Tarinavirta

Aluksi tuntui hyvältä, sellaiselta kevyeltä hälläväliltä. Kuin kehossa kaikki painava, lihakset ja luut, olisivat haihtuneet ja jäljelle olisi jäänyt vain ohuen ohut iho. Se piteli häntä koossa, ilman sitä hänen osasensa olisivat lentäneet taivaalle.
Hän kallisti päätään taaksepäin. Tähdet sujahtelivat edestakaisin, kuu kellui melkein pyöreänä ja valoa täynnä. Superkuu. Ei superkuu. Tavallinen kuu.
Hänen teki mieli ulvoa ja hän oli jo vetämässä henkeä, kun viereltä kuuluva puhe keskeytti hänet.
– Ota toinen.
Jostain kaukaa kuului tykyttävää musiikkia ja puheensorinaa ja naurua, lasien ja tiskille lyötyjen kolikoiden ja jääpalojen kilinää. Äänet tuntuivat tulevan pumpulin tai pehmeän seinän läpi, vaikka hän oli keskellä sitä ilakoivaa, riehakasta väkijoukkoa, joka oli vaeltanut kuin pesällinen muurahaisia juomaan itseänsä humalaan, siihen ihanaan olotilaan jolloin seuraavan päivän päänsärky oli jotain kaukaista ja epätodellista.
Pahuksen hyviä nämä shotit, hän ajatteli ja tukahdutti äkillisen haukotuksen.
Sitten häneen iski hirveä kiima. Kalu tönötti ja vaati huomiota. Hän haki alumiinisella terassituolilla parempaa asentoa. Naisen tarve tuntui yhtäkkiä yhtä välttämättömältä kuin kolmannen shotin juominen. Sellainen sattui olemaan lähempänä. Hän ojensi kättään ja koukkasi pöydältä lasin eikä saanut selvää siitä, mitä hänelle nyt sanottiin. Puhujan suusta tuntui tulevan kuplia, jotka värisivät hetken ilmassa ennen kuin liukenivat yleiseen hälyyn.
Käsi tärisi ja loiskautti tahmeutta sormille. Juoma valui kurkusta alas paksuna ja karvaana, samaan aikaan makeana ja vahvana. Hän henkäisi ja katsoi miten alkoholi leijui huuruina ilmassa valmiina syttymään.
Hän nousi ylös ja oli vähällä kaatua. Se nauratti.
– Hih!
– Menetkö jo?
– Joo.
– Ota vielä yksi.
– Ei nyt enää. Huippaa.
Siitä huolimatta hän koukkasi pöydältä viimeisen shotin ja heitti sen kitaansa.
– Pahuksen hyviä. Mitä näissä on?
Hän ei kuullut vastausta, sillä musiikki rynni pois pehmeän seinän takaa ja alkoi jyskyttää päätä. Hän lähti hoippumaan pois terassilta, muttei päässyt pitkälle ennen kuin hyökyvä pahoinvointi yllätti. Ylös tullessaan shotit eivät maistuneet yhtään hyvältä.
– Tarvitsetko apua? seinustalla tupakkaa imevä mies kysyi.
– E-en. Lähden kotiin.
Ääni kuulosti omissa korvissa yhtä paksulta kuin miltä hänen kielensä tuntui. Kieli oli muuttunut hyödyttömäksi lihankappaleeksi, joka oli vain tiellä. Hän yritti liikuttaa sitä, mutta se möllötti yhteistyöhaluttomana keskellä suuta. Hän antoi sen olla ja huojui kujan ylittävän talon ali.
Kuinka kaunista kaikki onkaan, hän ajatteli tai ehkä sanoi sen ääneen. Tähtitaivas, katulyhtyjen oranssi valo, joka maalasi valkoiset seinät kellertäviksi, häilyvät varjot ja lamppujen ympärillä pörräävät yö-ötökät. Yö-ötökät, bichos noturnos, hän naurahti ja tunsi olevansa itsekin sellainen, räpytteli käsiään kuin ne olisivat olleet keveät siivet.
Hetkeä aiemmin kateissa olleet luut ja lihakset palasivat ja muistuttivat painovoiman olemassaolosta, ja seinästä tukea hakien hän hankkiutui eteenpäin. Uusi pahoinvointikohtaus tuli yhtä yllättäen kuin ensimmäinenkin, ja hän vannoi itselleen ettei koskaan enää joisi shotteja, minkäänlaisia.
Portaina kipuava kuja ja sitä reunustava muuri tekivät mutkan, josta vielä vähän ylöspäin oli hieman korkeampi askelma, melkein kuin penkki. Hän rojahti siihen istumaan ja yritti pitää silmät auki, mutta epäonnistui. Olo oli turta, jokainen lihas vailla voimaa, hän vain kuuli ääniä ja näki silmäluomien läpi valoa ja heiluvia varjoja. Aika kului, ehkä minuutti tai kymmenen tai kauemmin, sitten paksun sumun läpi tuntui siltä kuin joku olisi tarttunut hänen käteensä. Ensin hän luuli sitä enkeliksi, sellaiseksi joka tulee ja vie pois jonnekin missä on vilvoittavia vesiä ja ikuinen kevät ja pienet pulleat kerubit soittamassa harppujaan taustalla.
Raastava kipu sai hänet havahtumaan ja nytkähtämään taaksepäin. Silmät raottuivat, hän näki katuvaloa vasten mustan kuolemanenkelin jonka hampaat kiilsivät, se ei ottanut häntä matkaansa vaan tarttui häntä tukasta. Ilmassa näkyi välähdys, tuntui lisää kipua mutta hän ei pystynyt paikallistamaan sitä. Tuli jäätävän kylmä. Tähdet lakkasivat liikkumasta, soikea kuu jähmettyi taivaalle, koko maailma hiljeni ja hidastui kunnes pysähtyi kokonaan.

Totuuden portaat, Porto. Aamun valjetessa portugalilaisen rannikkokaupungin kujalta löytyy kuolleena nuori mies. Henkilöllisyyttä on vaikea selvittää viillettyjen sormenpäiden vuoksi. Naapurit ovat vaiteliaita tapahtuneesta, kun Rui Santos ja Rita Pereira tiimeineen aloittavat tutkimuksensa. Mutta puhuvatko kaikki totta poliisille? Mitä salailun taakse kätkeytyy?

Anu Patrakka loihtii dekkarissaan esiin portugalilaisen elämänmenon yksityiskohdilla herkutellen. Nuoret ovat kiihkeitä mutteivät viattomia, aikuiset yrittävät löytää onnensa, eivätkä kaikki vanhukset elä sovussa maailman kanssa. Talojen julkisivujen ja muurien taakse kätkeytyy tuskaa ja kylmääviä yllätyksiä. Saadaanko tappaja kiinni ja löytyykö totuus?