Tarinavirta

Tyttäret tulivat kylään. Toisella oli joku juippi autokuskina. Auto oli kyllä hyvä. Se hohti yhtä silmiä särkevästi kuin kuskin kiillotettu päälaki.  Viimekertainen kolli oli pehkopää, joka ei osannut edes suomea. Noloa tulla toisen huoneisiin vieraita kieliä solkottamaan. Tuomola ei ollut koskaan tykännyt leuhkoista eväistä.

Toinen tytär nosti pöydälle mansikkakakun. Se toi mieleen, että hautajaisissa viimeksi yhdessä syötiin Lahtisen Mirjan tekemää kakkua. Silloin oli mansikka-aika. Kräämin päälle Mirja oli kumonnut kunnon keon senga-senganaa. Vainaakin olisi mansikoista tykännyt. Ja sienistä. Syksyn sienimetsään muija ei sinä vuonna enää päässyt. Mutta se oli pelkästään hyvä. Tuomola ei ollut koskaan sieniä syönyt. Ne olivat maronlakkeja ja haisivat navettasaappaan pohjalta, vaikka miten olisi pilpunnut sekaan sipulia ja kuorruttanut voilla ja kermalla.

– Siitä on viisi vuotta, sanoi se nahkapääkuskin kyytiläisenä tullut likka.

Tuomola murahti. Rupesi kiireesti kysymään tyttäriltä, mitä muuten kuuluu. Taloon poikkeavilta on tapana kysellä kuulumiset, olivat sitten omatekoisia tai vieraampia. Kysymykseen sisältyi ääneen lausumaton toivomus, että sitä entistä vaan kuuluu. Että niin menee kuin märkä palaa. Ja että ilmoja on pidellyt.

Se puheliaampi tyttäristä rupesi luettelemaan tekemisiään. Äitiinsä tuli, aina täytyi puhetta ylläpitää.

– Kandia vasta teen. Diplomityö tulee eteen sitten muutaman vuoden päästä. Normaalin aikataulun mukaisesti ajattelin ensin. Mutta kun hallitus patistaa kiireeseen, pakko kai sitten on totella. Opiskelijabudjetilla ei oikein elä.

Tuomola nyökytteli. Asiat kannattaa aina hoitaa järjestyksessä.

– Aiheena on nyt Potilaskokemuksen käsite käyttäjäkeskeisessä suunnittelussa. Erityisnäkökulmana on lapsipotilaiden ja perheen kokemukset.

Tähän tyttären erityisnäkökulmaan Tuomola ei osannut ottaa kantaa.

Nahkapääkuski kolautti karmituolia vasten lattiaa suunnistaessaan ulos. Mutisi jotain, että piti soittaa. Painui persehieronnalla nojaamaan autonsa kylkeä vielä kiiltävämmäksi.

– Äidin kuolemasta on tänään viisi vuotta, vankotti sitkeästi se tyttäristä, joka oli sovitellut mansikkakakun keittiöpöydän vahakangasliinalle.

Mitä siihen osasi jatkaa miehinen mies selvään asiaan. Surtu oli ja vieläkin ehtoisin kylmä sänky kirpaisi. Toisinpäin elämän piti mennä. Vaimo oli verevä ja aikaansaava ihminen. Lihapullatkin teki alusta asti itse. Ei Tuomolassa syöty kaupan hampaita rassaavia kivipullan käppänöitä.

Ja jouluksi muija aina valmisti karjalanpaistin, oli siirtolaisten sukukuntaa. Nyörit piti tiukalla, Tuomola myönsi, mutta myönsi senkin, että hyvä taisi olla kun piti. Ajatuksena oli, ettei muija tyhjän päälle jäisi sitten vanhana. Sitten kun miestä ei enää olisi.

Hetken päästä tytär toisti sanomansa. Tunsi isänsä, että ei parane hoputtaa. Oli nyt tämän talon nainen.

– Näin se kuluu aika, Tuomola lopulta murahti. Hän rupesi etsimään käsillensä sijaa, kiersi sormillaan taskujensa pohjatkin. Sydänalasta kouraisi ja karvasvesi maistui suussa.

– Kaavailin sulle vetävän profiilin nettiin. Tinderiin.

– Jaa. Mitä siihen mies aikuiselle tyttärelleen muuta osasi.

– Kirjeenvaihtoilmoituksella sinä äidinkin löysit. Nyt sama tehdään netissä.

– Niin mikä tehdään?

Tytär levitti tietokoneensa pöydälle ja naputteli sivuston auki. Tuomola katseli silmästä silmään miestä, joka oli melkein kuin hän. Tytär hääräili tekstin ja kuvien kanssa, sovitteli profiilia ja kokeili uusia sanoja. Kuvat olivat edelliskesältä, muisti Tuomola ne. Nyt tytär lisäsi kuviin tukkaa, kavensi vatsankohtaa ja levensi poskia hymynvirneeseen. Tytär kehui, että saatiinpas komea mies deittipalstalle, mitäs tykkäät? Pannaanko virveliä laiturinnokkaan ja lisätään paattiin hevosvoimia?

– Ei saakutti, Tuomolalta pääsi. Siinä hän seisoi laiturin kaiteeseen nojaamassa ja kalavesiä tähtäämässä. Odottamassa, että kala käy pyydyksiin. Eikös nyt sentään jotain … arvokkaampaa…

Tytär painoi kuvat ja tekstit menemään ja toivotti Tuomolalle metsästysonnea ja hupihetkiä kohta pimeneviin iltoihin.

Seuraavalla viikolla tytär soitti. Kysyi, oliko isä jo valinnut mieluisan deitin. Deitin! Ei saak… puhuisi tytär edes suomen kieltä. Pakko oli tunnustaa, että muijaehdokkaita oli tunkenut pirttiin ovista ja ikkunoista. Tai siis netistä. Miten niistä osasi valita?

Enemmän naistarjontaa oli kuin entiseen aikaan maakuntalehden seuranhakupalstoilla. Silloin Tuomolassa sentään oli ollut näköä ja kokoa. Nyt seisoi profiilissa tyttären “komeaksikin kehuttu” ja “aikuinen mies”. Ne kuulemma mätsäsivät treffisovelluksessa parhaiten varttuneille naisille.  Mitähän hepsankeikkoja ja onnenonkijoita nämäkin muijat olivat. Luulivat kai, ettei hänessä ollut miestä vastustamaan filunkkeja tarkoituksia ja vikkeliä silmäniskuja. Suoraan aloittivat hei! hei! ja siirtyivät varsinaiseen lirkutteluun kuin olisi kauankin tunnettu. Joku kissaeläin maukui kuvassa kaksinkontin ja lupasi loikata suoraan petiin. Miau! Tinkasi vielä, oliko Tuomolalla riistakamerat ladattuina.

Vähän Tuomola kuvia selatessaan oli kantaansa tähän naisasiaan lievittänyt. Tai niin no. Pimiän Vapun olisi voinut emännäksi ottaa. Se osasi uunissa paistaa kunnon jauheliha-ohraryynilaatikon. K-kaupan mainoksesta Tuomola sen oli nähnyt.

Mutta Vapulla ei taitanut olla profiilia Tinderissä.