui iltaan kuten aina ennenkin. Hän kylpi suuressa ja ylellisessä kylpyammeessa, joka oli sijoitettu maisemaikkunan eteen. Ikkunasta avautui näköala Madridin kattojen ylle. Rakennus oli lyhyen kävelymatkan päässä hänen työpaikaltaan ja mikäli ikkuna olisi suunnattu vain hieman enemmän itään, Artus olisi saattanut nähdä suurten tornitalojen lomitse palan sen rakennuksen seinää, jossa hänen työpaikkansa sijaitsi. He olivat ostaneet tämän asunnon sen jälkeen, kun tyttäret olivat lähteneet opiskelemaan kumpikin tahoilleen.
Vuosia sitten hänellä ja Alicialla oli tapana täyttää lattia kynttilöillä, sammuttaa valot ja kylpeä yhdessä katsellen pääkaupungin valoja. Se oli hyvin romanttista ja juuri sitä varten tämä kylpyhuone oli heidän kattoasuntoonsa rakennettukin.
Mutta ne ajat tuntuivat kaukaisilta. Aivan kuin ne olisivat jonkun toisen kokemuksia. Politiikka oli nielaissut Alician kokonaan ja yhtenä suupalana, eikä hänellä ollut useinkaan aikaa edes käydä kotonaan. Alicia vietti suurimman osan ajastaan aivan muualla kuin pääkaupungissa.
Kylvettyään ja kuurattuaan itsensä perusteellisesti, parfymoituaan ja ajettuaan partansa, Artus käveli alasti vaatehuoneeseensa valikoidakseen itselleen sopivan asun iltaa varten.
Metsästysasu, se varmaankin olisi kaikkein sopivin, hän ajatteli, mutta valitsi tavanomaisen mustan puvun ja punasävyisen kravatin, ja asetteli ne vaatepuulle. Sitten hän otti tehtaan paketista uudet alushousut ja laittoi ne jalkaansa. Hän oli hiljan vaihtanut alusvaatetoimittajaansa, sillä edelliset hiersivät ikävästi nivusista. Nämä uudet olivat bambukuidusta valmistettuja ja niiden väitettiin olevat aivan erityisen hengittävät ja soveltuvan herkällekin iholle.
Waldorf pyöri hänen jaloissaan vaatien hyväilyjä, joita Artus ei halunnut sille suoda ja pian koira käpertyi vuoteelle tuijottaen syyttävästi isäntäänsä.
Alicia ei pitänyt siitä, että koira makoili heidän yhteisellä vuoteellaan. Toi sinne karvoja ja kirppujakin kenties, mistä kumpikaan ei tietenkään ollut totta. Sen lisäksi, Alicia väitti, että koira jätti päiväpeitteelle inhottavia kuolavanoja. Vaimon poissa ollessa Artus soi Waldorfille enemmän vapauksia.
Koira oli melko pian oppinut talon tavoille ja tiesi, ettei sängyllä saanut nukkua Alician ollessa kotona ja teki niin ainoastaan silloin, kun oli kahden isäntänsä kanssa tai halusi kostaa Alicialle jonkin kokemansa vääryyden.
Viisas eläin, Artusilla oli tapana ajatella. Mutta nyt hänen ajatuksensa olivat kokonaan tulevassa kokouksessa eikä hän suonut koiralleen edes yhtä ystävällistä sanaa. Waldorfilla oli siis täysi syy jatkaa murjottamistaan.
Kaikki olivat tulleet paikalle, kuten oli sovittu. He söivät intiimissä kabinetissa kevyen illallisen, jonka aikana ei paljoakaan keskusteltu. Jotkut joivat aika paljon ja siksi Artus arveli, että tapaamisesta saattaisi tulla riitaisa.
Heti illallisen jälkeen seurue siirtyi takaoven kautta pikkubussiin, joka kuljetti heidät muutaman kilometrin matkan uhrisalille.
Kuski ajoi bussin sisälle halliin, jossa kulkuneuvoa säilytettiin aina silloin, kun sitä ei tarvittu kuljettamaan heitä salaisiin kokoontumisiin. Normaalisti tämä tapahtui vain noin kerran vuodessa. Aina silloin, kun he kokoontuivat uhrijuhlaa varten. Tänä vuonna kulkuneuvolla vaikutti olevan tavallista enemmän ajoja ja syynä siihen olivat nämä kriisikokoukset.
Halli, johon he olivat tulleet, oli kuin mikä tahansa suurehko autotalli. Tilassa oli vain kaksi ovea. Toinen niistä oli nosto-ovi, jonka kautta pikkubussi oli juuri ajanut sisälle. Toinen pienempi ovi sijaitsi sivuseinällä. Kun ulko-ovi oli sulkeutunut, seurue poistui bussista ja kulki sivuoven kautta toiseen, paljon suurempaan halliin, kuljettajan jäädessä odottamaan heidän paluutaan.
Ovi, jonka he sulkivat perässään, näytti päällisin puolin aivan tavalliselta metalliovelta. Sellaiselta, joita oli kaikissa teollisuushalleissa ympäri maata. Ovessa oli teräsputkikehikko, joka oli verhoiltu peltilevyllä molemmin puolin. Mutta aivan tavallinen ovi se ei suinkaan ollut. Peltilevyn alle oli hitsattu useita kerroksia erikoisterästä. Se kesti paitsi sitä kohti ammutun luodin ja jopa räjähdyksenkin sekä eristi myös tehokkaasti ääntä.
Mikäli joku kaikesta huolimatta onnistuisi murtautumaan sisälle, tämä tulija löytäisi ainoastaan aivan tavallisen autokorjaamon korjausmonttuineen, moottorinostureineen ja työkalukaappeineen. Hallissa oli aivan kaikki, mitä tarvittiin pienen autokorjaamon pyörittämiseen. Eikä tämä verstas ollut edes kovin siisti. Lattialla lojui työkaluja, öljyisiä moottorinosia ja olipa korjausmontulle ajettu jopa Bentley vuodelta kuusikymmentäyksi. Sen moottori oli nostettu pois ja se roikkui nosturin ketjujen varassa.
Ja aivan kuin missä tahansa autokorjaamossa, niin täälläkin kaikkea peitti harmaa kerros rasvaa ja likaa. Kaikki näytti niin aidolta, että oli vaikeata uskoa tuon kaiken olevan vain taitavien lavastusalan ammattilaisten aikaansaannosta.
Tilaa ei oltu milloinkaan käytetty autokorjaamona. Aikaansaannos oli Artusin ja Jaimen yhteistyön tulosta, vaikka Jaime olikin hoitanut kaiken rakentamisen omistamansa yrityksen kautta. Jaime ei ollut rakennuttanut pelkästään hallirakennusta, jonka katolla oli nelikerroksinen parkkitalo, vaan myös sen vieressä olevan kerrostalon, jonka perustuksiin uhrisali oli kätketty.
Käynti uhrisaliin oli naamioitu kaikkein nerokkaimmalla mahdollisella tavalla. Sitä ei kukaan pystyisi milloinkaan löytämään ja vaikka löytäisikin, sitä ei pystyttäisi avaamaan muuten kuin purkamalla itse rakennus parkkitaloineen päivineen.
Uhrisalin ovena toimi nimittäin itse korjausmonttu. Tuo tonneja painava betonirakennelma nousi hydraulisten mäntien varassa Bentleyneen kaikkineen, paljastaen altaan portaat, joita pitkin uhrisaliin pääsi kulkemaan.
Mäntien toimintaan tarvittavan paineen tuotti hallin nurkkaan sijoitettu hydrauliikkamoottori sekä toinen varamoottori, joka sijaitsi rappusten alapäässä, erillisessä konehuoneessa. Sen saattoi käynnistää portaikosta käsin, mikäli kävisi niin ikävästi, että pääasiallinen järjestelmä vioittuisi. Kaiken lisäksi se toimi omalla aggregaatillaan sen varalta, että sähköt olisivat poikki. Kuka nyt haluaisi tulla suljetuksi maan alle? Jaime oli ajatellut tätäkin yksityiskohtaa.
Hydrauliikkamoottorin aiheuttamaa vaimeaa huminaa lukuun ottamatta laitteisto oli lähestulkoon äänetön ja tuntui tavallaan taikatempulta, että niinkin painavan esineen saattoi saada nousemaan ja laskemaan miltei täysin äänettömästi.
Hallissa oli muitakin hydraulisia nostimia, joten hydrauliikkamoottorin olemassaololle oli luonnollinen selitys. Pelkkä moottorin käynnistäminen ei tietenkään riittänyt aktivoimaan laitteistoa, jolla korjausmontun sylinterit toimivat. Käynnistyskytkimet oli nekin taitavasti kätketty, vaikkakin aivan näkyville. Hallin jokaisessa nurkassa oli näet painonappi, joiden paineleminen ei sellaisenaan vielä saanut aikaan muuta kuin hydrauliikkamoottorin käynnistymisen, mutta mikäli niitä painettiin samanaikaisesti, sylinterit alkoivat toimia. Tarvittiin siis vähintäänkin neljä miestä avaamaan kulkureitti uhrisalille. Mutta sekin oli pelkkää hämäystä, sillä laitteiston saattoi myös aktivoida kaukosäätimellä, näppäilemällä siihen tietyn salaisen koodin. Tätä ei valtaosa jäsenistä kuitenkaan tiennyt.
Yksi niistä oli Artusin hallussa, toinen Antonio Galardonilla ja kolmas Fernando Morrelilla. Tällä tavoin kukin heistä saattoi kulkea muista riippumatta tekemässä tarpeellisia siivous- ja huoltotoimenpiteitä.
Nämä toimenpiteet käsittivät hänen itsensä kohdalla lähinnä sen, että hän toimitti sinne hyvissä ajoin uhrattavat tytöt, huumasi heidät sekä pesi, puki, kampasi ja meikkasi heidät. Tyttöjen piti olla kauniita ja puoleensavetäviä kun uhritilaisuus alkaisi.
