Mies ja nainen menevät sisään samalla ovenavauksella. Nainen kertaa mielessään, että pani rahapussin taskun pohjalle, taskun kiinni nepparilla. Hän kuulee miehen puuskutuksen edestään. Miehellä on kämmenpohjassa valmiina taiteltu ostoslista. Sen mukaan tämä osaa valita kaiken, mitä haluaa kaupasta. Miehelle on tärkeää, että hallitsee tämän työn.
Nainen kävelee suoraan pullahyllylle. Hän tunnustelee pusseja sormillaan muovin läpi. Pullien hillosilmät painuvat umpeen. Lakkahilloa. Nainen suipistaa silmänsä viiruiksi ja vetää sisäänsä tuoksua etäisiltä hillasoilta.
Kalatiskillä nainen muistaa sen miehen, joka seisoi ulko-oven vierustan automaatilla hänen edessään. Mies oli kaivanut puseronsa etutaskusta lompakon, avannut sen levälleen, vilkuillut ympärilleen. Oli löytänyt vihdoin muovisen kortin, sovittanut sitä automaatin nieluun.
Jotain tuttua miehessä oli.
Kaupassa seistään taas peräkkäin. Mies on siirtynyt maitohyllyille, on jo ottanut lasioven takaa kouraansa jogurttipurkin, katsoo sitä muistaakseen, että juuri sellainenko purkki piti ottaa. Mies korjaa lasejaan nähdäkseen paremmin lukea purkin kyljestä tekstin. Auttaa lukemista pyörittämällä sormeaan edestakaisin kirjainten alla.
Nainen seisoo niin vieressä, että voisi paljon kättään nostamatta koskettaa jogurttiasiaa pohtivaa miestä. Naisen tekee mieli sanoa, ettei ottaisi sitä vaan ottaisi viereistä, vatsaystävällistä, jota mainostetaan joka ilta televisiossa.
Äänestä mies varmasti muistaisi hänet.
”Muistan vielä illan, muistan kaksi silmää tummaa …”
Niin nainen oli laulanut, kun tultiin Paukulta tansseista. Hän oli istunut miehen pyörän tarakalla. Kenkien pohjat hioivat maantietä.
”Minne tieni johtaa, oot mielessäni ainiaan”, mies oli jatkanut.
Nainen ei ollut koskaan myöhemmin muistanut juuri tätä matkaa. Mistä nyt tulikin mieleen? Kesäyötä, rapisevaa soraa pyörän puolissa, tienohen kaarnaista väriä, pyörryttävää oraiden tuoksua pelloilta ja makean kirpeätä niiden takaiselta suolta.
Eikä hän vuosikymmeniin ollut muistanut tätä miestä, joka polki hitaasti rullaten pyöräänsä eteenpäin, jalat leveästi haralla. Siten osti heille yhteistä aikaa alkukesän hämärässä yössä.
”Sua lohduttelin milloin, mua aina ymmärsit. Minne tieni johtaa, oot mielessäni ainiaan … Minne häipyivät silmät tummat …”
Kosti se oli. Kyllä! Kostilla on ruskeat silmät!
Nainen on jo kysymässä maitohyllyn edessä seisovalta Kostilta, muistaako tämä sen tangon. Aikaa siitä tietysti on, mutta muistaako? Nainen jää laskemaan vuosikymmeniä taaksepäin, ja sinä aikana Kosti ottaa rasvaista maitoa hyllystä ja lähtee lykkimään tavarakärryään, kurvaa ensimmäisestä aukosta hyllyrivin taakse. Joku vanha nainen kulkee perässä, vetää vaikeasti toista jalkaansa, hamuilee tukea hyllyn reunustasta.
”Kosti se on”, nainen sanoo puoliääneen. Onneksi lähellä ei ole ketään kuulemassa, kun hän on kurottamassa lattianrajasta punalaputettua peltipurkkia.
”Otin savusilakoita”, mies, naiseen puolivuosisataa sitten laillisesti vihitty, sanoo hänen korvansa juuressa.
”Ihan hyvä”, nainen kuulee vakuuttavansa.
Hän lykkää peltipurkin takaisin hyllyyn. Liikaa tavaraa jo ennestään, ehtii itselleen miettiä. Purkin pohja rääkäisee, kun hän lykkää alennustavaraa kauemmas silmistään.
Korvissa kohisee keväinen joki. Se on vasta heittämässä jääkannen hurjaan menoon yli padon ja kautta koskikivien. Koski kuuluu hänen huoneeseensa selvästi. Sen raapaisuista tietää, että kohta on kevät. Meidän rannassa on aina ollut salaisia virtoja, nainen muistaa. Niitä piti lapsena varoa, karikkoja ja akanvirtoja. Eikä ollut punaisia merkkilippuja kivissa kovistelemassa, ettei saa heittäytyä mukaan juoksuun.
Nainen haluaa ääneen puhua asian, jota ei ole koskaan ennen ajatellut.
”Mitä sinä sanot?” Aviomies on tullut ihan häneen kiinni, kääntää päätään sivuittain kuullakseen paremmin.
”Otanko vielä nipun tuoreita sipuleita?” mies ehdottaa. ”Saadaan elämään makua.”
Vihitty mies kuulostaa ihan tavalliselta. Mutta miksi se juuri nyt noin sanoo? Kumpaa minun näistä miehistä pitää ajatella, nainen hätääntyy mielessään. Juuri kun hän on muistamassa muistamattoman, aviomies onkin inttämässä sipuleista. Naisen ajatukset säntäilevät sinne tänne. Ajatukset – levotonsiipiset ilman halkojat! Talvilintuja ne ovat, ensimmäisiä koskessa, kunnottomia lentäjiä. Ei niistä korkeuksiin ollut eikä ole.
Vähän helpottaa ajatella, että Kostista taisi tulla juoppo. Maantien reunustaa polki edestakaisin pyörän vanteet ravassa ja väänteillä. Rupesi ensin Lalliin latojanoppiin. Muutti myöhemmin Harjavaltaan, pääsi kolmivuoroon rikkihappotehtaalle.
Niin se meni, nainen päättää. Juoppolalli siitä pyöränpolkijasta tuli. Mokomasta.
Vaimo palaa ottamaan kylmiöstä sen purkin, jota Kosti hetki sitten piteli kädessään. Varmuuden vuoksi, ettei kahvimaito lopu.
Viedessään saalista kärryyn nainen törmää muistikuvaan, että aina kun tanssilavan levyltä rupesi soimaan Jambalaya, Kosti putosi kuin taivaasta hänen eteensä pokkaamaan. Hänellä olikin notkeat uumat ja ketterät jalat silloin. Nainen sipaisee salaa toppatakkinsa sivusaumaa, sulkee silmänsä. Mutta vain ihan hetkeksi. Oli hän ollut hyvä tanssimaan, aina hänen ympärillään seisoi puoliympyrän muodostelmassa poikia pokkaamassa.
Kesän lopulla joku nainen tuli raskaaksi Kostille. Semmoinen ihan tavallinen jostain Kynsikankaalta. Pakkonaiminen, silloin sanottiin että pakkonaiminen, eikä asiasta sitten muuta sanottukaan, jos mies korjasi vihille naisen, teki tälle talon ja rupesi kulkemaan säännöllisesti kolmivuorotyössä. Osti auton, Mossen tai Anglian tai Kuplan.
Että ei Kosti sitten varmaankaan juoppo ole, kun on pärjännyt elämässä, nainen antaa synninpäästön kesäöiden pyörämiehelle.
”Otetaan illaksi kilon pussi suklaakarkkeja”, nainen sanoo kuuluvalla äänellä. Äänen pakottamana aviomies palaa takaisin, oli seissyt jo kassajonon hännillä.
”Ethän sinä pidä makeasta”, mies hankaa vastaan.
”Mistäs sen tietää”, nainen napauttaa. ”Tykkään mistä milloinkin. Sinä koskaan ole minun pitämisistäni ole tiennyt.”
