Annan ystävistä suurin osa oli hänen työtovereitaan. Monet heistä olivat tunteneet Annan jo vuosikymmeniä, ja jotkut olivat jopa hänen opiskelutovereitaan. Ari tunsi monet heistä henkilökohtaisesti. Hän oli osallistunut yhteisiin illanviettoihin, ja samoille seminaarimatkoille Annan seuralaisena.
Joku heistä alkoi levittää huhua, että Ari oli hylännyt syöpäsairaan vaimonsa. Tai saattoihan olla, että tämä huhu olikin Annan äidiltä lähtöisin. Huhu paisui lumivyöryn tavoin, eikä kukaan vaivautunut kysymään asiaa Arilta itseltään. Tämä johti siihen, että Ari poistettiin Annan ystävien Whatsapp ryhmästä. Samat ystävät jotka aiemmin olivat pitäneet Arin ajan tasalla pienistäkin muutoksista Annan terveydentilassa, vaikenivat nyt kuin muuri.
Viimeisimmän kemoterapiakäsittelyn jälkeen Ari ei myöskään enää voinut soittaa Annalle itselleen, sillä unohdettuaan PIN-koodin, tämä oli vahingossa lukinnut puhelimensa. Annan äiti oli ottanut puhelimen haltuunsa, samoin kuin Annan pankkikortit ja kotiavaimet. Nainen jopa kehtasi laittaa poikansa soittamaan, ja vaatimaan, Aria luovuttamaan oman avaimensa tyttärensä asuntoon.
Kun Ari tämän puhelinkeskustelun jälkeen palasi illalla kotiinsa, hän huomasi, että paikkoja oli käyty penkomassa. Anoppi oli varmaan käynyt etsimässä asunnon papereita. Ari saattoi vain arvailla, oliko tämä löytänyt etsimänsä. Koska asunto oli ääriään myöten täynnä tavaraa, Ari ei olisi itsekään tiennyt, mistä etsiä.
Tämä oli Arille liikaa, ja hän soitti numeroon, josta Annan veli oli aiemmin päivällä soittanut. Ari käski veljen kertomaan äidilleen, että jos tämä vielä kerran tunkeutuisi luvatta Annan ja hänen kotiinsa, hän voisi olla varma siitä, että Ari soittaisi poliisille.
Lopulta Ari sai sairaalan johdon suostumaan siihen, että vierailuajat jaettiin siten, että vain hän sai käydä tapaamassa Annaa aamupäivisin. Näin hänen ei tarvinnut tavata anoppiaan. Myös Anna oli tyytyväinen järjestelyyn.
Toipuminen kemoterapiasta oli hidasta, ja Arin päivät kuluivat sairaalakäyntien ja opetustuntien välillä. Hän laiminlöi ystäviään ja sukulaisiaan, ja söi ja nukkui huonosti. Kuukaudet kuluivat ja hän muuttui robotiksi, joka teki samoja asioita päivästä toiseen.
Kun Annalla oli selkeämpi kautensa, hän otti Arin yllätykseksi puheeksi avioliiton. Anna sanoi, ettei halunnut kuolla naimattomana. Ari väitti olevansa varma siitä, että Anna vielä parantuisi. Anna ei vastannut. Kyynel vierähti hänen poskelleen, ja silloin Arikin ymmärsi, että Anna tiesi kuolevansa. Se olisi vain ajan kysymys. Hän syleili Annaa itkien itsekin. Elämä koostui vain niin harvoista ohikiitävistä onnen hetkistä.
Anna järjesti kaiken itse. Työtoverin vaimo suoritti vihkimisen, ja läsnä olivat myös Annan veli ja Arin sisar. Anopille asiasta kerrottiin vasta jälkeenpäin. Annalla oli lainattu morsiuspuku, jonka hänen lääkäriystävänsä olivat hänelle pukeneet. Arilla oli paras musta pukunsa, se jonka hän oli ostanut sisarensa häihin, silloin kun tämä avioitui kolmannen kerran.
Hän hankki Annalle timanttisormuksen ja kaiverrutti siihen nimensä ja päivämäärän. Itselleen hän osti vaatimattomamman kultasormuksen. Sairaalahuone oli täyttynyt kukilla, joita kaikki heidän ystävänsä lähettivät. Siellä tuoksui kuin kukkakaupassa ikään. Kukat lahjoitettiin seremonian jälkeen Annaa hoitaville sairaanhoitajille ja lääkäreille.
Vihkimisen jälkeen tuomari pyysi Aria tulemaan kanssaan käytävälle. Hän ojensi Arille suljetun kirjekuoren, ja kertoi sen olevan kopio Annan testamentista. Testamentissa Anna antoi asuntonsa Arille ja pankkitileillään olevat varansa veljelleen. Anoppi tulisi olemaan raivoissaan kuullessaan asiasta, Ari ajatteli.
Viimeisimmän kemoterapiahoidon jälkeen, kun syöpäsolut yhäkin jatkoivat tuhojensa tekemistä Annan aivoissa, lääkärit kieltäytyivät uusista hoitoyrityksistä. Avosolut olivat kuulemma jo niin vaurioituneita, että hoidon uusiminen olisi vain pahentanut asiaa.
Joko hoito, tai syöpä tappaisi potilaan, ja lääkärit olivat päättäneet antaa pyövelin tehtävän syövälle. Anna oli jatkuvasti vahvassa lääkityksessä, ja oli sydäntäraastavaa nähdä hänen elämänhalunsa hiipuvan päivä päivältä olemattomiin. Sen näki hänen surullisista silmistään. Ari näki kuinka Annan katse harhaili, ja välillä vaikutti siltä, että tämä ei edes tiennyt kuka hän oli.
Anna unohti ihmisten ja asioiden nimiä. Hän saattoi puhua hammasharjasta tarkoittaen television kaukosäädintä, tai pyytää pissaa halutessaan vettä. Mutta aina välillä oli aikoja, jolloin hän oli tavallista pirteämpi, ja nyökkäili kun Ari puhui hänelle.
Lopulta anna lopetti puhumisen kokonaan, ja aivan lopuksi hän ei reagoinut edes siihen, kun Ari piti häntä kädestä.
Sitten eräänä päivänä Ari tuli tapaamaan Annaa sen viimeisen kerran. Metro oli myöhässä, ja kadulla oli kuumaa kuin pätsissä. Ari oli hikinen ja väsynyt, mutta kuten aina, avatessaan Annan huoneen oven, hän tunsi sydämensä sykähtävän nähdessään puolisonsa, ja kaikki hänen omat huolensa katosivat siinä samassa silmänräpäyksessä.
Tällä kertaa jokin oli toisin. Anna makasi vuoteella silmät auki, ja Arin tullessa sisälle, hänen katseensa kääntyi tulijaa kohti. Ari istui varoen sängyn reunalle ja otti Annan käden omaansa.
”Kuka sinä olet?” Anna kysyi. Hänen äänensä oli vain kuiskaus.
”Sinun miehesi”, Ari vastasi.
”Ari”, Anna sanoi ja hänen huulensa kaartuivat hymyyn. Sitten hän sulki silmänsä ja vaipui uneen.
Jälkeenpäin Ari ei pystynyt sanomaan, millä hetkellä Anna oli poistunut tästä maailmasta, mutta hän oli varma siitä, että Anna oli jo ehtinyt nähdä tuonpuoleisen, ja tiesi, että hänen olisi hyvä olla siellä.
Ari ei osallistunut Annan hautajaisiin. Hänelle ei edes kerrottu, mihin Anna haudattiin. Anna oli toivonut polttohautausta, mutta Ari ei tiennyt oliko hänen tahtonsa toteutunut. Hän ei myöskään saanut kutsua tilaisuuteen. Niin olikin varmaan paljon parempi, hän ajatteli. Mikään ei ollut hirveämpi ajatus kuin riitelevät omaiset lähimmäisensä hautajaisissa.
Kotona Ari avasi pullon vuosikertaviiniä, jota hän ja Anna olivat säästelleet jotain merkittävää tilaisuutta varten, ja joi sen Annan muistolle. Tyhjennettyään koko pullon hän tunsi olevansa humalassa. Hän ei ollut tottunut juoja, ja viimeksi kuluneina vuosina hän ei ollut nauttinut lainkaan alkoholia. Hänen päässään pyöri, ja pian sen jälkeen tuli pahoinvoinnin tunne.
Hän yritti ennättää kylpyhuoneeseen, mutta kompastui matkalla täpötäysiin kauppakasseihin. Kaatuessaan hän veti nurin Annan käytävälle pystyttämän varastohyllyyn, ja hyllylle pinotut T-paidat lentelivät pitkin lattioita.
Ari antoi oksennuksen tulla. Hänestä tuntui siltä, kuin kaikki paha, joka oli kiertänyt hänen vatsassaan viimeiset vuodet, olisi huuhtoutunut viinin mukana ulos. Aivan kuin Anna olisi viimein päästänyt hänet otteestaan.
Hän nukkui miltei vuorokauden, ja heräsi lopulta siihen, että puhelin soi vaimeasti jossain päin asuntoa. Kun Ari vihdoin löysi puhelimensa, puhelu katkesi vain alkaakseen välittömästi uudelleen. Soitto tuli Annan puhelimesta.
Kesti hetki tajuta, ettei soittaja voinut olla Anna. Hänen äitinsähän oli ominut puhelimen itselleen. Ja ilmeisesti käyttikin sitä kuin omaansa. Puhelinlinjan oli Ari neuvotellut yli kymmenen vuotta aiemmin. Se oli kahden numeron linja, jonka laskut maksettiin hänen pankkitililtään.
Vaikka kyse oli taloudellisesti vähäpätöisestä asiasta, pisti kuitenkin vihaksi, että Annan äiti kehtasi soittaa tyttärensä puhelimella juuri nimenomaan hänelle. Mutta soittaja olikin Annan veli.
“Tuliko ollenkaan mieleesi, miltä minusta tuntuu, kun puhelimen näytölle ilmestyy Annan nimi”, Ari ärähti vihaisesti. “Olisit voinut käyttää jotain toista puhelinta.”
Veli ei pyydellyt anteeksi. Hän vieritti syynsä äitinsä niskoille sanomalla, että äiti oli antanut puhelimen hänelle omaksi, ja käskenyt häntä soittamaan.
Ari arveli, että anoppi oli poikansa vieressä vahtimassa tätä, sillä jokseenkin vaivautuneena veli kertoi soittaneensa hautajaiskulujen vuoksi.
“Äidilläsi on Annan Visa-kortti. Maksakoon sillä hautajaiset”, Ari huusi, ”ja sano hänelle myös, että lähettää minulle Annan kihlasormuksen”, hän sanoi ja päätti puhelun.
Puhelun jälkeen hän soitti puhelinyhtiön ja pyysi poistamaan välittömästi käytöstä Annan puhelinlinjan. Mitähän veli tuumaa, kun linja meneekin äkkiä mykäksi, Ari ajatteli huvittuneena.
Sen jälkeen hän soitti lähimmälle lukkosepälle, ja pyysi näitä vaihtamaan pikimmiten asuntonsa oven lukon.
