Shakkihevonen oli tuhat kolmesataa metriä korkea. Se seisoi lahden rannalla ja katseli viistosti länteen. Kaste tiivistyi sen pinnalle aamuisin, iltaisin sen korvissa soi pilvien kohina. Lentokoneet joutuivat väistelemään sitä ennen ja jälkeen kentän. Sade pyyhki sen korvia, vesi valui noroina sen pitkää turpaa pitkin, ja talvella lumi paakkuuntui sen päälle paksuiksi nietoksiksi. Silloin se näytti sokerikuorrutteiselta, mustalta lakritsikakulta, paitsi että se oli puuta.
Ei uskoisi, että puurakennelma kestäisi sellaista korkeutta. Mutta se kesti. Ehkä sen sisällä oli joitakin rautavahvisteita, ehkä jotakin vielä lujempaa. Kukaan ei tiennyt. Tuuli heilutteli sitä hieman, tarkoilla mittauksilla oli havaittu, että shakkihevosen huippu huojui kovissa myrskyissä useita kymmeniä metrejä. Vähemmän yllättävästi hevosen laajan jalustan laidoilla sen alustaan kohdistui hirvittäviä voimia. Maaperä olikin alkanut pettää sen alla, ja mietittiin, kuinka kauan nappula pysyisi enää pystyssä. Kun se kaatuisi, melu olisi hirmuinen.
Pienet valkoiset shakkihevoset kirmailivat suuren jättiläishevosen juurella. Ne olivat aivan pieniä, vain muutaman kymmenen sentin korkuisia. Vaikutti, että ne olivat iloisia elämästä suuren shakkihevosen varjossa. Mutta ne olivat vain varjossa. Niiden valkeus vaikutti harmaalta, kun aurinko pimentyi valtavan puumassan taakse. Niiden liike hidastui silloin, niin kuin ne olisivat toimineet aurinkoenergialla. Toisaalta niinhän kaikki oikeastaan.
Ne muodostivat kuppikuntia, liittyivät yhteen ja kirmailivat puistossa, joka levittäytyi kaakkoon jättiläisen takana. Nähtiin niiden parittelevan siellä. Tämä oli yllättävää, sillä uskottiin niiden olevan jollakin tavalla sukua suurelle shakkihevoselle, mutta nepä lisäsivätkin jälkikasvua vielä ollessaan näin pieniä. Niiden lapsia ei kuitenkaan näkynyt. Ehkä ne olivat mahoja. Muuten, on oudon näköistä katsoa shakkihevosten parittelevan, se ei muistuta millään tavalla villihevosten raivokasta heittäytymistä toisiaan vasten, kun ori korskuen työntää valtavan pitkän siittimensä tamman sisään. Shakkihevoset olivat eleettömämpiä. Ne vain hankasivat toisiaan vasten, vähän aikaan ne näyttivät kuin puisilta kulkusilta, jotka helisivät puisesti rinnakkain, ja sitten se oli ohi.
Suuri shakkihevonen katsoi tätä korkeuksistaan täydellisen välinpitämättömänä. Ei tiedetty, mitä sen puisessa päässä liikkui. Se otti vastaan sateet ja tuulet, sumun ja yön, ja valui sateen ja tiivistymisen synnyttämiä vesinoroja vuoden päivät pitkät.
Kaikenlaista sitä maailmassa on!
Tekijä on määritellyt tämän maagiseksi realismiksi, proosaksi, saduksi. Ihan oikein, teksti on tätä kaikkea. Ja paljon muuta. Tässä on kaikki kohdallaan. Äkkiä nähden asiat tapahtuvat, joskus vyöryvät hallitsemattomastikin; detaljit rullaavat keveästi. Välisti keinunnan keskeyttävät vääränvänkyrät pikkupiikit.
“Ei tiedetty, mitä sen puisessa päässä liikkui.” Korkeilta koturneiltaan hevonen välinpitämättömästi omissa sfääreissään näkee, tietää; välittääkö? Hevonen on tarkkaileva patsas, joka seisoo paikallaan, koska… Sfinksin tyyneydellä, ylimielisestikin. Tai hevonen on kuin buddhalainen munkki pylvään nokassa. Patsas, josta kukaan ei enää tekijää muista.
Sanajärjestysten vaihtelu soutaa miellyttävästi lukijan silmissä ja kuuluu korvissa. Ilmaisu on harkittua ja eteenpäin vievää.
Runon voi lukea, nähdä ja kuulla monin aistein. Samoin sen voi ymmärtää kukin mielensä mukaan. Minä näen tässä yhteiskunnallista satiiria, miksei analyysiakin, opetuskertomuksen, vanhan faabelin. Teemana Sic transit gloria mundi/ Suuri shakkihevonen oli niin monet tuulet ja tuiskut nähnyt, että paras sen totuus on kirjattuna viimeiseen virkkeeseen. “Kaikenlaista sitä maailmassa on!” – Mieluiseni teksti.