Vehreän niityn laidassa, lähellä kaunista metsää, asusteli aikoinaan nuori rupikonna, Sapoksi kutsuttu. Sapolla oli pitkät, jäntevät takaraajat, käsissä vahvat sormet, ja sen mudanväristä selkää koristi joukko pahkuroita ja muhkuroita. Sapon suuret silmät möllöttivät pään molemmin puolin ja sen leveä suu, usein iloisessa virneessä, piti sisällään pitkän kielen, kätevän hyönteisten nappaamiseen.
Kun Sapo ensimmäisen kerran oli nähnyt heijastuksensa peilityynen metsälammen pinnassa, se oli säikähtänyt. Sitten se tajusi olevansa itse lammen peilipinnassa, ja koska se tunsi itsensä niin hyvin, se ymmärsi olevansa hirveän komea konnanuorukainen, niin kaunis kuin rupikonna vain voi olla. Sehän oli Sapo.
Eräänä keväisenä päivänä, joskus toukokuun puolella, ehkä ennemmin loppupuolella eikä alkupuolella, Sapo loikiskeli niityllään. Se huikkaili hyvän huomenen pienelle sinisiipiselle perhoselle, kumarsi kauniille kukalle, popsi suuhunsa kärpäsen sieltä, toisen täältä, ja sillä oli vallan mukava aamu.
Sapo loikki loikkimistaan, kunnes pellon laidalla, pienen lehmänläjän äärellä se näki jotain todella suloista. Otuksella oli harmaa, ihanan pehmoisen näköinen turkki ja pyöreät pastillikorvat. Se tuhisi, puhisi, viiksikarvat värisivät ja korvat tärisivät. Se oli pienenpieni pörröinen siimahäntä, peltohiiri. Sapo loikki sen luokse.
‒ Iiik! peltohiiri Siiri huusi Sapon nähdessään, ja sen harmaat karvat nousivat pelosta pystyyn.
Sapon suupielet vääntyivät surusta alaspäin. Pieni pörheä otus pelkäsi sitä, mutta miksi?
‒ Älä pelkää, Sapo sanoi. ‒ Minä vain halusin sanoa sinulle ”hei”. Olet niin suloinen.
‒ Mutta sinä et ole! Siiri tokaisi.
Sapo ryhdisti kyhmyistä selkäänsä ja pullisteli suuria silmiään. Se tiesi olevansa todella komea konna. Pieni peltohiiri ei ymmärtänyt kauneuden päälle.
‒ Miten niin? Oletko muka koskaan nähnyt tämän komeampaa rupikonnaa? Sapo kysyi hiukan närkästyneenä.
‒ Rupikonnako sinä olet? En ole koskaan nähnyt ketään sinunlaistasi, Siiri totesi tutkien hurjannäköistä otusta ruskeilla nappisilmillään. Se oli hyvätapainen hiiri, eikä siksi sanonut Sapolle suoraan miten rumana tätä piti. Eihän konnalla ollut turkkiakaan. Tulikohan sille kylmä talvella? käytännöllinen Siiri mietti itsekseen.
Sapo otti pitkän loikan Siiriä kohti ja nappasi siinä sivussa ohilentäneen kärpäsen suuhunsa, todisteeksi etevyydestään.
‒ Iiik! Älä tule lähemmäs! Siiri kiljui.
Sapo pysähtyi ja katseli Siiriä leveä pää kallellaan. Se kallisti päätään vielä toiseen suuntaan, kuin punniten mahdollisuuksiaan päästä koskaan leikkimään pörröisen Siirin kanssa. Pieni peltohiiri oli selvästi kauhuissaan.
Samassa Sapo kuuli ruohikosta kahinaa ja sihinää. Jokin lähestyi heitä. Sapo näki miten heinä heilui ja lakoontui, ja heinien välistä pilkahti esiin kapea, katala käärmeenpää.
‒ Iiiiiikkkkk!! Siiri huusi nyt täydessä paniikissa, paikoilleen lamaantuneena. Sen pieni, pörheä keho värisi ja tärisi pelosta. Se tunsi kyllä käärmeen kun näki sellaisen, eikä se yhtään pitänyt niistä.
‒ Älä pelkää! Sapo huudahti ja loikkasi käärmeen ja hiiren väliin. Se pullisti ja pullisti ruumistaan niin, että se näytti kaksi kertaa suuremmalta kuin hetkeä aiemmin. Pahkurat ja muhkurat sen selässä kipunoivat kipeästi, mutta Sapo ei välittänyt siitä. Se sylkäisi kielensä ulos, värisytti sitä pelotellakseen käärmeen pois.
‒ Ptrööö, se kurnutti käärmeelle niin kovalla ja määrätietoisella äänellä kuin kykeni.
Käärme hämmästyi ja hämmentyi, tuli siihen tulokseen, että on parempi luikerrella pois, kauas tuosta kamalasta konnasta. Ruohikosta kuului kahahdus ja sihahdus, kun käärme kiemurteli tiehensä.
‒ Oooohhh, Siiri huokaisi. ‒ Sinä olet sankari!
‒ Noo, tein vain sen mitä kuka tahansa olisi tehnyt, Sapo sanoi vaatimattomasti, mutta kurnahti mielissään ja muljautti silmiään.
Siiri katsoi Sapoa nyt tarkemmin, kuin eri silmin, ja näki rupikonnan vahvat sääret, leveän selän ja suuret, tunteikkaat silmät. Yhtäkkiä se tiesi sisimmässään, että Sapo oli tosiaankin kaunis konna. Uljas ja rohkea, pienempien puolustaja, ihka aito sankari.
‒ Minä olen Siiri. Siiri Peltohiiri, pieni pörreä otus esitteli nyt itsensä.
‒ Minä olen Sapo. Hauska tutustua, konna sanoi heilauttaen pitkäsormista kättään.
Siitä päivästä lähtien Sapo ja Siiri olivat parhaat ystävykset. Ne kirmasivat kilpaa vehreän niityn laidalla, ottivat päivänokoset pähkinäpensaan juurella, kertoivat toisilleen satuja ja muita tarinoita, lauloivat lauluja tähtitaivaan alla, katselivat kuuta suurta ja tiesivät, millaista on aito Ystävyys.
Sen pituinen se.
