Tarinavirta

Nousen liittymästä Nynäsvägenille ja painan kaasun pohjaan. Takapyörät vinkaisevat mukavasti. Auton peräpää laskee lähelle kuumaa kesäasvalttia ja kaksi neliömetriä konepeltiä kohoaa näköesteeksi. Joudun kohottautumaan pehmeältä keinonahkapenkiltä nähdäkseni tien. Skylarkin kaikki 360 hevosvoimaa repivät pienen rivitalon kokoista peltilaatikkoa kohti Tukholman keskustaa. Alla on Pepen kaverin auto, tankissa bensaa, taskussa muutama sata raksalla tienattua kruunua ja rinnassa odotus.

Vastaan tulevien jonossa vilahtaa poliisin valko-musta Volvo ja hellitän, en kaipaa keskusteluja siitä, mistä nuori finnjävel on tuollaisen auton saanut ja millä aikoo sakot maksaa. Vaikka onhan tuota rahaa. Pepe maksaa meille aina perjantaina päivän päätteeksi palkan käteen selvinä seteleinä, jotka tosin haihtuvat jonnekin ennen seuraavaa perjantaita. Pankkitiliä en ole avannut, tekisi elämän hankalaksi. Cash is King!

Centralbron jälkeen käännyn kohti Sergels Torgia ja sieltä cruisailen rennosti luu ulkona Berzelii puistoon. Parkkipaikka löytyy kadun varresta ja toppa Princeä rintataskusta. Puhaltelen savua renkaina tyyneen kesäiltaan, mutta kukaan ei kiinnitä huomiota sen paremmin autoon kuin kuljettajaan. Kojelaudan kantikas kello on sitä mieltä, että täytyisi lähteä jatkamaan. Strandvägenillä on niin paljon illanviettäjiä, että on pakko ajaa kävelyvauhtia. V-kasin lotkotus hivelee korvia.

Pääsen perille. Kurvaan Gröna Lund Tivolin parkkipaikalle pienen ylimääräisen moottorin mylväisyn saattamana ja veivaan rattia urakalla, että saan lotjan tuupattua vapaaseen ruutuun. Nyt pitäisi löytää Krisse. En tarkkaan muista, miltä hän näyttää, eikä vaatteista voi koskaan tietää. Maleksin edestakaisin tivolin porttien edessä, kunnes tunnen kevyen kosketuksen olkapäässä.

– Moi Tapsa.

Sydämeni pomppaa pari kertaa. Aika hyvän näköiseksi on tyttö itsensä tällännyt. Halaan varovasti ja aistin kevyen hajuveden tuoksun.

– Moi, näytät hyvältä. Kyllä sun kanssas kehtaa kulkea. Mitäs tehtäis tänä iltana?

– Eikös meidän tuonne pitänyt mennä? sanoo Krisse hämmästyen ja osoittaa portin takana vilkkuvia valoja ja edestakaisin keikkuvia härveleitä.

– Ei oikein huvittais. Vaikka toi huvipuisto onkin. Mennään vaikka Bal Palaisiin tanssimaan. Tai lähdetään ajelulle, vaikka Kaknästornetille. Mulla on tuolla Buick Skylark.

‒ Mikä se on?

‒ Jenkkiauto.

‒ Jenkkiauto? Miten sä sellasella kuljet?

‒ Sain lainaksi, viikonlopuksi. Se kaveri lähti Hesaan. Vein sen Arlandaan ja haen taas maanantaina.

Otin Krissen kainaloon ja lähdin ohjaamaan häntä parkkipaikalle.

‒ Se on tossa, viitoin vaatimattomana kohti kylän komeinta kyytiä.

Krisse katseli autoa, asteli kuskin oven viereen, kurkkasi sisään. Kaivelin auton avaimia farkkujen taskusta, kun kuulin.

‒ Kauhee. Kuka tommosella ajaa.

‒ Me.

‒ Minä en tuollaiseen peltiliiteriin astu. Se on varma. Ja jenkit hilluu jossain Vietnamissa.

Odotukseni illan kulusta lopahtivat.

‒ Enkä minä lähde jonnekin hurrien kieputuskoneisiin kutemaan. Tossa on sentään pehmeet penkit. Edessä ja takana.

Krisse katsoi pitkään, minä takaisin. Hän kääntyi kohti tivolia ja kuulin jäisen äänen.

‒ Skylark..