Treenien jälkeen Sebastian kruisaili harventuneessa liikenteessä, Mercedes hyrräsi tyytyväisenä ja vastasi hänen harkittuihin ohjausliikkeisiinsä. Hieno laite. Kaikkea ne rakentavat. Varmaan ne keksivät pian jotain ilmastonmuutoskoneitakin. Ihminen keksii aina. Jos tulee hätä, niin kuin nyt näyttää, aletaan etsiä selviytymiskeinoja. Ja ihminen selviää.
Sebastian vaihtoi kaistaa ja pysähtyi liikennevaloihin. Hän antoi ajatusten harhailla. Päivän päätteeksi ne saivat harhailla minne halusivat. Koululla ne oli pidettävä koossa, muuten oli hetkessä ekskrementti tuulettimessa.
Mersu oli Sebastianin meditaatioistuin. Mindfulness, tai se oli tietysti alun perin hinayanaa tai mahayanaa, oli kuin suunniteltu juuri liikenteeseen sopivaksi. Sen kun antoi kaiken virrata, ja itse oli lepopisteessä etuistuimella. Otti vastaan vain, näki, laittoi pienen merkin aivolohkoon että nähty on, ja antoi havainnon lipua pois.
Siinä tuli paremmaksi ihmiseksi. Hoida ensin oma mielesi kuntoon ja ala vasta sitten muuttamaan maailmaa, niin sanoivat buddhalaiset. Sebastian ei ollut buddhalainen, mutta tunnusti tuon perusväitteen. Se muistutti alkukristillisyyden ajatuksia ja varsinkin Jeesuksen opetuksia.
Sebastian pohti sopiko se prostituutioonkin. Hän kävi silloin tällöin Tarskin punaisten lyhtyjen alueella ja vietti pari tuntia jossain kontissa, joka oli koristeltu satiinilla ja hörsyillä ja sisustettu vain vuoteella, mutta jotenkin siitä aina omatunto naputti. Vaikka sielunhoitoahan sekin oli. Tunteiden ja halujen piti antaa tulla ja mennä vapaasti. Sillä tavalla niistä voi päästää irti.
Metrot ja bussit olivat täynnä likaa ja eritteitä.
Ja ennen kaikkea nykyään aivan täynnä. Ja sitten ne öiset vuorot, joissa juopot pitivät snobina jos sanoi jonkun artikuloidun sanan. Ja nuorisojengit, jotka räjähtelivät sisään ja huusivat tyhmiä puberteettijuttujaan arabiaksi, englanniksi, somaliksi, suomeksi. Niitä sai pelätäkin, ne olivat ihan arvaamattomia. Hakkasivat ja potkivat tuntemattomia huvin vuoksi, ne olivat kuin jotain ihan vierasta lajia.
Edellä kulkenut auto pysähtyi ja Sebastianin täytyi jarruttaa. Sebastian näki suuren kulkueen, joka marssi kadun poikki. Kirkkaisiin, hälyttävänpunaisiin kaapuihin kääriytynyt ihmisjoukkio marssi eteenpäin koko kadun leveydeltä. He täyttivät kadun kuin sylkäisy liekinheittimestä, jotkut tanssivat ja lauloivat. Kulkue eteni tulenlieskana, joka nuoleskeli katua reunustavia taloja. Joillakin eturintamassa tulevilla oli kirkkaanvioletti tai kirkkaanvihreä puku, nekin niin voimakkaan värisiä että silmiin koski.
He lähestyivät. Sebastian tajusi, että edellä ajanut auto ei ollutkaan pysähtynyt kulkueen takia, vaan poikittain tielle ajetun pakun eteen. Sebastian koetti kurkkia lasin läpi, miksi auto oli siinä, oliko moottori ehkä sammunut – mutta miksi auto olisi ollut keskellä tietä poikittain? Ei, tietenkin se oli ajettu siihen tahallaan.
Sebastian rojahti istuinta vasten. Hän ei millään olisi halunnut lähteä ulos selvittämään ongelmaa. Hän olisi vain halunnut jatkaa matkaa, antaa tien viedä. Hän oli sen ansainnut. Ei tällaista.
Mielenosoitus vyöryi eteenpäin. Nyt Sebastian näki monia, jotka roikottivat kyteviä suitsukeastioita. He heiluttivat niitä laajoissa kaarissa, hypnoottisesti, kulhoista tuli sankkaa, voimakkaan hajuista savua.
Mikään ei ikinä muutu, Sebastian mietti happamana. Samanlaiset kikat olivat käytössä keskiaikaisessa kirkossa ja samanlaisia kippoja ne heiluttivat vieläkin Intiassa, siis ne jotka eivät olleet vielä käristyneet siinä ilmanalassa. Ei mitään uutta auringon alla, sanoi Saarnaaja, eikä ollut mitään uutta sanoa se taas uudestaan.
Punaisina hehkuvat tekstiilit ympäröivät mersun, kuin virta, joka ahmaisi puolustuskyvyttömän saksalaisen autoparan. Monilla mielenosoittajilla oli naamiot, ehkä valvontakameroiden takia, ehkä tartuntatautien. Monien kasvoihin oli maalattu kameroita hämääviä suorakulmaisia linjoja, ja hiukset oli leikattu samasta syystä voimakkaan epäsymmetrisesti. Vaistomaisesti Sebastian kyyristyi penkillään hieman pienemmäksi.
Kaksi mielenosoittajaa levitti ylävartalonsa Mercedeksen konepellille. He katsoivat maskeeratuilla kasvoillaan suoraan Sebastianiin, vääntelehtivät kiiltävän pellin päällä, kohottivat käsiään tuskaisen näköisinä kohti taivaita ja sitten suoraan kohti Sebastiania. Sivuikkunoiden lävitse näkyi naamioituja kasvoja jotka katsoivat sisälle, maaliin tahriutuneita käsiä painautui sivuikkunoihin.
Joukkion takaa tunkeutui esiin sinertävään kaapuun pukeutunut hahmo. Se kohotti astiaa käsissään ja roiskaisi punaista maalia Sebastianin auton päälle. Maali tahri nokkatähden, levisi pitkinä viiruina keulapellille ja täplitti tuulilasin. Sebastian säpsähti niin kuin häntä olisi lyöty nyrkillä palleaan.
Keskustelu artikkelista