Tarinavirta

Marraskuinen loska lotisi jaloissa, kun Saara laskeutui portaat rautatieasemalta ja suuntasi kohti taksitolppaa. ”Ota asemalta taksi”, oli Pauliina-tytär kehottanut tekstiviestissään, eikä Saara sillä kertaa tosiaankaan ollut aikeissa tärvätä aikaa hakemalla kymmenien vaihtoehtojen seasta oikeaa linja-autoa tai raitiovaunua löytääkseen perille. Onneksi taksitolpalla ei ollut jonoa, sillä autojakaan ei ollut kuin yksi. Saara harppoi sitä kohti ja tarttui takaoven kahvaan samalla hetkellä kuin ihan tyhjästä ilmestynyt mies ojensi kätensä tehdäkseen saman. Saaraa harmitti, mutta hän ei aikonut antaa periksi. Oli sen verran kiire.

”Anteeksi, mutta minun on ihan välttämättä saatava tämä auto”, Saara aloitti ja kääntyi mieheen päin. Hän hätkähti kun näki tämän. Miehessä oli jotain etäisen tuttua, aluksi Saara ajatteli nähneensä hänet televisiossa tai jossakin mainoksessa, mutta sitten jostain aivopoimujen pohjukasta singahti muistikuva kuin tulikärkinen nuoli. ”Sinäkö se olet?” Saara vingahti ääni kimakkana. ”Juhani?!”

Mies katsahti Saaraan vasta nyt, ja ensihämmästyksen jälkeen hänen kasvoilleen levisi arka hymy.

”Saara! Minähän se olen. Niin monen vuoden jälkeen muistat vielä minut?!”

”Totta kai. Tai en siis ihan heti muistanut, mutta sitten muistin kun ehdin”, Saara selitteli sanoissaan takellellen. Sitten hän muisti kiireensä, ja taksikuskikin alkoi availla ovea ja nousta autostaan kai kysyäkseen aikoiko kukaan tulla kyytiin vai oliko tarkoitus jäädä jaarittelemaan ovenkahvaan. Saara avasi oven ja alkoi könytä sisälle autoon. ”Minun on ihan pakko mennä. Hei ja oli hauska nähdä.”

”Minä lähden mukaan. Täytyyhän meidän kuulumiset vaihtaa”, Juhani sanoi ja tunki Saaran perässä autoon kävelykeppinsä kanssa. ”Minne me olemme menossa?”

”Minä olen menossa Naistenklinikalle. Minne sinä?”

Juhani ilmoitti kuljettajalle Saaran määränpään ja vetäisi turvavyön kiinni. ”Minun piti mennä yhden näyttelyn avajaisiin, mutta ehdin sinne myöhemminkin. Matka ei ole pitkä, mutta kävelen hiukan huonosti. Et sinä kyllä kovin raskaalta näytä”, hän lisäsi silmäiltyään Saaran urheilullista vartaloa, jota ahkera pyöräily, marjastus ja sienestys olivat vahvistaneet. Ulkoilma ja aurinko olivat piirtäneet vapaalla kädellä kasvoihin hienoja uurteita, jotka olivat kuin kirjoituksia vieraskirjassa. Harmaat hiukset oli hiljattain leikattu uudella tavalla lyhyiksi. Se oli aluksi tuntunut oudolta, sitten aivan omimmalta. Saara viihtyi omissa nahoissaan ja se näkyi päälle päin.

”Enhän minä ole menossa synnyttämään, kaikkea sinä ajatteletkin”, Saara naurahti. ”Tyttäreni on parhaillaan synnyttämässä, kolme viikkoa etuajassa, ja hänen lentäjämiehensä palaa Bangkokista vasta sunnuntaiaamuna. Minut siis hälytettiin paikalle, lähdin töistä kesken päivän. Se on heidän ensimmäinen lapsensa ja minulle ensimmäinen lapsenlapsi. Jännittää aika lailla.”

”Onnittelut!”

Saara nyökkäsi kiitokseksi ja vaikeni. Hän laskeskeli päässään kauanko oli kulunut siitä, kun hän oli nähnyt Juhanin viimeksi. Ainakin kolmekymmentä vuotta, ehkä jopa kolmekymmentäviisi. Silti rinnassa, jossain sydämen tienoilla, läikähti omituisella tavalla, aivan kuin olisi kaatanut liikaa kahvia kuppiin ja kuumaa, sokerista juomaa valui laitojen yli.

”Siitä on pitkä aika…” Juhanikin totesi kuin lukien Saaran ajatukset.

He olivat tavanneet lavatansseissa ja lavatansseissa he olivat eronneet. Siihen kolmeen tuntiin, jonka he olivat yhdessä viettäneet ensin tanssien ja sitten ulkona lämpimässä ja valoisassa kesäillassa kävellen ja jutellen, oli saatu mahtumaan koko elämän toiveet ja haaveet. Hento suudelma ison riippakoivun alla oli saatellut lupauksia saapua paikalle uudelleen kahden viikon kuluttua. Saara oli tullut, Juhania ei ollut näkynyt. Saara oli palannut tanssilavalle vielä kaksi kertaa, mutta koskaan hän ei ollut tavannut Juhania uudelleen. Sen jälkeen Saarakaan ei halunnut enää mennä tanssilavalle. Hän uskoi ymmärtävänsä mitä oli tapahtunut. Juhani oli tietenkin tavannut jonkun toisen, kiinnostavamman ja kauniimman. Selityksiä hän ei aikonut nytkään vaatia. Niiden aika oli mennyt aikaa sitten.

”Sinulla on siis tytär”, Juhani enemmän totesi kuin kysyi. ”Menit siis naimisiin?”

”Niin menin. Ja erosin saman tien. Ei siitä olisi tullut mitään. Entä sinä?” Saara olisi mieluummin  ohittanut koko aiheen, mutta sanottu mikä sanottu ja tehty mikä tehty. Ehkä häntä sittenkin kiinnosti Juhanin tekemiset, aivan hiukan, vaikka ei olisi sitä itselleen halunnut myöntääkään.

”Menin aikanaan ja erosin aikanaan. Kaksi lasta ja neljä lastenlasta. Jotain hyvää olen sentään saanut aikaan tähän maailmaan.”

Taksi tuli Naistenklinikan pääovelle ja pysähtyi lievästi loskassa liukuen. Saara alkoi kaivella kukkaroa käsilaukustaan maksaakseen kyydin, mutta Juhani painoi päättäväisesti Saaran kättä ja noukki omasta lompakostaan setelin ojentaen sen kuljettajalle.

”No niin, mennään”, hän totesi ykskantaan, nousi autosta ottaen kepistään tukea, ja ojensi Saaralle kättään.

”Mutta…”

”Ei mitään muttia. Tulen mukaan. Jos vaikka pyörryt.”

Saara ei voinut olla nauramatta. ”Ai että minäkö pyörtyisin? Minä olen sentään synnyttänytkin kerran. Olitko sinä edes mukana omiesi syntyessä?”

”Olin minä. Enkä pyörtynyt.”

Saara tunsi kateuden pistävän pienesti sydämeen. Hänen Veikko-miehensä ei ollut halunnut mukaan silloin kuin Pauliina syntyi. Niihin aikoihin ei ollut vielä yleisesti tapana, että isät osallistuivat synnytyksiin, mutta siihen vetoaminen oli ollut pelkkä tekosyy. Tosiasiassa Veikkoa ei ollut kiinnostanut vauva sen enempää kuin vaimokaan. Naimisiinmeno oli ollut enemmän pakon sanelema muodollisuus. Vahinkojahan sattui, ja sillä kertaa se oli sattunut Saaralle. Silti hän oli ikionnellinen Pauliinasta, rakkaasta tyttärestään, johon hänellä oli läheiset välit. Ilman Pauliinaa hänen elämänsä olisi ollut melko merkityksetöntä. Toki hän piti keittäjän työstään hyvinkääläiskoulussa, mutta ei se riittänyt täyttämään elämää. Sienestys ja marjastus olivat rakkaita harrastuksia, intohimoja suorastaan, mutta niitäkin saattoi harrastaa vain parin kuukauden ajan vuodessa. Pauliinan muutettua pois kotoa Saaran elämään oli tulla muljahtanut tyhjiö, jota hän ei vieläkään ollut pystynyt täyttämään, ja sitä oli jatkunut jo pitkään.

He löysivät oikealle osastolle ja Saara kiiruhti ilmoittautumaan hoitajalle, mutta Juhania ei päästetty pidemmälle, koska hän ei ollut perhettä. Hetkeä myöhemmin Saaralla oli yllään suojaviitta ja häntä kiidätettiin synnytyssaliin.

Kiiruhtaminen olikin tarpeen, sillä vajaata puolta tuntia Saaran saapumisen jälkeen hänen tyttärensä Pauliina ponnisti maailmaan pienen tyttövauvan. Saara itki ilosta vielä silloin kun hän myöhemmin jätti tyttärensä lepäämään vastasyntyneen kanssa ja alkoi tehdä lähtöä kotiin Hyvinkäälle.

Hän oli kokonaan unohtanut Juhanin olemassaolon ja muisti hänet vasta kun availi osaston ovea. Mies oli varmasti jatkanut matkaa, hän ajatteli, ja hyvä niin. Ei heillä ollut mitään sanottavaa toisilleen enää. Se aika oli ollut ja mennyt yli kolmekymmentä vuotta sitten. Niitä aikoja ei saanut enää takaisin.

Sairaalan sisäänkäynnin tuntumassa olevalla tuolilla Juhani kuitenkin yhä istui ja odotti. Saaran nähdessään hän nousi ylös, ottaen tukea kävelykepistään.

”No, tyttö vai poika?” hän kysyi aidosti kiinnostuneena.

”Tyttö”, Saara vastasi onnesta hehkuen. ”Terve tyttö. Nyt meitä on naisia kolmessa polvessa.”

Juhani halasi häntä spontaanisti, mikä Saarasta tuntui hämmentävältä. Ei yhtään pahalta, mutta silti hän pyristeli vapaaksi. ”Ei sinun olisi tarvinnut jäädä odottamaan”, hän sanoi estellen. ”Sinullahan oli meno jonnekin.”

”Tämä tuntui nyt tärkeämmältä. Mennään kahville. Minun täytyy saada kertoa sinulle jotain.”

Saara oli uupunut ja hän olisi halunnut vain lähteä kotiin, mutta Juhani tarttui häntä käsivarresta ja ohjasi hänet kadulle juuri pysähtyneeseen taksiin, josta punnersi ylös isovatsainen nainen ja hätäilevä parrakas nuorimies. Hän pyysi kuljettajaa ajamaan tuntemaansa pieneen kahvilaan lähellä rautatieasemaa. ”Täältä saa kaupungin parhaat muffinssit”, hän selitti kun hän availi Saaralle kahvilan ovea. ”Täältä pääset sitten myös kätevästi junalle ja kotimatkalle.”

Moinen huomaavaisuus olisi voinut liikuttaa Saaraa, mutta väsymykseltään hän ei jaksanut ajatella muuta kuin kotiinpääsyä. Juhanin tapa olla päästämättä häntä menemään lähinnä ärsytti sillä hetkellä.

Kun he olivat saaneet kahvit ja muffinssit eteensä Juhani kilkutteli lusikkaa mukissaan ja selvitteli kurkkuaan.

”Tuota… silloin kun olimme tavanneet, niin varmaan ihmettelit miksen palannut tanssilavalle vaikka olimme niin sopineet”, hän aloitti ja vaikeni, odottaen Saaralta jonkinlaista myöntävää merkkiä. Kun tätä ei tullut – Saara näri juuri vadelmamuffinssiaan, jonka totesi lupausten mukaiseksi, tuoreeksi ja meheväksi – Juhani jatkoi: ”Minulle tapahtui onnettomuus muutama päivä sen jälkeen kun olimme tavanneet.”

Saara nosti hitaasti katsettaan muffinssin sisuksista. Juhanin silmät olivat siniharmaat ja vakavat.

”Teloin jalkani moottorisahalla. Pahasti. Jouduin sairaalaan ja sain infektion. Olin koomassa kaksi viikkoa ja sairaalassa yhteensä kolme kuukautta. Olin vähällä kuolla, ja jalka piti amputoida polven alapuolelta. Tämä tässä…” nyt hän koputti kävelykepillä oikeaa jalkaansa ”… on proteesi.”

Saara katsoi sukkaan ja kenkään verhottua jalankorviketta ja yritti sulatella kuulemaansa. Muffinssinpuolikas keikkui lautasella, kahvi höyrysi kevyesti mukissa. Viereisessä pöydässä nainen luki kirjaa, kahvilan korkean tiskin takana humisi astianpesukone, kadulla, ikkunan toisella puolella, ihmiset kiiruhtivat kuka minnekin, omiin koteihinsa ja omiin elämiinsä. Se kaikki tuntui pyörivän ympärillä, heidän ympärillään. He olivat sillä hetkellä oman pienen maailmansa napa ja keskus. Kaikki muu loittoni jonnekin kauemmas ja oli vailla merkitystä.

”Kun sitten pääsin jaloilleni ja pois sairaalasta, palasin tanssilavalle. Kerran toisensa jälkeen. Sinä et ollut siellä koskaan, enkä tiennyt edes sukunimeäsi tai mistä muualta olisin etsinyt sinua. Sitten aika teki sen mitä aika tekee. Elämä jatkuu. Sen on jatkuttava, muuhan ei ole mahdollista. Meillä on vain tämä yksi elämä ja velvollisuutemme on elää se parhaamme mukaan.”

Juhani kurotti kättään pöydän yli. Saara ei halunnut tarttua siihen, vaan vetäytyi tuolissaan taaksepäin. Hän tarvitsi aikaa ajatella kuulemaansa ja sitä mitä se merkitsi, jos mitään.

”Ja nyt me olemme tässä. Se on ihmeellistä. En vieläkään ole uskoa, että tämä on totta, mutta sen täytyy olla kohtalo. Uskoisitko Saara, että se on kohtalomme?”

Saara ei tiennyt mitä uskoa, kun hän istui heilahtelevassa junassa kohti Hyvinkäätä. Päällimmäisenä mielessä oli Pauliina ja vastasyntynyt lapsenlapsi, joka oli ollut suloinen kuin ruusunnuppu. Rakkaus velloi Saaran sydämessä, hän halusi olla pienokaiselle pullantuoksuinen mummi, johon voisi aina luottaa.

Vastapäisellä penkillä istui nuoripari, joka piteli toisiaan kädestä. Tyttö nojaili pojan olkapäähän, poika suukotteli tyttöä nenänpäähän. He olivat tuskin parikymppisiä. Silloin, kun Saara oli tavannut Juhanin, he olivat olleet kymmenisen vuotta vanhempia, oikeasti aikuisia. Saara oli jo ajatellut ettei hän koskaan tapaisi ketään, jonka kanssa asiat loksahtaisivat kohdalleen, mutta Juhanin kanssa oli tuntunut siltä. He olivat olleet kuin kaksiosainen palapeli, jonka palaset vain sujahtivat yhteen. Pettymys siihen, kun Juhani ei palannut tanssilavalle sovittuna päivänä eikä seuraavinakaan viikkoina, oli ollut valtaisa. Veikko oli päässyt iskemään siihen rakoon, mutta se oli ollut molempien kannalta virheliike. Nyt Saara näki sen, että hän oli vain yrittänyt unohtaa Juhanin. Oli hän siinä lopulta onnistunutkin, mutta aikaa siihen oli mennyt.

Juhanin puhelinnumero poltteli reikää Saaran käsilaukkuun ja mieltä korvensi miehen pyyntö soittaa pian. Salaa Saara toivoi, että paperilappunen katoaisi tai lentäisi tuulen mukana taivaalle kun hän kaivaisi kotiavaimia laukustaan. Hän ei todellakaan kaivannut uutta pettymystä elämäänsä. ”Kohtalo”, kuten Juhani oli heidän tapaamistaan nimittänyt, oli otettava omiin käsiin ja vietävä elämää siihen suuntaan mihin sen halusi vievän. Toisin sanoen Saara ei uskonut ”kohtaloon”.

Kotona häntä odotti kolkko pimeys. Saara sytytti keittiönpöydälle pari kynttilää tuomaan tunnelmaa ja ryhtyi tekemään ruokaa. Syödessään yksin kynttiläillallista mieleen pujahti ajatus: Juhani voisi istua tuossa vastapäätä. Juhani olisi aina voinut istua tuossa vastapäätä, jos se hänen ”kohtalonsa” ei olisi oikuksissaan vienyt häneltä jalkaa. Elämä olisi voinut olla niin toisenlaista. Parempaa. Vaikkei Saaralla ollut koskaan ollut tapana valitella, niin hän oli varma siitä, että se olisi ollut parempaa.

Hän oli reilusti yli kuusikymppinen, eläkeikään oli vain muutama kuukausi aikaa. Miten hän täyttäisi sen ajan, joka nyt meni työntekoon? Jo nyt oli yksinäistä, sillä hänen parhailla ystävillään oli miehet ja lapset ja lastenlapset ja Pauliina asui melko kaukana Helsingissä. Ei hän odottanutkaan, että joku olisi koko ajan seuraa pitämässä, mutta olisihan se mukava jos olisi arkenakin juttuseuraa. Joku, joka olisi läsnä.

Nukkumaan mennessään Saara kaivoi käsilaukustaan Juhanin puhelinnumeron, laski sen yöpöydälle ja tuijotti sitä. Oli täysin hänestä kiinni mitä seuraavaksi tapahtuisi tai tapahtuisiko mitään. Sitä miettiessään Saara vietti vähäunisen yön vuoteessa pyöriskellen.

Seuraavana aamuna, lauantaina, Saara alkoi tehdä lähtöä katsomaan Pauliinaa ja tämän pientä tytärtä. Hän haki makuuhuoneesta rannekelloaan ja katse osui yöpöydällä olevaan lappuun. Ennen kuin ehti muuttaa mieltään, koppasi hän sen mukaansa ja tunki käsilaukkuun. Sinne se hautautui kukkaron, kirjan, ostoskassien, aurinkolasien ja sekalaisten kuittien alle ja ajan mittaan siihen kirjoitettu numero hiertyisi lukukelvottomaksi. Yön aikana Saara oli päättänyt työntää Juhanin mielestään, mutta siitä huolimatta hän ei halunnut hävittää tämän puhelinnumeroa. Kaiken varalta. Naisellahan oli aina oikeus muuttaa mielensä.

Naistenklinikalle saapuessaan Saara näki heti Juhanin istuvan samassa tuolissa, missä tämä oli istunut odottamassa edellisenäkin päivänä. Miehen sylissä lepäsi kauniita kukkia. Saaran nähdessään hän nousi ylös hymyillen.

”En malttanut odottaa soittoasi, joten ajattelin hiukan avittaa kohtaloa”, hän sanoi ja ojensi kaksi kukkakimppua. ”Isoäidille sekä tuoreelle äidille.”

Saara katseli kimppuja eikä olisi halunnut ottaa niitä vastaan.

”Mitä sinä oikein haluat minusta?” hän kysyi samalla kun lopulta tarttui kukkiin silkasta kohteliaisuudesta.

”Haluan, että me jatkamme siitä mihin jäimme. Minusta olemme sen itsellemme ja toisillemme velkaa. En lupaa, että kaikki sujuisi leikiten. Olemme jo varttuneita ihmisiä, tapoihimme piintyneitä, mutta minusta meidän pitäisi ottaa ainakin selvää siitä, voisiko meillä vielä olla yhteinen tulevaisuus. Emme ole liian vanhoja siihen. Oikeastaan olemme ihan parhaassa iässä.”

Saara ei sanonut mitään, tuijotti vain kukkia kädessään ja mietti kiivaasti. Oliko Juhani oikeassa? Pitäisikö Saaran heittää turha varovaisuus menemään ja olla kerrankin rohkea?

”Jos haluat, että menen pois, niin minä menen”, Juhani sanoi vakavana. ”Mutta jos haluat, niin odotan sinua kun käyt tyttäresi luona, ja vien sinut sitten kotiin. Tulin tällä kertaa autolla. Ei mitään kiirettä, ole kaikessa rauhassa siellä. Olen tottunut odottamaan.”

Saara nyökkäsi myöntymisen merkiksi ja pyysi Juhania vielä pitelemään toista kukkakimppua. Katsellessaan hetken kuluttua tyttärensä kainalossa tuhisevaa uutta elämänalkua hän mietti, että uusi alku se voisi olla hänellekin. Se oli mieltä kirkastava oivallus. Yhtäkkiä tulevaisuus tuntui pitkästä aikaa houkuttelevalta, sellaiselta, että sitä odotti innolla.

Lupauksensa mukaisesti Juhani oli aulassa odottamassa kun Saara lähti tyttärensä luota. Auto oli pysäköity lähelle, ja hiljaisuuden vallitessa he ajoivat Hyvinkäälle. Saara piti siitä hiljaisuudesta. Se antoi hänelle tilaa ajatella ja tehdä päätöksensä. Kun he pääsivät perille sen pienen kerrostalon eteen, missä Saara asui, hän ei enää epäröinyt, vaan kutsui Juhanin kahville.

Sisällä asunnossa Saara meni keittiöön ja alkoi laitella kukkakimppuaan maljakkoon. Juhani seurasi hänen perässään, huomasi mikroaaltouunin päällä tulitikkurasian ja sytytti ruokapöydällä olevat kynttilät kuin olisi tehnyt niin joka ilta. Saara nosti kukkamaljakon pöydälle ja alkoi laittaa kahvia.

”Missä sinulla on mukit?” Juhani kysyi. Saara viittasi tiskikaappia kohti ja kaivoi pakastimesta mustikkapiirakkaa, jonka pisti mikroaaltouuniin sulamaan.  ”Voinko ottaa maidon esiin?” Juhani kysyi mennen jääkaapille. Saara nyökkäsi. Mies näytti touhuavan kuin omassa kotonaan, vain sillä erotuksella, ettei tiennyt missä mitäkin pidettiin. Saara otti sokerikulhon kaapista ja laittoi sen pöytään.

Oli outoa, kun kotona hääräsi mies. Sitä ei ollut tapahtunut pitkään, pitkään aikaan. Kun he olivat juoneet kahvit ja syöneet piirakkaa, Saara alkoi tiskata astioita. Juhani, joka oli pistänyt kävelykeppinsä sivuun, ryhtyi huuhtelemaan niitä. Saaraa alkoi hymyilyttää. Tällaista sen piti ollakin. Luontevaa ja helppoa.

Aamulla herätessään Saara avasi silmät ja katsahti sivulleen. Juhani nukkui vielä, ja Saara saattoi tarkastella tätä kaikessa rauhassa. Miehen hiusraja oli karannut kauas takaraivolle, nenä kaartui loivasti ja suu oli aavistuksen verran raollaan. Kasvoilla näkyi vuosien jättämät jäljet kuin käyntikortit, mutta ne olivat luonnollisia jälkiä. Ilman niitä ei olisi elänyt yhtään. Mies hengitti hitaasti ja hiljaa, uinui vielä unen syvyyksissä. Hän huokui rauhaa ja turvaa.

He olivat jutelleet pitkälle yöhön, oli alkanut pyryttää lunta, eikä Saara päästänyt Juhania enää auton rattiin liukastelemaan. Hän oli kaivanut kylpyhuoneen peilikaapista ylimääräisen hammasharjan ja pedannut parisänkyynsä toisenkin peiton ja tyynyn. Hyvänyöntoivotuksia oli saatellut lämmin kädenpuristus.

Juhani alkoi liikehtiä ja raotella silmiään. Kun hän sai ne kunnolla auki ja näki Saaran, hän hymyili. Hymy tarttui Saaraankin.

”Mitä sanoisit, jos sitten kun pääset eläkkeelle, muuttaisit minun luokseni?” mies ehdotti. ”Olisit lähempänä tytärtäsi, ja pääsisimme käymään elokuvissa ja konserteissa ja kahvilassa syömässä muffinsseja.”

”Entäs minun sieni- ja marjametsäni? En minä niitä halua jättää.”

Saara tiesi hyvin, ettei Juhanista saisi seuraa metsään, sillä tasaisellakin maalla tämän kävely oli hankalaa. Toisaalta hän piti metsässä käymisestä nimenomaan yksin. Se oli hänen omaa aikaansa ja tilaansa, jota hän ei välttämättä halunnut jakaa kenenkään kanssa.

”Kyllä minä sinut metsään kuskaan ja odotan sen aikaa kun keräät korisi ja sankosi täyteen. Parin kolmen tunnin odotus on mitätön aika yli kolmeenkymmeneen vuoteen verrattuna. Otan kirjan mukaan, tai ristikkolehden. Kyllä minä saan ajan kulumaan.”

Peiton alta pujottautui käsi, joka tarttui Saaran peiton päällä lepäilevään käteen ja puristi kevyesti. Saara mietti, että jos he olisivat olleet yhdessä koko sen yli kolmekymmentä vuotta, mitä oli kulunut, niin pitelisikö Juhani häntä yhä kädestä, vai olisiko tavallinen arki karistanut pois moiset hellyydenosoitukset.

Mutta jotenkin hänestä tuntui siltä, että heille ei olisi käynyt niin.

”Iiiik”, Saara kiljaisi, ryntäsi kymmenen metriä eteenpäin ja polvistui maahan. Edessä levisi keltainen kantarellimatto, jota lämmin ja sateinen kesä oli ruokkinut. Hän kaivoi jo lähes täydestä koristaan – sieltä löytyi kantarellien ja vaaleaorakkaiden lisäksi herkkutatteja ja mustatorvisieniä – veitsen ja ryhtyi irrottamaan sieniä maasta ja putsaamaan niistä multia ja koivunsiemeniä. Vaikka kantarelleja oli aina mukava löytää, herkkutatti oli Saaran lempisieni. Sen maku oli sopivan vahva ja aromaattinen, jo pienellä määrällä sai mainion keiton, kastikkeen tai risoton.

Puoli tuntia myöhemmin hän asteli metsätiellä kori täpötäynnä ja nälkäisenä kuin susi. Hänellä oli ollut mukanaan vain pari keksiä ja pieni pullollinen vettä, ja ne olivat loppuneet aikaa sitten. Vakiokierros lempimetsässä oli vienyt tavallista kauemmin, sillä sieniä oli löytynyt paljon. Puhelin ei ollut kuitenkaan kertaakaan soinut tai piipannut viestiä ja patistanut palaamaan pian. Saara kiiruhti askeliaan. Juhani odotti, Juhani ja eväät, jotka he olivat yhdessä tehneet metsään lähtiessään.

Autolle saapuessaan Saara parkaisi  säikähdyksestä ja tiputti korin kädestään niin että kantarellit vierivät hiekkatielle. Juhani istui etupenkillä silmät kiinni ja suu raollaan. Hän näytti kalpealta ja elottomalta, kädet olivat valahtaneet sivuille ja pudottaneet kirjan syliin. Saara avasi autonoven ja ojensi kätensä kohti Juhania, ravisteli hartioista.

”Juhani, Juhani, mikä sinun on, oletko sinä kunnossa?” Saara huusi hätääntyneenä. Mies leväytti silmänsä auki ja ravisteli hiukan päätään.

”Taisin torkahtaa”, hän sanoi ja virnisti. ”Oli niin tylsä kirja.”

Saara henkäisi helpotuksesta, eikä paljastanut miten kovasti hän oli säikähtänyt. Mitä hän oikein oli luullut? Että Juhani oli saanut sairauskohtauksen ja kuollut siihen paikkaan? Silti hänen oli pakko myöntää itselleen, että ennen pitkään niin saattaisi tapahtuakin. He eivät nuortuneet yhtään, päinvastoin. Molemmat olivat päässeet kesällä eläkkeelle, ja he olivat tehneet kuten Juhani oli eräänä marraskuisena aamuna ehdottanut; muuttaneet yhteen. He olivat valinneet kummankin huonekaluista mieleisimmät ja niillä sisustivat yhteisen kotinsa, toki joitakin uusiakin hankintoja oli tehty. Juhanin asunnosta oli tullut heidän näköisensä, viihtyisä olematta liian täyteen tupattu, kuten monen heidän ikäisensä kodilla oli taipumus olla, kun kaikenlaista tavaraa kertyi vuosien mittaan. Muuton ansiosta he molemmat olivat käyneet läpi tavaroitaan ja laittaneet kierrätykseen kaiken sellaisen, mille ei ollut tarvetta tai millä ei ollut tunnearvoa.

Juhani haukotteli ja venytteli, nousi autosta ylös ja kaivoi tavaratilasta eväskorin.

”Mennäänkö tuonne pellon laitaan?” hän ehdotti. Saara levitti vanhan maton heille istumisalustaksi, laittoi sen päälle vielä ruudullisen liinan, ja otti korista termospullon ja mukit Juhanin availlessa rasioita, joissa oli voileipiä, mustikkapiirakkaa ja vesimeloniviipaleita.

”On meillä herkut”, mies totesi.

”Illalla syödään lohta kantarellikastikkeella.”

Juhani lipaisi huuliaan. Saara oli joutunut aluksi käyttämään pientä luovuutta  saadakseen Juhanin syömään sieniä, koska tämä ei ollut niihin tottunut. Hiljalleen ne olivat alkaneet maistua, ja nyt mies veteli sienikeittoa kuin olisi ikänsä syönyt sitä. Tattirisottoa hän joskus suorastaan pyysi ruuaksi, olipa itse opetellut tekemään sienikastikkeenkin kuivatuista mustatorvisienistä.

”Mmmm”, nälkäinen Saara mumisi syödessään maalaisleipää, jonka päällä oli paistettua kananmunaa ja tomaattiviipale. ”Ruoka maistuu aina paremmalta ulkona luonnossa.”

Juhani puraisi omasta voileivästään ja totesi: ”Ruoka maistuu aina paremmalta hyvässä seurassa.”

Heidän välilleen laskeutui hyvä hiljaisuus, jonka rikkoi vain pikkulintujen liverrys ja tuulen kahina puissa. Saara piti heidän hiljaisista hetkistään. Joskus sanat olivat tarpeettomia, kuin ylimääräisiä tunkeilijoita. Eleet olivat tärkeämpiä. Kosketus kädellä, sipaisu poskella, hymy ja katse, jossa tilanteen mukaan oli mukana pientä pilkettä tai silkkaa lämpöä. Saara ei osannut enää kuvitella elämää ilman Juhania, ja se pelotti häntä, kuten tovin takainen säikähdys oli konkreettisesti osoittanut.

Hän oli päättänyt kuitenkin nauttia siitä ajasta, mitä heillä oli yhdessä, kesti se sitten vielä kuukauden, vuoden tai kaksikymmentä vuotta. Yli kolmekymmentä vuotta he olivat menettäneet, mutta Saara ajatteli, että ilman sitä he eivät ehkä olisi osanneet arvostaa sitä, että olivat nyt löytäneet toisensa uudelleen, niin pitkän ajan jälkeen. Jos he olisivat olleet koko sen ajan yhdessä, he olisivat ihmisinäkin erilaisia, ja Saara piti Juhanista juuri sellaisena kuin tämä oli. Hän arvosti erittäin paljon myös sitä, että mies osallistui kotitöihin täysipainoisesti, koska pitkään yksin asuneena oli tottunut niitä tekemään. Juhani heillä pesi ikkunat, jynssäsi lieden ja pyyhki pölyt – askareet, joita Saara jostain syystä inhosi yli kaiken. Saara puolestaan imuroi ja pesi lattiat, koska jalkansa takia se oli Juhanille hieman hankalaa. Kummasti he täydensivät toisiaan, kuin olisivat aina tehneet niin.

Eväät tulivat syödyiksi ja kahvi juoduksi. He viipyivät vielä hetken katsellen tuleentumassa olevalle ruispellolle, pakkasivat sitten tavarat koriin, pudistelivat ja viikkasivat ruutuliinan ja maton. Tuuli suhisi koivikossa ja jossain taivaan sinessä kiljahti haukka.

Sen sijaan että olisi lähtenyt autolle päin, Juhani käveli aivan pellon laitaan, missä suuren riippakoivun oksat valuivat kohti maata kuin hunnut. Osa syvänvihreistä lehdistä oli jo alkanut kellastua alkusyksyä ennakoiden.

”Tulehan tänne”, Juhani pyysi, ja Saara meni. Juhani kietoi kätensä hänen ympärilleen ja veti syliinsä. ”Muistatko?” hän kysyi. Saara tiesi heti mistä hän puhui. Huulet tapailivat huulia hennosti, arkoina kuin olisivat koskeneet toisiaan ensimmäistä kertaa. Yli kolmekymmentä vuotta katosi jonnekin, lakkasi olemasta, ja hetken ajaksi heistä tuli jälleen nuori mies ja nuori nainen, jotka olivat kolme tuntia tanssineet, kävelleet kesäyössä ja keskustelleet, sopineet palaavansa samaan paikkaan. Kohtalo oli estänyt sen mutta tullut sitten toisiin ajatuksiin, saattaen heidät jälleen yhteen. Niin pitikin käydä, juuri niin piti käydä.

He lähtivät kävelemään käsi kädessä pientä peltotietä palatakseen kotiin, heidän yhteiseen kotiinsa.