Viime tapaamisestamme oli kulunut jo aikaa. Suuret sadepisarat olivat putoilleet päivittäin jo viikkoja ja sulattaneet talven. Pukeuduin sadetakkiin ja kumisaappaisiin valmistautuessani lähtöön. Tummanvihreiden kuusten reunustama polku olisi pitkä ja hidaskulkuinen. Taivas oli täynnä harmaansävyisiä pilviä, jotka liikehtivät madellen, kuin vaatien minua jaksamaan olla kärsivällinen. Autossa oli lämmin. Radio suhisi, yritin turhaan saada musiikkia kuulumaan. Mieleeni tulvahti muisto menneestä ajasta, jolloin keltaisia nauhoja ei vielä ollut alkanut ilmestyä puihin soratien molemmin puolin. Pian tulisin vaaran kohdalle, ja heti mutkan jälkeen jättäisin auton tien sivuun ison kiven viereen. Jatkaisin siitä kävellen. Huoli käväisi mielessäni, olisitko entisesi? Työnsin ajatukseni pois mielestäni ja pysäytin auton. Iso kirjava kivi oli vankasti paikoillaan ja sen pinnassa kasvoi vihreää sammalta; kuin pehmeä matto linnulle laskeutua lepäämään. Polku alkoi heti kiven vierestä. Se oli mutkainen ja kapea, mutta selvästi näkyvissä. Olikohan kukaan kulkenut siitä viime aikoina? Sadepisarat tipahtelivat raskaina, mutta harvakseltaan. Polulla olevat juuret ja kivet olivat liukkaita ja minun täytyi hidastaa tahtia. Tunsin itseni malttamattomaksi, vaikka tiesin, että minun ei tarvitsisi kiirehtiä. Metsässä kiireellä ei ollut mitään virkaa, eikä tapaamisellamme sovittua aikaa. Sinä jaksoit odottaa. Kärsimättömyys oli minun paheeni.
Olin kulkenut miltei kilometrin, kun huomasin molemmin puolin polkua hakattua metsää. Sinne tänne oli jätetty säästöpuita, niin pienten puiden ryhmiä, kuin muutamia isompiakin yksittäisiä runkoja. Kihelmöivä jännitys valtasi minut. Pian tulisi rinne, jota laskeutuisin alas kohti puronvartta. Löytäisinkö sinut? Polku oli märkä ja liukas, ja olin huomaamattani kiristänyt vauhtia. Äkkiä jalkani lipesi ja siinä samassa humpsahdin istualleni liukuen rinnettä alas. Edessäni avautui mitä kaunein puronvarsimetsikkö. Puron solina kuului selvästi ja rannan puut tervehtivät hengästynyttä tulijaa hiljaisina ja ystävällisinä. Ja siinä sinä olit! Muiden joukossa, mutta silti erillään. Suuri vanha haapa, jonka kuori oli paksu ja siinä oli syviä uurteita. Syksyllä pudonneet lehdet olivat jo alkaneet maatua, mutta pian tulisi aika uusien silmujen puhjeta. Olit kunnossa, ja minä huokaisin helpotuksesta. Suuren puun elinvoima levittäytyi koko puronvarteen, lohduttavana ja turvallisena. Nousin jalkeille rinteen alla, ja kävelin tuon vanhan puun luokse. Kosketin sen rosoista pintaa. Tunsin mielenrauhaa. Suljin silmäni ja annoin raikkaan metsäilman virrata keuhkoihini ja sieltä ulos. Puron solina soi korvissani kuin iloinen musiikki. Tuntiessani kämmeneni koskettavan puuta, luotin siihen, että kaikki on hyvin. Tästäkin eteenpäin. Sittenkin, kun taas seuraavan kerran tavattaisiin, kärsivällinen ja rauhallinen opettajani. Ystäväni puu.
