1. Home
  2. /
  3. JATKOKERTOMUKSET
  4. /
  5. Se mitä meistä jäljelle...

Se mitä meistä jäljelle jää, osa 1

 

Ari katseli ympärilleen olohuoneessa. Hän näki nyt huoneen sellaisena kuin se oli ollut, ilman kaikkea sitä tavaraa, jota sinne oli kertynyt vuosikymmenten kuluessa.

Hän ja Anna olivat ihastuneet asuntoon heti ensisilmäyksellä. Siihen olivat huvenneet Annan isoäidiltään saama perintö, kaikki Arin säästöt, ja olipa pankistakin pitänyt pyytää kallista asuntolainaa. Mutta kun Anna halusi hyvän asunnon läheltä keskustaa, niin sellainen hänen piti saada.

Laina oli jo aikapäiviä sitten maksettu, ja asunnon arvo oli kokenut huiman nousun, mutta Arilla ei ollut aikomustakaan myydä sitä. Pitihän hänen jossain asua. Sitä paitsi asunnossa oli vielä jäljellä hitunen Annaa. Sitä Annaa jonka kanssa hän oli sinne aikoinaan muuttanut.

Yllättävän pian Annan hautajaisten jälkeen, kaikki viimeksi kuluneet, raskaat ja kärsimysten täytteiset vuodet, olivat kaikonneet hänen mielestään. Ari oli vetänyt unohduksen esiripun sen kaiken ylle. Hän tahtoi muistaa Annan sellaisena, kuin tämä oli ollut, silloin kun he ensi kerran tapasivat Etelä-Ranskassa. Sinä tyttönä jolla oli suuret ja surumieliset silmät.

Olohuone oli tilavampi, kuin Ari muisti. He olivat ostaneet huonekalut osamaksulla. Ne olivat laadukkaat, ja näyttivätkin yhä miltei uusilta. Siihen aikaan osattiin tehdä hyviä ja kestäviä kalusteita, toisin kuin nykyisin.

Ainoastaan sohva näytti siltä, että se oli jo parhaat päivänsä nähnyt. Ari oli hieman yllättynyt siitä, kuinka vanhan ja kuluneen näköinen se oli. Itse asiassa hän ei ollut nähnyt koko sohvaa vuosikausiin, saati sitten istunut sillä. Anna oli laskostanut sohvalle siisteihin pinoihin kaikkiaan sataseitsemänkymmentä paria housuja. Osa niistä oli uusia, ja niissä oli vielä etiketitkin paikallaan.

Olohuonetta oli vielä muutama viikko sitten halkonut kaksi kapeaa käytävää. Toinen eteisen ovelta keittiöön, ja toista pääsi kulkemaan televisiotuolille.

Minun pitää heti ensitöikseni vaihtaa sohva uudempaan ja nykyaikaisempaan, Ari ajatteli. Sellaiseen moderniin, joita näki televisio-ohjelmissa.

Ikkunoista avautui näkymä vähäliikenteiselle kadulle, jota reunustavat puut olivat kasvaneet niin, että ne ylsivät jo ikkunoiden tasalle. Juuri ne puut olivat olleet yksi syy asunnon ostoon.

Niin pian kun Ari oli raivannut olohuonetta sen verran, että parvekkeen oven oli saanut avattua, hän oli pesettänyt ikkunat. Niistä sisään tulvivan valon määrä oli moninkertaistunut. Tavaramäärien alle nääntyneet viherkasvit ikkunan vierustalla, hän oli vienyt roskasäiliöön.

”Olette pyhimys!” sanoi ecuadorilaisnainen pakatessaan viimeisiä tavaroita IKEAn sinisiin kasseihin ja banaanilaatikoihin.

Ari oli tutustunut naiseen yliopistolla, jossa tämä kävi siivoamassa iltaisin. Hän tunsi myös naisen molemmat pojat, joista toinen oli osallistunut taannoin hänen kursseilleen. Nainen kustansi vaatimattomalla siivoojan palkallaan ja torimyynnillä lastensa opinnot. Poikien isästä Ari ei tiennyt mitään.

Nainen oli tullut veljensä kanssa kahdella pakettiautolla viemään pois Annan jäämistöä. Ari halusi päästä tavarasta nopeasti eroon, ja tuntui hyvältä, että ne menivät hyvään tarkoitukseen.

Ennen kuin Ari soitti naiselle, hän oli lajitellut kaiken pois annettaviin ja säilytettäviin. Se oli ollut raskas ja hidas työrupeama, joka oli vienyt useita viikkoja. Kaikesta päätellen Annan intohimona oli ollut tarve omistaa, ei niinkään käyttää omistamiaan tavaroita.

Keittiössä oli kokonaista neljä sarjaa säilytysrasioita avaamattomissa pahvilaatikoissa. Korkkiruuveja, kahvi- ja teepannuja, snapsilaseja, erilaisia veitsiä, mittalusikoita, kattiloita ja paistinpannuja oli vaikka kuinka paljon. Anna oli ostanut kaksi espressokeitintä, joista vain toista oli käytetty.

Mutta tämä ei vielä ollut mitään siihen verrattuna, mitä makuuhuoneen kaapit, ja lipastot kätkivät sisälleen. Annalla oli tusinoittain pikkuhousuja ja rintaliivejä. Niitä oli kaiken mallisia ja värisiä aina räikeän neonvärisistä pandakuvioituihin, ja kukallisista pitsikoristeltuihin. Sukkia oli satoja kolmen ja viiden kappaleen käyttämättömissä nipuissa. Nilkkasukia oli kaiken värisiä. Oli pinoittain sukkahousuja avaamattomissa paketeissaan, ja kirjavia villasukkia. Kaappien päälle oli pinottuna kenkälaatikoita aina katonrajaan asti. Seinällä olevissa koukuissa roikkui vöitä paksuissa nipuissa.

Käsilaukkuja oli kaikkiaan kuusikymmentäkaksi. Kaikkein kummallisinta oli, että kaikissa niissä oli rahaa. Seteleitä löytyi ympäri taloa mitä kummallisimmista paikoista. Ari laski löytäneensä jo ainakin kaksituhatta euroa.

Anna oli myös säilyttänyt kuitit tekemistään ostoksista. Ne oli niputettu paperiliittimillä ja sullottu keksipurkkeihin.

Ari havahtui ajatuksistaan, kun ecuadorilaisnainen teki lähtöä, ja toivotti hänelle jumalan siunausta.

”Soitan sinulle heti, kun saan työhuoneen ja vierashuoneen raivatuksi”, Ari sanoi.

Sitten oli vielä se varastohuone, joka oli vuokrasopimuksesta päätellen ollut vuokralla jo kuusi vuotta, Arin siitä mitään tietämättä. Mutta sen tyhjentäminen saisi odottaa kesälomaan.

©Pau Valent
 

Keskustelu artikkelista

  1. Selkeä, asiallinen, tarkka ja eleetön isomman tekstin avaus. Kuoleman jälkeisestä surutyöstä ja siihen aina liittyvästä ihmetyksestä saattaa olla kysymys. Vasta jatko osoittaa, mistä eniten. Aina ajankohtainen ja samastuttava aihe, ihan hyvä. Jälkeenjäävä tekee järjestyksessä niitä yleishuomioita, joita me kaikki olemme joutuneet mielessämme kokemaan. Yksityiskohdat ovat mieleeni, niitten konstailematon näkeminen.
    Odotan kiinnostuneena jatkoa.

  2.  

Vastaa

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.