Tunnen, miten hengitykseni tihenee, poskipäitäni kuumottaa. Kenkieni korot painuvat hiekkaan. Jalkani jouduttavat minua kilpaa mieleni kanssa. Kohta, ihan kohta. Tornimaisen mustan kiven takaa suoraan ensin, sitten pilarikatajan ohitse. Katajan tiheiksi kasvaneet tupsuoksat minun hartioillani. Käännös kohti aidan takaa alkavaa loputonta metsää.
”Rakkaus ravisteli
minua
Tuuli vuorilla raastaa tammipuita.”
Haalistuneen puuristin edessä seisoo vanha nainen, ottaa käsin tukea vinoon kallistuneen ristin räystäslaudasta. Minä tunnen nimeltä kaikki tämän pitäjän ihmiset. Nimet ovat minun opettajan muistikirjani luetteloissa olleet samoja vuosikymmenien ajan. Parkkipaikalla aidan toisella puolen Tarrin emäntä paimentaa tyttärensä lapsia autoon. Tervehtii kaukaa, tönäisee lapsia heiluttamaan. Tätä kaikkea katsellessani minä vitkastelen. Tiedän, että odottaessa kiihko kasvaa. Sitten vihdoinkin perillä, siinä!
”Puhun totta
Tahtoisin olla kuollut
Hän jätti minut nyyhkytti”
Istun reunuskivelle. Nostan kasvoni ylös. Verenpunaiseen graniittiin on hellin käsin muotoiltu huntupäisen naisen reliefi. Naisen käsivarret hohtavat hunnun lävitse. Kun tuuli lehahtaa kiven pintaan, kivinaisen käsivarret värähtävät. Naisen hunnun reunuksen alta vapautuneet kädet muodostavat kourun.
”Psapfo
tämä on kauheaa, usko minua, niin minä en
jätä sinua
mielelläni”
Täältä alhaalta ei näe, mitä kivinainen piilottelee käsissään. Minä tiedän, että se on tärkeää, yksin minulle. Pitkitän hetkeä, leikittelen, ennen kuin nousen paaden reunukselle ja kurottaudun niin ylös kuin pääsen. Painan käteni katoksi kivinaisen kämmenkouruun.
”Mene sinä vain
Muista minua
Muista miten sinusta pidettiin huolta.”
Minä varasin meille yhteiset viimeiset päivät. Sanoin Tainan lapsille, että ilmoitan sitten kyllä, kun aika on täysi. Eivät ne halunneet nähdä äitinsä hajoamista. Ei niillä ollut aikaa istua yötä myöten vaihtamassa kääreitä ja hieromassa kuolevan särkeviä käsivarsia. Ne olivat kaksin kourin omassa elämässään kiinni.
Viha elämän epäoikeudenmukaisuuden vuoksi kuohui minussa. Mutta koirana minä silti paimensin Tainan vuoteen vieressä. Kissana minä hiiviskelin metsät ja etsin taikayrtit lähteiden pohjilta. Koivuista laskin mahlan, saunan pesästä sekoitin siihen koivuntuohen tuhkan. Pesin Tainan hapertuvat hiukset kamomillavedellä. Joka ainoan uuden rypyn Tainan kasvoilla erikseen silitin urpusavella. Jokivarren poukamasta löysin melkein umpeen kasvaneen suonsilmäkkeen. Siitä kaivoin sammalten alta sinisen hienojakoisen saven.
Minä tartutin niinä päivinä ja öinä Tainaan maan hajun ja itseeni taivaan kuulauden. Sinä syksynä päivät olivat pitkiä ja valo kirvelsi silmissä. Kurjet lensivät niin korkealla niinä hohtavina aamuina, että yksittäisiä siipipareja ei voinut erottaa. Joskus kurjet meidän kallion päällä vaihtoivat väsyneen vetäjälinnun toiseen, levänneeseen. Uupunut pääsi hetkeksi laskemaan siipensä alas, kulkemaan toisten muodostamassa ilmavirrassa. Täydenkuun öinä linnut sydän pakahtuen ja kaikkivoipaisuus siivissään lensivät eteenpäin. Niitten pesintä oli onnistunut ja niillä oli paljon riemullisen voimakkaita aurankärjen vetäjiä uraa uurtamassa.
”Ei sovi että runoilijan talosta
kuuluu valitusta”
Tainan hautajaisiin valitsin sapfolaisen säkeistön. Luterilaisen kirkon pappi onnistui valinnassaan minua huonommin. Tainan lapset olivat istuttaneet tekopyhät sanat hänen suuhunsa. Niitä kuunnellessa väki sai syyn olla näkemättä minun murhettani. Niille minä en ollut omainen.
Hautajaisten jälkeen pakenin metsään, siihen yhdessä Tainan kanssa rakentamaani piilopirttiin, jossa olimme poissa ihmisten silmistä vaalineet onneamme. Istuin kuivalla kalliolla, edessä kuusipylväikön halkoma joenselkä, ja annoin surun tulla. Jossakin yski laiska paatti, ei näkynyt jokisuulla. Läsnä kaikki surematon suru graniitin kovana alla ja yläpuolella taivas läpäisemätöntä lasia. Saunan lämmetessä noukin puolukat siitä notkelmasta, mistä me olimme aina ennenkin löytäneet makeimmat syyskesän marjat. Minä laskin yksitellen sormenpään kokoiset puolukat sormieni läpi ämpäriin. Yksitellen kuin ihananhaikeat päivät Tainan vuoteella päästin marjat käsistäni.
”Ei ollut sitä juhlaa josta olisimme jääneet pois
Ei niittyä jolla soitinten ääni ja meidän laulumme”
Saunamökin piipusta luikersi siniselkäinen kukkaiskääty suoraan taivaaseen.
”Muistatko seppeleet orvokit ja ruusut minun luonani sinä kiedoit kukkaiskäädyt kaulaasi monin kallein voitein ihosi voitelit.”
Minun mieleni pakahtui ja sydämeni paisui ylpeydestä. Yhdessä elettiin neljännesvuosisata. Surua oli kuitenkin yksin elettävä. Tainan lapset kysyivät, haluanko Tainan jäämistöstä jotakin. ”Muistoksi”, poika ohimennen sanoi. Ei halunnut muusta puhua, vältti silmiin katsomasta. Pelkäsi, että esitän yhdessä hankitusta omaisuudesta paperin. Sanoin, että minulla on jo se minkä Tainalta halusin. Eivät ne voineet ymmärtää.
Vaikka kivessä ei ole nimeä, ei tekstiä ollenkaan, tiedän, että sen käsien kourussa on viesti Tainalta. Aikanaan kiveen hakataan meidän molempien nimet. Meidän kiveen hakattu rakkautemme.
Mutta vielä tänään lähden kiveltäni takaisin portille ja siitä tielle. Tänäänkin lähden kuin ensimmäisen tapaamisen jäljiltä. Ylpeänä, jäsenet raukeina, kivun kosketuksesta höyhenenkeveinä.
Sapfon runot suom. Pentti Saarikoski
No huh, nyt oli vahvaa. Kiitos Liisa tästä lukuelämyksestä. Varovasti ja aivan ensimmäiseksi kysyn, löytyisikö sinulta vielä tekijänkappaleita myytäväksi. Täällä olisi yksi, joka ostaisi jälkisanojen perusteella koko kirjan.
Erityisesti pidin tässä kerronnan näkökulmasta ja soljuvuudesta. Annat hienosti kertojana arvoa miljööllekin, sille parkkipaikalla lastaan autoon laittavalle Tarrin emännälle. Lukijana kiirehdin ja pysähdyn minäkertojan vierellä, näen ja tunnen juuri saman verran, kuin hän.
Ja pihtaat. Vähitellen ja sopivista vihjeistä lukija alkaa päästä jyvälle, mistä hänelle kerrotaan. Rakkaan kuolemasta ja ’kielletystä’ rakkaudesta, samalla siitä, mikä on pakahduttavan kaunis ja aito. Mikä lause: ”Saunamökin piipusta luikersi siniselkäinen kukkaiskääty suoraan taivaaseen.”
Kun tekstiä lukee tarkemmin, sieltä löytyy koko ajan lisää.
Lisää runoa, mutta samalla vihaa ja epäoikeudenmukaisuutta. Tämä teksti sivaltaa meitä, jotka peloissamme turvaudumme kaikkeen sovinnaiseen ja epäaitoon, jotka kiellämme kaikkia rakastamasta. Nuo sivallukset tuntuvat juuri siksi, että viha, yhteiskunta ja sapfolainen laulu törmäävät toisiinsa eivätkä anna toisilleen armoa.
Näyttöihojen takakannessa kerrotaan, että naiset riisuutuvat railakkaan raadollisissa, häijyissä, herkissä ja ilkikurisissa novelleissa ja plaah. Ja sitten tulee puhetta hurjasta koosteesta.
Takakannessa on vielä kuva minusta: yllä Chilestä ostettu äkläkän vihreä kaapu, päässä posteljoonin vanha hattu; istun kirjapinolla, koivet kymmenkiloisen kirjan kannella. En edes uskalla arvuutella, minkä kirjan.
Mutta siis. Suorastaan sattumalta löysin Porista tekniikkakammarin sängyn alta kenkälaatikosta tämän ainokaisen kirjan. Mikäli löydän toisen tämän mystisen vierasmakuun piiloista, kirja on sinun. Siis jos löydän toisen kappaleen. Lähden huomenna Poriin, palaan asiaan.
Koskettava kertomus, vaatii tarkkaa lukua. Minusta lukijana tuntui helpottavalta kertojan toteamus lapsista: ”Ne olivat kaksin kourin omassa elämässään kiinni.” Itse koin vaikeaksi koettaa olla sairaille vanhemmilleni läsnä, kun oli myös lapsi ja työ hoidettavana. Hieman epäselväksi jäi, mikä ja missä tuo kiveen hakattu nainen oli ja miksi heidän nimensä hakattaisiin siihen myöhemmin. Ehkä ymmärrän sen, kun luen vielä uudestaan.
Kirjoittaessani ajattelin, että vanhahko nainen kävelee hautausmaalla (ilmeisesti tekee sitä usein) tapaamassa kuollutta rakastettuaan. Aika on ollut sellainen, että samaa sukupuolta olevat eivät ole voineet julkisesti elää yhdessä. Heillä on ollut melkein elämän mittainen salasuhde. Lapset ovat vieroksuneet suhdetta, ehkä nolostelleet tai hävenneet. Eikä heillä ole ollut aikaa hoitaa sairasta äitiään. He ovat olleet kaksin käsin kiinni toisenlaisessa elämässä. Mutta rakastetulle suhde säilyy elävänä vielä toisen kuoltuakin. Hautakivi on iso, siihen on upotettu naispatsas. Näin sellaisen hautamuistomerkin sillä hautuumaalla, jossa olen paljon kävellyt. Tarina lähti siis oikeasta hautamonumentista ja sen yhdistämisestä entisaikaiseen lesboparien tarinaan.
Ajattelin lukiessani, että naispatsas on todella suuri, tuli olo. että se olisi monta metriä korkea. Ajattelin, ovatko nämä naiset jotenkin merkkihenkilöitä. Varmastikin he olivat toistensa elämissä merkkihenkilöitä ja siten ansaitsevat kauniin ja reilun kokoisen hautakiven.
Puolukat ja sauna toivat tekstin lähelle, alkoi tehdä mieli niitä, vaikka novellissa ne liittyivät suruun – tai ehkä sittenkin selviytymiseen.
Kansanrunoissa puolukka on hyvin naisellinen marja: syntyi puolukasta. Jos ei ole synnyttäjä, valuttaa puolukat yksitellen läpi sormiensa, mutta muistaa joka marjan erikseen, tuntee erikseen, kuin ne yhteiset päivät. Onko suomalaisempaa kuin sauna. Siellä on synnytty, siellä on kuoltu, siellä on puhdistuttu; saunan savu nousee kuin sielulintu korkeuteen.
Nimenomaan naiset olivat toisilleen merkkihenkilöitä loppuun asti. Joten kiven voi kuvitella vaikka millaiseksi muodoltaan ja kooltaan. Mutta aina siihen sisältyy muisto.