Tarinavirta

25.9.2016 Saara istui samassa junassa John Steinbeckin kanssa. Hän tiesi päivän tarkasti, sillä hän teki siitä päivityksen samana iltana Facebookiin. Niin ihmeelliseltä asia tuntui, että siitä oli pakko kertoa kavereille, jotka nostivat päivitykselle peukkua tai painoivat sydämen tai nauruhymiön, vaikkei Saara ymmärtänyt mitä nauramista asiassa oli, sillä Saara oli varma, että John oli istunut hänen takanaan Helsingistä Kouvolaan menevässä junassa. Siitä hänellä ei ollut minkäänlaista epäilystä.

Aiemmin päivällä Saara oli kävellyt Hietalahden torilla. Katsellut tavaroita myyjien pöydillä ja väistellyt ihmisiä, jotka tungeksivat käytävillä ja pöytien ympärillä. Ei hän kirpputoreilta juuri koskaan mitään ostanut, tavaraa oli muutenkin liikaa, mutta silti hän ajautui usein kävelemään käytettyjen esineiden äärelle, joskus tietoisesti etsien jotain, usein vain katsellen tavaroiden paljoutta, ikään kuin kulkisi museossa, nauttien muistoista ja mielleyhtymistä, joita kaiken sen näkeminen nosti ajatuksiin.

Saara ei mennyt heti torille saavuttuaan kirpputori-ihmisten joukkoon. Hän nousi ratikasta ja käveli torin laitaa pitkin kahvikojulle, josta hän osti teetä isompaan pahvimukiin ja juustolla päällystetyn ruisleivän. Hän istui eväiden kanssa pöytään, repäisi leivän käärepaperia isommaksi ja käänsi tuolinsa niin, että saattoi katsella torilla kulkevia ihmisiä.

Ensimmäisten asiakkaiden liikkeissä näkyi ahneuden kiihkeys. He ryntäilivät myyjien ympärillä ja yrittivät päästä penkomaan heidän laukkujaan ja pahvilaatikoitaan jo ennen kuin tavarat oli aseteltu pöydille. Jotkut korottivat ääntään ja alkoivat riidellä, jos olivat sitä mieltä, että juuri he olivat nähneet juuri tämän tavaran ensimmäisinä. Toiset lähestyivät aarteita hitaasti, kuin vaanien, ettei kukaan huomaisi kuinka paljon esine heitä kiinnosti. Saaraa ei rynniminen innostanut. Hän luotti siihen, että mikäli jonkun tavaran oli tarkoitus päätyä hänen mukaansa, hän saisi sen.

Päivä oli tavallinen syyskuun lopun sunnuntai. Taivas oli pilvinen, mutta sateen uhkaa ei ollut. Leuto tuuli puhalsi lounaasta ja pyöritti lihapiirakan paperitaskua kohti Saaran pöytää. Saara yritti napata roskan, jotta voisi laittaa sen jäteastiaan, mutta paperi liikkui liian nopeasti eikä hän ehtinyt saada siitä otetta. Varis oli Saaraa nokkelampi. Se tallasi jalallaan paperitaskun päälle, työnsi päänsä taskun sisälle ja yritti tyydyttää nälkäänsä rasvaisella tuoksulla, joka oli tarttunut paperin kiiltävään pintaan.

Kun leipä oli syöty ja teekuppi tyhjä, Saara nousi pöydästä ja antoi tilaa seuraavalle asiakkaalle, joka oli seisonut pöydän vieressä muki kädessä jo pienen hetken. Hän survoi leivän käärepaperin teekupin sisälle, pudotti pahvimukin kahvikojun edessä olevaan roskikseen ja lähti kävelemään kohti myyntipöytiä.

Tavanomaiset tavarat peittivät pöytien pintoja. Koruja, kirjoja, Ikean naarmuisia lautasia, yksittäisiä ruokailuvälineitä ja parittomia mukeja näytti löytyvän jokaiselta myyjältä, mutta joissain pöydissä oli myös uuden näköistä Arabiaa ja villasukkia joita kukaan ei ollut käyttänyt. Arabia ei Saaraa kiinnostanut, hänellä oli astioita tarpeeksi. Villasukat olivat kauniita ja tehty väreillä joista hän piti. Hän hypisteli niitä hetken, mutta ei hän niitäkään halunnut ostaa. Hän ostaisi mieluummin puikot ja kerän lankaa, jos sellaisia sattuisi tulemaan jossain pöydässä vastaan. Olisi sitten junassa jotain tekemistä ettei tarvitsisi tuijottaa puhelinta koko matkaa kotiasemalle.

Saara jatkoi kiertelyä, kulki läpi jokaisen käytävän ja pysähtyi pöytien ääressä; otti käteensä rannekellon, spektroliittisormuksen ja pienen lintutaulun, katseli niitä hetken, muttei ostanut mitään.

Torin viimeisellä käytävällä, toiseksi viimeisen pöydän vieressä oli pärekori, joka oli ahdettu täyteen pehmeäkantisia kirjoja. Korin kahvaan oli sidottu langalla käytetty postikortti, jonka osoitepuolelle oli kirjoitettu paksulla mustalla tussilla teksti: Pokkarit 1e. Puikkoja ei ollut tullut vastaan, joten Saara päätti selata korin, olisiko siellä mitään mikä kiinnostaisi häntä enemmän kuin algoritmien valitsemat uutiset, joita hänellä oli tapana tyhjinä hetkinä puhelimen näytöltä selata. Hänen ei tarvinnut penkoa kirjakasaa syvälle, sillä ruotsalaisten dekkarien ja Harlekinien päällä lojui Steinbeckin Matka Charleyn kanssa. Miten ihmeessä se oli joutunut niin huonoon seuraan, Saara ajatteli. Hänen oli pakko pelastaa pokkari ennen kuin siihen valuisi sen pehmeiden kansien läpi vaikutteita muilta korissa lojuvilta.

Saaraa hymyilytti ajatus tarinasta, jossa kirjojen sisällöt alkoivat sekoittua toisiinsa ja kertomukset muuttaisivat muotoaan joksikin muuksi kuin mitä alun perin olivat. Sellaisen tarinan hän olisi saattanut haluta kirjoittaa myös itse, mutta se oli mahdotonta, sillä hän oli lopettanut kirjoittamisen jo vuosia sitten. Kertomisen palo, tuli, joka oli joskus ollut hänen sisällään kuumana ja roihuavana, oli sammunut. Hänestä oli alkanut tuntua ettei ollut enää minkäänlaista sanottavaa kenellekään. Ei siinä mitään sen ihmeempää ollut. Ei liekkiä kukaan ollut sammuttanut moitteilla tai tylyllä kritiikillä, hän oli puhaltanut kynttilän sydämen mustaksi aivan itse.

Saara katseli ympärilleen, väkeä oli tullut torille lisää ja tuntui, että pöytä jonka vieressä kirjakori oli, oli ihmisistä erityisen kiinnostava. Myyjän ja Saaran välissä oli tummien tuulitakkien muuri, joka peitti näkyvyyden kirjoista kiinnostuneeseen ostajaan. Saara kumartui koria kohti ja otti käteensä kaksi kirjaa. Hän laittoi Steinbeckin vasempaan kainaloonsa odottamaan, jotta saattoi pidellä toista kirjaa molemmissa käsissään ja käännellä sen sivuja. Dekkarin sisältö oli juuri niin tyhjä kuin ne aina ovat. Hän laski Marklundin takaisin koriin, otti sen tilalle Mankellin, selaili sitäkin hetken, mutta palautti sen lopulta paikoilleen muiden kirjojen päälle ja lähti kävelemään kohti torin laitaa.

Ratikkapysäkillä Saara otti Steinbeckin kainalostaan, laittoi sen olkalaukun isompaan lokeroon lompakon ja vesipullon alle ja nousi vihreään vaunuun, joka imi itsensä ihmisiä täyteen. Ratikka lähti liikkeelle, nytkyi ja huojui puolelta toiselle. Saara katseli väkeä, joka istui penkeillä ja seisoi käytävillä tangoista kiinni pitäen. Hänen vieressään torkkui vanhus, jonka kädet vapisivat polvien päällä. Tärisevän mummon oikealla puolella olevasta tangosta otti tukea parikymppinen narkomaanipoika, pupillit suurina ja liikaa näkevinä ja pari istuinta hänestä eteenpäin nuori äiti kaivoi rintansa puseron sisältä ja laittoi sen lapsen suuhun.

Saara poistui raitiovaunusta rautatieaseman edessä ja juoksi junaan. Hän etsi vaunusta oman paikkansa, riisui takkinsa ikkunan vieressä olevaan koukkuun ja istui penkille, jonka selkänoja oli käännetty liian alas. Hän suoristi selkänojan ja kaivoi laukustaan kirjan, jonka oli torilta löytänyt. Tarina oli hänelle ennestään tuttu: Kirjailija ja villakoira etsimässä matkailuautolla Amerikkaa. Kiehtova kertomus, jonka hän oli lukenut ensimmäisen kerran kolmekymmentä vuotta aiemmin ja ainakin kerran sen jälkeen, mutta sisällöstä hän ei muistanut juuri mitään.

Hän avasi kirjan, jonka kanteen oli piirretty villakoiran kuva ja alkoi lukea tarinaa. Kertomus nappasi hänet mukaansa heti ensimmäisellä lauseella ja teki sen, minkä Steinbeck oli tehnyt hänelle teinistä lähtien. Todellisuus hämärtyi ja rakkaus jonka kirjailija oli siirtänyt sormiensa läpi paperille, tunkeutui syvälle lukijan ihon alle, lievitti surun ja yksinäisyyden ja levitti lämpöä kosketuksen puutteesta kylmään kehoon. Saara luki kirjaa keskittyneesti ja unohtaen kaiken muun. Hän matkusti Johnin ja Charleyn kanssa Yhdysvaltojen itärannikkoa New Yorkista pohjoiseen eikä huomannut asemia joilla juna pysähtyi. Hän ei huomannut ihmisiä, jotka poistuivat vaunusta eikä niitä, jotka nostivat laukkujaan istuimien päällä oleville hyllyille ja istuivat omille paikoilleen menemään sinne, minne olivat menossa.

Juuri kun Saara oli lukenut kohdan, jossa maanviljelijä oli maalannut lehmänsä kylkeen suurilla kirjaimilla sanan LEHMÄ ja silti metsästäjät olivat ampuneet sen hirvenä, joku kosketti hänen käsinojalla lepäävää kyynärpäätään. Saara hätkähti kosketusta, kukaan ei ollut tehnyt hänelle sellaista pitkään aikaan ja nyt hän tunsi aivan selvästi kuinka jonkun toisen kostean kylmä iho osui hänen ihoonsa. Ensin hän ajatteli ettei reagoi kosketukseen ja jatkoi lukemista, mutta hetken päästä hän tunsi sen uudestaan ja silloin hän kääntyi katsomaan taakseen, jotta näkisi sen joka uskalsi koskea häntä lupaa kysymättä.

Saara käänsi päänsä ja puolet kehoaan taaksepäin ja tajusi, että hän matkusti junassa lukemassa kirjaa matkalla olevasta kirjailijasta ja villakoirasta ja hänen takanaan istui suuri valkoinen villakoira, jonka nenä oli kiinni hänen kyynärpäässään ja joka katsoi häntä suoraan silmiin. Hän oli aina väittänyt ettei uskonut reinkarnaatioon, mutta hetken maagisuus nosti hänen ihokarvansa pystyyn. Saara tiesi, että John Steinbeck oli tuon valkoisen villakoiran sisällä, hän oli varma siitä. Ja myös sen hän tiesi, mitä asiaa Johnilla hänelle oli, sen että John halusi antaa hänelle jotain, mitä hän oli kaivannut jo pitemmän aikaa.

Lukemiseen keskittyminen ei enää onnistunut. Saara laittoi kirjan laukkuunsa. Hän tunsi koiran hengityksen paljaassa käsivarressaan, nautti siitä silmät ummessa ja ajatteli asiaa, jonka John oli hänelle antanut, niin kauan, kunnes koiran omistaja keräsi tavaransa ja poistui junasta nobelisti mukanaan.

Kun juna oli kokonaan pysähtynyt, sen ovi aukesi sihisten ja sulkeutui itsestään selän takana. Saara käveli asemalaiturilla, laskeutui portaat alas rautatietunneliin ja nousi toisia portaita pitkin aseman pihalle. Hän otti pyörän telineestä, johon oli sen aamulla lukinnut ja ajoi kohti kotiaan normaalia lujemmalla vauhdilla. Hän laskeutui pyörän päältä heittämällä jalkansa satulan yli, talutti fillarin kellariin ja juoksi portaat kolmannessa kerroksessa olevaan kotiinsa.

Kotona, heti kun ovi oli naksahtanut selän takana kiinni, hän käveli kenkiä riisumatta keittiöön, avasi tiskialtaan alla olevan oven ja laittoi laukussaan olevan kirjan roskikseen. Hän työnsi oikean kätensä takin oikeaan taskuun ja tyhjensi samaan pussiin kirjan kanssa kaikki kynät ja korut ja meikit mitä hän oli varastanut kirpputorilla kiertäessä. Tämän jälkeen hän avasi takkinsa vasemman taskun napilla suljetun läpän. Taskussa läpän alla oli rannekello, spektroliittisormus ja pieni lintutaulu. Hän otti esineet käteensä katsomatta niitä, pudotti ne roskikseen toisten tavaroiden päälle, nosti roskapussin pöydälle ja sitoi kassin kahvat toisiinsa kiinni siten ettei hänen tarvinnut enää koskaan nähdä noita inhottavia esineitä. Tämän jälkeen hän laittoi takkinsa naulakkoon, riisui kenkänsä naulakon alle, käveli työhuoneeseen, avasi tietokoneen ja alkoi kirjoittaa tarinaa, jonka John Steinbeck oli hänelle antanut.