Tarinavirta

Asetuin sängylle varovasti. Rupesin hengittämään pitkiä syviä vetoja. Samalla laskin koko ruumiini yli laineilevia aaltoja. Jos heti pääsisi lähtemään … Jos heti lähtisi, ehtisi. Ei kyllä ehtisi, kinasin mielessäni hengittämisen tahtiin. Ei millään ehdi. Perkeleen Ante. Hiukan helpotti. Kokeilin lujempaa: ”Perkeleen Ante!”

Ja sen kutsun vauhdittamana ovesta pyyhkäisivät sisäpuolelle Marketta ja Siv. Hätäisesti Marketta sanoi, että lapset jäävät pitoon heille. Silmiään tietävästi vilkuttaen vakuutti, että heillä huolehdittaisiin tenavista eikä asiattomia päästettäisi sisälle.

Siv oli yhtä harvasanainen kuin yleensäkin. Vilkaistuaan minua totesi vain: ”Ei oikein sulamaan aikaa enää ehdi odotella. Lähdettävä on silloin, kun on lähdettävä. Onneksi osui muutaman päivän lauha jakso.”

Marketta nosteli sänkyni viereltä valmiiksi pakatun laukkuni ovensuuhun ja auttoi takin päälleni.

”Kittilän sairaalaan ei sitten jäädä.”

”Kunhan nyt päästään edes Vilokkisille asti.”

”Ouluun pitäisi päästä”, minä sain naisten puheitten väliin.

”Se nähdään kohta, mihin päästään. Mutta lapsenpäästön minä osaan. Meillä on ollut monta sukupolvea paarmuskoja”, lopetti Siv arvelut.

Pihassa odotti koulun iso auto valmiiksi käännettynä tien suulle. Se käydä hyrisi kuin iso lempeä eläin. Niila seisoi auton vierellä odottamassa. Koulukkaat kurkistelivat ikkunoissa, jotkut puolivaatteissa rappujen ylätasanteella.

”Perkeleen Ante!” sähähdin Niilan suuntaan, kun avustettuna kiipesin autoon.

”Sanos kuule muuta”, Niila minulle takaisin.

Marketta oli soittanut Vilokkiselle. Siellä oli valmiiksi odottamassa Ann-Marjeta. Vilokkisten tytär, yksi niistä, joita en toisistaan erottanut, oli hiljan synnyttänyt. Siksi kylän kätilö osui olemaan täsmälleen oikeaan aikaan oikeassa paikassa. Vilokkisen emäntä seisoi tienpäässä käsivarsia myöten kirjavaan röijyyn kääriytyneenä. Joku tyttäristä kantoi autoon Ann-Marjetan virkalaukkua ja toinen isompaa reppua, jonka sivuun luiskahtaneesta kansiläpän raosta näkyi kaksi kirkasta pullonkorkkia.

Minä lojuin puoliksi istuen, puoliksi maaten Niilan yhteen kääntämien istuinten muodostamassa makuusijassa. Marketta oli levittänyt porontaljan ja paksun raanun ja vielä ison puhtaan lakanankin penkeille. Ann-Marjeta sovittautui minun vierelleni omaan penkkiinsä, ja minä vahdin, niin kuin sotiemme haavoittuneet aikanaan, että pää edellä mentiin.

Siv kaarsi rauhallisesti ison auton tielle, ajoi enimmäkseen keskellä väylää. ”Ei ehdi nyt joka tienvartta kiertää”, totesi kätilölle, joka piti penkin käsinojasta kiinni. Minä yritin naisten puheitten väliin, että enää en kauan jaksa pidätellä.

”Pidättelet. Hengitä harvalleen”, neuvoi Siv kädet leveällä ohjauspyörästä menoa varmistaen. Auto oli iso ja Siv melko pienikokoinen nainen. Ann-Marjeta lykkäsi ohjastajan alle korokkeeksi lattialle luiskahtaneen koulukkaan peskin.

”Vedä ilmaa pitkään nenän kautta ja päästä ulos hitaasti suun kautta”, kätilö opasti minua kuin ensikertalaista.

”Minä ponnistan nyt!”

”Et ponnista! Muistele, miten hauskaa teillä oli, kun Anten kanssa näitä maailmaan pyrkiviä olitte rakentelemassa. Ei mitään taidettu puhua kiireestä.”

Siv kääntyi puoliksi nähdäkseen kätilön, kuin varmistaen että oli oikein kuullut. Tuhahti, yksinkertaisti: ”Sitten ponnistat, kun me annamme luvan.”

Nujertuneena kahden vahvatahtoisen naisen komennon edessä vuoroin hengitin syvään, vuoroin läähätin kuin liikaa juoksutettu koira. Ann-Marjeta kaivoi viereiselle penkille valmiiksi tarpeellista hurjan näköistä kalustoa. Siv loi pitkän tarkoittavan katseen kätilöön. Sitten hän rupesi puhumaan unettavan yksitoikkoisella äänellä, että kulki jo isoäitinsä kanssa tunturissa lapsenpäästöissä isopaarmuskan apuvaimona, semmoisena kuin sotien aikaan pikkulotat. Ann-Marjeta mulkaisi peilin kautta Siviin, jonka ammattitaitoa Oulussa koulunsa käynyt ja papereissa päteväksi todettu kätilö ei paljon näyttänyt arvostavan.

”Apuvaimon piti olla hyvätapainen. Syntyvään lapseen siirtyivät apuvaimon ominaisuudet. Pahan voimien valta oli suurimmillaan synnytyshuoneissa … ”

Tässä kohdassa yritin sanoa jotain nokkelaa huonosti aurattua tietä eteenpäin louskuttavasta autosta, mutta uusi kouristuksen aalto kutisti julkituloni pelkäksi mutinaksi.

”Viinaa, vettä ja pippuria, miksei rippunen suolaakin. Siinä ne ovat synnytyshuoneesta pahan karkottamisen ensi taiat.”

Ann-Marjeta myöntyi osittain: ”Viina ei kyllä ole pahitteeksi. Sopii synnyttäjälle ja maistuu vieressä auttavallekin.” Hän kurkotteli tarkistamaan, että Vilokkisilta saatu reppu oli tallella. Kuului olevan kätilön makeista hymähtelyistä päätellen. Mukana kulki kotipolttoinen, joka oli vakuudekseen saanut monopoliliikkeen pullon ja hopeanhohtoisen korkin.

Kansatieteen opinnoistani muistin, että synnyttäjän ympäriltä piti poistaa kaikki jumalaton puhe ja ihmismieltä tiukassa paikassa vaivaava tavara. Avattava oli kiristävät vyöt, samoin liinasten ja nyssyköiden solmut. Ja miehen takit oli piilotettava näkyvistä. Mies ei saanut synnyttäjän vuoteen vierellä sekoittaa naisten ajatuksia. Salapullot oli tarkasti huputettava. Sen Ann-Marjeta oli taitanut unohtaa.

Yritin siirtää ajatuksiani pois tihenevistä kipuaalloista ja tukalasta ponnistamisen pakostani. Hyvin tämä menisi. Kolmen naisen kyytiin ei vainolainen kiipeäisi. Paha Ruto ei uskaltaisi, kun näkisi, kuka oli ison pyörän takana. Siv täytti kaikki pahalaisen kansan ehdot. Lapsenpäästäjän piti olla jumalaapelkäävä, siveä ja avulias luonteeltaan. No, sitä Siv ainakin oli. Ann-Marjetasta en ollut täysin varma. Sitten minua nauratti, kun muistin jostain saamelaisten historiasta lukeneeni, että erityisen suositeltavaa oli, että synnyttäjän apunainen oli luku- ja kirjoitustaitoinen. Ja olikos vielä, että pienikätinen ja pitkäsorminen?

”Perkeleen Ante!” kajautin, kun muistin miehen kädet ja sormet pitkin ihoani kuin vikkelät joka paikassa kihisevät kiiliäiset.

”Perkeleen Ante!” avusti Ann- Marjeta, tosin paljon lauhkeammin kuin minä. Hän päätti kurkistaa sarkatakkini poimujen piiloon arvioidakseen naisten matkan sujumisen.

Samassa vastaan tuli pillit soiden sinistä valoa vilkuttava ambulanssi. Sivin oli pysähdyttävä. Molemmat autot kaarsivat tien levennykselle rinnakkain. Ambulanssista astui määrätietoisin askelin kaksi virkapukuista hätään joutuneiden kansalaisten auttajaa. Mies oli rekkamiehen kokoinen muurinsärkijä, nainen alaikäiseltä näyttävä tytönheitukka. Ann-Marjeta raotti kouluauton takaovea, ja minä huusin, että nyt tulee, valmista on, enää en suostu pidättelemään. Nopean neuvonpidon jälkeen ambulanssimiehistö oli halukas siirtämään minut omaan autoonsa. Minä pistin vastaan.

Siv nosti kirisevän käsijarrun ylös, jätti auton käymään. ”Pidätät!” komensi minua.

”Ei taida enää pidättelyt auttaa”, Ann-Marjetan ääni kuului auton  takaa maantieltä.

”Korannuksen nilapahta! Nyt minä ponnistan!”

Ann-Marjeta hyppäsi auton takaovesta kuin hätyytetty metsäneläin jalkoväliini, siirsi peitteitä ja omia vaatteitani sivuun. Siv meni kyykkyyn hänen viereensä. Naiset vetivät hanskoja käteensä. Siv vilkaisi tarkasti kasvojani.

”Perkeleen rumpuakat, pahanpanijat!” manasin naiset. Huutaessani ihmettelin väentungosta jalkojeni välissä.

”Täältä tullaan”, Ann-Marjeta huomautti rauhallisesti, ja perään vähän äkäisemmin: ”Ovi kiinni. Pakkanen puree pikkuisen tulokkaan.”

Ambulanssiväki jäi kiltisti seisomaan asuntolan paljon nähneen auton peltien ulkopuolelle. Ann-Marjeta vilkaisi käsiinsä ja kehui, että nyt vihdoinkin saatiin Auhtolaisiin poromiehen mallinen eläjä.

”Musta tukka kuin karvalakki valmiiksi päässä. Vinosilmä vilkuttaja, mies kuin kodan peräseinä. Kyllä tästä eläjä saadaan.”

Lapsi rääkäisi terhakkaan vasan nuotilla. Minä hoin itsekseni, että hyvin menee, että ei muuta kuin uudestaan ponnistamaan. Rupesin tuntemaan voitonriemua. Maailmankaikkeus räjähti minussa kaikkialla. Sydämeni keikahti nurin.

Siv kääräisi tulijaa pyyhkeisiin ja raanuihin. Hän ei sanonut muuta kuin että parin kolmen minuutin päästä luiskahtaa seuraava näytille. Ann-Marjeta oli kädet valmiina vastaanottamaan. Ambulanssihenkilöt puhalsivat auton ikkunoita huuruun nostaessaan käsiä kasvojensa eteen, että olisivat nähneet tilanteen kehittymisen paremmin. Toinen irtosi ikkunasta liikkumaan poispäin.

Minä vedin henkeä syvään, ponnistin pitkään enkä ehtinyt sadatella miesväkeä enkä miespuolisia Anten jumalia, en ylhäisessä taivon kirkkaudessa enkä alhaisen manan puolella. Jäivät joka paikkaan ehtivät haltijatkin kaikessa kiireessä muistamatta.

”No, mikäs pitkäjalka noidan sukulainen tämä sitten on? Punainen takkutukka.” Ann-Marjeta puhdisti viimeksi tullutta flanellikankaaseen ja mutisi omiaan koko ajan. ”Tälle kierretäänkin saparot kaunisteeksi.”

”Onko se tyttö?” Sivin kysymys kuului jostain kauempaa.

”Isäntiä tämäkin on. Mutta katsos tukkaa.”

Siv huudahti, että on syötävä, suloinen on. ”Sen nimeksi tulkoon Sulo.” Ann-Marjeta ei ollut pekkaa pahempi: ”Ja mustapää lappalainen on Silvu. Minun mieheni oli Silvu. Ja parempaa Lapin miestä sai hakea.”

”Auhtolainen on aina ollut hyvä synnyttäjä”, Siv pääsi tietämään. Ne kehut olivat minulle. Suljin silmäni. Olotila haki vertaistaan autuaallisuudessaan.

Paikalle oli hälytetty toinen ambulanssi, siinä oli sisällä koko koneisto ja koneistonhoitajina kaksi lääkäriä. Toinen niistä tökkäsi käsivarteeni piikin.

Kun seuraavan kerran avasin silmäni, oli pimeä. Jostain nurkan suunnasta kasvojeni kohdalta paistoi valo kuin etäinen illan kajo. Painuin takaisin sinne, mistä juuri olin yrittämässä ylös. Umpeen pyrkivien silmäluomieni rakosista näin, että katonrajassa juoksenteli eriväristen porojen raito ympäri ja ympäri. Suuni oli täynnä hiekkaa. Auoin kuivettuneita huuliani, yritin saada ääntä kurkustani. Joku istui nurkassa lampun alla.

”Kuolinko minä?”