Isänsä kuoleman jälkeen Anna muuttui. Hän kärsi lähes jatkuvasta masennuksesta. Hänen surulliset silmänsä kuvastivat päivä päivältä yhä syvempää surua, eikä Ari pystynyt häntä lohduttamaan millään tavoin.
Ari pyrki käymään useammin kotona, vaikka se merkitsi sitä, että hän joutui laiminlyömään tehtäviään ja delegoimaan töitään toisille. Kaikki kuitenkin tiesivät hänen vaimonsa tilanteen, eikä kukaan moittinut häntä.
Anna vuorotteli töissä ja sairauslomalla. Hän sai parasta mahdollista hoitoa, mutta syöpäsolut vaikuttivat olevan syöpälääkäreitäkin ovelampia, ja löysivät aina keinon antaa kuulua itsestään. Annan mielialat vaihtelivat sen mukaan, millaisia odotuksia hänellä paranemisestaan oli.
Kaikki tämä ei voinut olla vaikuttamatta Ariin, mutta hän oli päättänyt olla se, joka pitelisi Annaa pinnalla. Se, joka tukisi tätä hamaan loppuun saakka. Sillä pakkohan oli myöntää, että loppu näytti olevan vääjäämättä edessä.
Aina kotiin tullessaan, Ari sai huomata elintilansa kapenevan kiihtyvällä vauhdilla, samalla kun Annan ostamien tavaroiden määrä kasvoi. Oli kuin Anna yrittäisi tarrautua kiinni elämään ostamalla aina vain enemmän uusia vaatteita, kenkiä ja keittiötavaroita. Tämä tarve ostaa oli aina ollut Annassa, mutta nyt se riistäytyi käsistä. Ari ei maininnut asiasta sanallakaan. Hän ei halunnut rapauttaa Annan jo muutenkin haurasta itsetuntoa.
Oli kulunut neljä vuotta siitä, kun Anna oli kertonut Arille sairastavansa syöpää. Sinä aikana hänestä oli löydetty syöpäpesäkkeitä mitä eriskummallisimmista paikoista. Oli kuin tauti olisi päättänyt hitaasti mutta varmasti vallata kokonaan hänen kehonsa. Ari enää edes yrittänyt pysyä laskuissaan siitä, miten usein Annan hiukset olivat lähteneet kemoterapian seurauksena.
Anna oli hankkinut peruukkeja peittääkseen hiuksettoman päälakensa. Hänestä ei koskaan tiennyt, olisiko hän blondi vai tummahiuksinen, Arin tullessa viikonloppuna kotiin. He naureskelivat asialle, ja Anna harmitteli, ettei ollut jo aiemmin huomannut miten hyödyllisiä peruukit itse asiassa olivat.
Nyt kuitenkin näytti siltä, että sairaus oli saanut yliotteen Annan aina vain riutuneemmasta ruumiista. Viimeisimmät kokeet paljastivat syöpäsolujen käyneen hyökkäykseen sitä viimeistä linnoitusta vastaan, joka piti Annan yhä toiveikkaana. Sairaus oli levinnyt hänen aivoihinsa.
Ollakseen Annansa rinnalla epätoivon hetkellä, Ari irtisanoutui virastaan, ja otti vastaan opettajan paikan kotikaupunkinsa yliopistolta, joka oli vain kahden metropysäkin päässä sairaalasta.
Tämä vaikutti hyvältä järjestelyltä, mutta koska vierailuajat olivat tarkoin rajattuja, Ari joutui jakamaan ne Annan äidin ja veljen kanssa.
Ari oli aina vältellyt parhaansa mukaan anoppiaan. Hänen mielestään tämä ei ollut kovin älykäs. Vaikka Ari oli kovasti yrittänyt, he eivät yksinkertaisesti vain tulleet toimeen keskenään.
Jo aivan heidän seurustelunsa alusta lähtien, anoppi oli ollut sitä mieltä, ettei Ari ollut sopiva aviomiesehdokas hänen tyttärelleen. Arille ei milloinkaan selvinnyt mistä tämä johtui. Yhteen aikaan hän oli kuvitellut sen johtuvan sosiaalisista eroista. Annan äiti oli kotirouva, ja hänen miehensä oli rakennuksilla töissä, kun taas Arin vanhemmat olivat molemmat saaneet akateemisen koulutuksen, kuten hän itsekin. Toisinaan Ari arveli sen johtuvan poliittisista syistä. Siitä että hänen isänsä oli mennyt jo nuorena mukaan politiikkaan.
Niinä harvoina kertoina, jolloin Arin ja Annan vanhemmat olivat tavanneet, tilaisuus oli aina äitynyt epämiellyttävän kireäksi. Tapaaminen ei ehkä kehittynyt aivan riitelyn tasolle, mutta paljoa siitä ei kuitenkaan jäänyt puuttumaan.
Jättäen anopin mielipiteet omaan arvoonsa, Ari ja Anna olivat kyllä keskustelleet naimisiinmenosta. Nämä keskustelut eivät kuitenkaan johtaneet mihinkään siitä yksinkertaisesta syystä, että Anna halusi suuret ja kalliit kirkkohäät, kun taas Ari oli enemmänkin taipuvainen puoltamaan siviilivihkimistä. Ei siis kannattanut manata myrskyä, vaan antaa asian olla. Vuodet kuluivat, eikä asiaa nostettu esille kuin ani harvoin.
Miehensä kuoleman jälkeen anopin asenne Aria kohtaan jyrkkeni huomattavasti. Hän meni jopa niin pitkälle, että alkoi syyttää Aria tyttärensä myrkyttämisestä. Aluksi nämä syytökset olivat vain epämääräisiä vihjailuja, mutta Annan sairauden edetessä, anoppi alkoi kai itsekin uskoa absurdeja väitteitään. Hän säästellyt sanoissaan, ja Annan pikkuveli myötäili äitiään, aivan kuin hänellä ei olisi omaa tahtoa laisinkaan. Kun äiti kaiken lisäksi oli kovaääninen ja riidanhaluinen nainen, oli tavallista, että vierailuajat muuttuivat kaikkien kannalta painajaismaisiksi kokemuksiksi.
Ari kesti nämä syytökset vaieten, ollakseen pahentamatta tilannetta, mutta Annan ne saivat itkemään hysteerisesti, ja hänen jo muutenkin epävakaa terveydentilansa vain paheni entisestään. Useammin kuin kerran vierailuaika päättyi ennenaikaisesti, sairaalan henkilökunnan ajaessa heidät kaikki ulos Annan huoneesta. Lopulta Ari katsoi parhaimmaksi vähentää käyntejään. Se oli sydäntä särkevä päätös, mikä sekin oli vain omiaan pahentamaan Annan tilaa.
