Aamun pimeys ei näyttänyt mitään merkkiä päivän alkamisesta. Vähitellen heräävän tulen kajo tunki silmäluomien läpi ja havahdutti minut syvästä unesta. En liikahtanut, olin nukkuvinani ja seurasin isän puuhia. Saatuaan piisin palamaan hän avasi varovasti oven ja katosi pimeään. Kylmä viima ehti puhaltaa lähimpänä ovea olevia olkia, tunsin sen vällyn läpi. Äitikin vääntäytyi ylös sängystä, puki hameen ja esiliinan, sitoi liinasen päähänsä ja asteli varovasti laittamaan vettä tulelle. Fransi ja pikku Maria nukkuivat vielä sikeästi.
Nousin istumaan. Isä oli levittänyt illalla oljet lattialle. Niitten päällä olisi voinut nukkua vielä pitkään, mutta en enää malttanut. Nyt oli joulu.
– Hei Topi, kuiskasi äiti hymyillen, – olisit sää voinu nukkuu viäl vähä aikaa. Mää olsi herättäny sit ko velli o valmist.
Isä palasi sisään heinätukko käsissään. Hän laski sen pöydälle ja hiipi katsomaan vauvaa.
– Se nukkuu nii nätisti, hän sanoi äidin suuntaan.
Maria-vauva alkoi pyöriä ja inistä hiljaa. Äiti nosti sen hellästi syliinsä, kaivoi rintansa esille paidan alta ja ryhtyi imettämään. Fransi ei herännyt vieläkään. Minäkin asetuin takaisin oljille.
– Topi, tules syämää ni lähretää sit, kuiskasi isä korvaani.
Pomppasin pystyyn. Olin nukahtanut uudestaan, mutta piristyin äkkiä. Istahdin penkille pöydän viereen ja aloin kauhoa ohravelliä suuhuni. Pöydälle oli nostettu iso herkullisen tuoksuinen leipä, jonka reikään oli laitettu isän tuomat heinät.
– Seo joululeipä, sitä saraa sit, ko tullaa takasi, valisti isä.
Äiti oli asettunut vauvan viereen makuulle. Ulkona näytti edelleen aivan pimeältä, mutta päre ja piisi antoivat sisälle mukavan lämpimän valon.
Vedin tallukkaat jalkaani, takin tiukasti päälleni ja lakin päähäni. Astuin isän perässä kirpeään pakkasilmaan. Pehmeää lunta oli satanut yön aikana niin, että puitten ja pensaitten oksat riippuivat valkoisina. Hevonen odotti reen edessä, isä oli hakenut sen jo valmiiksi. Istahdin rekeen isän jalkojen väliin, isä veti vällyä kummankin jalkojen suojaksi, ja sitten lähdimme aisakello kilisten reipasta vauhtia kohti Noormarkun kirkkoa.
Isoijen kattokruunujen kynttilät valaisivat suurta kirkkosalia. Edessä, taulun alapuolella paloi kaksi pitkää kynttilää. Taulussa tumma nuori nainen katseli pientä vauvaansa, joka makasi olkikasan päällä. Lapsen yläpuolella loisti kirkas ympyrä.
– Tual kuvas o Jeesus-laps ja sen äiti Maria, kuiskasi isä.
– Jaa tua vauvva?
– Se just ko makkaa noitte olkie pääl.
– Se äiti o sama nimine ko meenki äiti.
– Niino, vahvisti isä, – pappi puhhuu siit koht lissää.
Kirkon penkit täyttyivät ihmisistä. Talolliset ja herrasväki menivät eteen, muut saivat jäädä taakse. Joku tuttu meidän kylältä käveli muitten joukossa käytävää pitkin. Oli vähän kylmä, kirkossa ei ollut piisiä eikä uunia. Silti lakki piti ottaa pois päästä, mutta muut vaatteet saivat olla, että tarkenee.
Pelästyin, kun äkkiä alkoi jostakin ylhäältä kuulua soittoa. Sitten ihmiset lauloivat. Minäkin tunsin sen laulun, äiti lauloi sitä usein:
”Enkel paimenill puhui sanoill näill:
Sangen hyvän sanoman sanon teill,
Ilon teill ihanan ilmoitan,
Kuin Jumalalt julki teill suodaan.”
Kirkon edessä seisoi ukko, jolla oli omituiset vaatteet, musta kolttu ja pitkä musta palttoo selässä. Sen kaulassa roikkui kaksi valkoista läpyskää. Sillä näkyi harmaata tukkaa vähän niskassa, muuten se oli kalju. Päättelin, että sen täytyi olla pappi. Se luki mustaa kirjaa. Välillä kaikki nousivat seisomaan ja sitten taas istuttiin ja laulettiin. Lopulta se pappi kiipesi korkeaan pönttöön.
– Kui tua ton meni, kysyin isältä.
– Ssh, kuiskasi isä, – pappi saarnaa saarnastoolist.
Sitten se saarnasi ja saarnasi. Minua alkoi väsyttää. Laitoin pääni isän kättä vasten ja ajattelin nukkua vähän, mutta isä työnsi minut pystyyn:
– Provasti ei tykkää, jos kirkos nukutaa.
Kesti hirveän kauan, ennen kuin pappi palasi taas kirkon eteen. Sitten jatkui sama meno kuin alussa, laulettiin ja noustiin seisomaan. Minua olisi haluttanut lähteä pois. Aloin ajatella mäen laskemista Fransin kanssa kotipihassa, uudessa lumessa se olisi varmasti hauskaa. Vihdoin pappi livahti pienestä ovesta ulos. Sitten mekin saimme lähteä.
Isä jäi pihaan puhumaan tuttujen miesten kanssa, ja minäkin huomasin Wastamäen serkut. Alkoi olla niin valoisaa, että kaikki ihmiset näkyivät. Serkut pysyttelivät äitinsä ja isänsä kanssa enkä minäkään viitsinyt lähteä pois isän vierestä.
Kotimatkasta tuli kilpa-ajo. Talolliset juoksivat tietysti edellä, kun niillä kaksi hevosta veti rekeä. Meidänkin vauhtimme tuntui kovalta, minua nauratti. Lumi pöllysi hevosen kavioista naamaan niin, että laitoin kädet silmien eteen. Isä kannusti hevosta.
– Tullee hyvä vuasi ko päästii joutusasti liikkeel, isä ennusti.
Kotipihassa palelin jo kamalasti ja juoksin äkkiä sisälle.
– No mimmost siäl kirkos oli? kysyi äiti.
Istahdin olkien päälle ja kerroin kaikki korkeasta kirkosta, sen isoista ikkunoista ja monista kynttilöistä. Sanoin taulustakin.
– Mitä se provasti saarnas?
– Mää en tiär mitä saarnaamine oikee tarkottaa?
– Saarnaamine tarkottaa papi puhumist. Ko pappi puhhuu ni sillo sanotaa et se saarnaa.
– Onko pappi sama ko provasti? Eiko muut sit saarnaa ko pappi vaa?
– Papi lisäks piispaki saarnaa sillo ko se o kirkos.
– Mikä piiska?
– Ei piiska ko piispa, äitiä nauratti, – mut muistaksää siit saarnast mittää?
– Emmää kyl oikee muist, minun piti tunnustaa.
– Ei tair tua isäkää muistaa, totesi äiti katsoen isää virnistäen.
Isä ei sanonut mitään.
– Mää ruppee ny keittämää puuroo, ilmoitti äiti, – te voitte lapset leikkii siin oljil sinä aikan.
– Eiko me saar men pihal?
– Ei, jouluna ollaan sisällä, määräsi äiti. Isä lähti kuitenkin ulos, eikä äiti käskenyt häntä takaisin.
Nälkä möyri jo syvällä vatsassa, ennen kuin äiti nosti puuropadan päytään. Me ryntäsimme Fransin kanssa ottamaan lusikat seinältä ja isäkin haki omansa.
– Enne ei syär mittää ennenko o lujettu evankeliumi ja rukous, määräsi äiti. Hän nosti paksun Wirsikirjan pöydälle ja selasi sitä kunnes löysi oikean sivun. Äiti luki hartaasti ja kovalla äänellä. Äiti oli hyvä lukemaan, mutta isä ei osannut.
– Tua o se sama ko kirkosaki lujettii, muistin äkkiä.
– Hyvä ko sää muistit, kiitteli äiti ja käski laittaa kädet yhteen. Sitten isä luki rukouksen, sen saman, mikä meillä luettiin joka kerta kun syötiin.
– Nyt saaraa joulupuuroo! ilmoitti äiti, ja me syöksyimme kauhomaan lusikoillamme pehmeitä ohjaryynejä suuhumme mustasta padasta. Isä otti sen ison leivän, mihin hän oli laittanut heiniä, ja taittoi palan jokaiselle. Puuro oli paksua ja maistui makealta, leipä kovaa ja hyvää. Söin niin paljon, että vatsaan sattui.
Pian me rupesimme Fransin kanssa harjoittelemaan harakan ampumista. Se oli semmoinen leikki, missä pidettiin käsistä kiinni, laitettiin jalat vastakkain ja tehtiin kuperkeikkoja, toinen etu ja toinen takaperin. Tuffan luona olin nähnyt, kun rengit ja piiat tekivät sitä. Se ei onnistunut meiltä kovin helposti, koska Fransi oli vielä niin pieni. Meillä oli silti hauskaa.
