Sara eteni hitaasti betoniaidan sivua. Hän olisi juossut, mutta haava oli vielä tuore ja joka askel kivisti jalkaa. Autot kohahtelivat ohitse, oli ilta, kaupunki, ja ilmassa tuntui viileä tuulahdus. Hän ohitti Länsimaan ja Liikekeskustan väliset kerrostalot ja rantaan kasvaneet uudet asuintalot. Sara ylitti joen sivuhaaran, sillalla tuuli tarttui Saran vaatteisiin ja lennätti hänen pitkiä, mustia, sotkuisia hiuksiaan.
Tuuli pirskotti vettä alhaalla, sekoitti sen mutaiseksi. Sanomalehti kellui ruskeassa vedessä, taivas oli kuin se olisi sivelty laimealla musteella. Kapea vesiväylä liittyi vieressä päävirtaan, ja siinä keikkui pieniä asuinveneitä ankkurissa sementtilaiturin kupeessa. Niissä asui väkeä, niissä asuvilla oli koti. Saralla ei ollut.
Kaupunki humisi matalasti, kerrostalojen ikkunoissa siirreltiin kaihtimia ja valoverhoja, pilvenpiirtäjät säkenöivät kaiken yllä. Sillan toisessa päässä tyttö kääntyi sillankaiteen ympäri. Kadulla näkyi sähköautoja ja joitakin vanhoja romuja, jotka savuttivat kulkiessaan. Polkupyöriä oli paljon. Sara odotti liikennevaloja ja ylitti tien, mutta sitten hän käännähti ympäri ja jäi seisomaan ja katseli ihmisiä. Hän antoi valojen vaihtua, uudestaan ja uudestaan. Kukaan ei katsonut pitkään pikku tyttöä liikennetolpan juurella. Hän ei koettanut kerjätä. Hän esitti, että oli tekemässä jotakin: hän seisoi liikennevaloissa. Se oli valepuku.
Jos kaupungissa harhaili niin kuin ei olisi tekemistä tai paikkaa minne mennä, oli epäilyttävä. Oli jakoavain hyvin rasvatun koneen rattaissa. Usein, kun Sara oli vain viattomasti seisoskellut, poliisiauto oli pysähtynyt viereen ja sitten piti vastata kaikenlaisiin kysymyksiin.
Jos joku olisi huolestunut yksin seisovasta lapsesta, likaiset vaatteet ja hoitamattomat hiukset olisivat heti paljastaneet Saran katulapseksi, jolloin huolestunut olisi huomannut erehdyksensä ja kiirehtinyt tiehensä. Olihan niitä hyväntekeväisyysjärjestöjä, hän olisi hyvitellyt itseään. Köyhyys oli tavallaan ihan okei, ainahan köyhiä oli ollut, niitä oli nähty, maailma oli järjestyksessä.
Sara lähti liikennevaloista, odotti, että kukaan ei katsonut ja pujahti pensaikkoon. Rapautuneiden talojen välissä oli kapea sola, jossa kasvoi agaavea ja piikkiherneitä. Monet kulkijat olivat jauhaneet kasvillisuuteen aukon, josta Sara pujottautui ylös viettävään, roskaiseen rinteeseen. Pensaat ja yksinäinen, kitulias puu antoivat suojaa kun hän ryömi eteenpäin ja pääsi rinteen yläreunaan.
Asuintalot parvekkeineen, pyykkeineen, parvekkeilla mahaa paistattelevine miehineen jäivät taakse, ja hänen edessään avautui matala betonitasanne. Sen takana oli Itäisen rautatieaseman toimistosiipi ja sen kattorakenteet. Sara seisoi hetken tasanteella ja antoi hengityksen tasaantua. Sitten hän kumartui katon alla olevaan matalaan aukkoon ja konttasi sisään ullakolle. Reitti ei ollut hyvä, sisään olisi päässyt huomaamattomammin katon toiselta puolelta, mistä pääsi sujahtamaan sisään irtonaisen kattopellin alta, mutta Sara ei jaksanut enää kiertää sinne.
Pari lepakkoa livahti Saran ohitse, ne olivat kuin lentäviä äänettömiä varjoja. Niillä oli piilopaikkoja ullakolla, vaikka Sara ei ollutkaan koskaan nähnyt niitä nukkumassa. Hän pelkäsi vähän niitä. Ne olivat aavemaisia ja ne haisivat sairaudelle.
Sara totutteli hetken silmiään pimeyteen. Tuskin valonsädekään pääsi ullakolle. Hän koetti hengittää hiljaa ja kuulostella, oliko paikalla muita. Sitten hän jo pystyikin erottamaan lattialla tummia hahmoja, jotka vaikuttivat nukkuvilta ihmisiltä. Vaikka olisivat ne voineet olla ihan vain lumppukasojakin. Mutta hän kuuli hengitystä ja sitten joku yskäisi. Mies. Melkein kaikki täällä yöpyvät olivat miehiä, eikä miehistä aina tiennyt, joten oli parempi olla varovainen.
Sara hiipi hiljaa eteenpäin, varoen tummia kasoja, ja eteni ullakon perälle. Vaneriseinään siellä oli puhkaistu pieni reikä, joka oli niin pieni, että tuskin kukaan aikuinen olisi mahtunut siitä. Sara pujottautui aukosta toiselle puolelle. Hän tunnusteli pimeyttä edessään ja tunsi sormissaan ohuen puuseinän ja sen tukirakenteet. Hän lähti konttaamaan varovasti sen ympäri. Puuseinän toisella puolella oli aavistus valonkajastusta, joka tuli pienestä umpeen tomuttuneesta kattoikkunasta, ja hän näki toisen väliseinän. Hän kiersi senkin, ja jatkoi kyyryssä, kunnes pääsi aukolle, jonka eteen oli nostettu esteeksi pieni kuormalava. Sara siirsi sen syrjään ja ryömi sisään.
Chimlin ja Szczezny istuivat kynttilänvalossa matalassa ullakkoloukossa. Ullakon puiset kattohirret levittäytyivät heidän yllään vanhoina, rutikuivina ja täynnä hämähäkinseittejä. Yksinäinen rotta, joka oli jäänyt tarkkailemaan Chimlinin ja Szczeznyn toimia, hermostui uudesta liikkeestä ja vetäytyi pimeyteen.
Mikä tunnelma. Mahtavaa