Tarinavirta

Hyvin ansaittu neljän viikon kesäloma on juuri alkanut. Sitä juhlitaan pian katkarapuvoileivillä ja jääkaapissa odottavalla kuohuviinipullolla. Sipaisen ohimennen etusormellani olohuoneen lasista sohvapöytää, siivoja on tehnyt erinomaista työtä. Kuten aina. Ikkunatkin kiiltävät puhtaina. Kyllä hyvästä palvelusta kannattaa maksaa. Nyppään ajatuksissani muutaman lattialle pudonneen, kuihtuneen saniaisen lehden. Matkalla keittiöön kuulen postilaatikon kolahtavan. Kumarrun nostamaan eteisen kynnysmatolla makaavan kirjeen ylös ja käsialasta tunnistan sen olevan Sirpalta.

En ole kuullut toisella puolella maata asuvasta Sirpasta pitkiin aikoihin. Paitsi että joskus soitellaan ja lähetetään kirjeitä toisillemme. Ja joulukortit tietysti.

Hermostuksissani revin kirjeen auki ja jään tuijottamaan lukemaani. Luen sen uudestaan ja uudestaan. Ryntään keittiöön ja tartun Erkkiä käsivarresta.

– Sirpa on tulossa tänne perheensä kanssa, huudan.

Erkki lopettaa katkarapujen kuorimisen ja katsoo minua silmälasisankojensa yli.

– Ovat saaneet maatalouslomittajan muutamaksi päiväksi, jatkan. – Luuleeko ne, että voivat majoittua meidän kaksioon? Ei ikinä!

– Jos ne menee hotelliin yöksi? Erkki ehdottaa.

– Ai nekö? Millä rahalla ne hotellissa asuisi?  Ovat köyhiä kuin kirkonrotat, lapsilla tuskin vaatteita päällä ja kenkiä jalassa.

– Niin mutta kyllä sopu tilaa antaa, Erkki sanoo.

Mitä minä tekisin ilman Erkkiä? Ajattelee aina hyvää kaikista ihmisistä ja osaa kääntää minun nurinkurisen maailman oikeinpäin. Kiedon käteni hänen ympärilleen ja suutelen hänen niskaansa.

Ei Sirpa oikeasti minun sisko ole, vaan kahdeksan vuotta nuorempi sisarpuoli äidin viimeisestä avioliitosta. Kyllä minä siitä omalla tavallani tykkään, mutta parempi on, ettei asuta lähempänä toisiamme.

– Koskas ne tulee? Erkki kysyy.

– Apua! Ne tulee tänään, huudan kun luen kirjettä tarkemmin.

– Ei nämä katkaravut kahdelletoista hengelle riitä, Erkki sanoo ja riisuu esiliinansa. Lähden ostamaan lisää ruokaa. Tehdäänkin kalasoppaa. Ostan kalaa ja perunoita, ja jäätelöä lapsille.

– Mutta kun en halua niitä tänne. Sotkevat ja rikkovat meidän hienon kodin, huudan, vaikka tiedän että peli on menetetty.

Alan hermostuksissani kerätä olohuoneen lasiesineitä; aaltovaasit, mariskooolit ja Oiva Toikan linnut liinavaatekaappiin lakanoiden sekaan. Kaikki tarjoiluvaunun konjakki-, viski- ja likööripullot piilotan siivouskomeroon pölynimurin seuraksi. Tiedän Sirpan miehen olevan perso viinalle, jos tilaisuus annetaan.

Erkki ehtii juuri lähteä polkupyörällään K-kauppaan täydennysostoksille, kun ovikello soi. Minua ei huvittaisi ollenkaan avata, kun tarkkaan tiedän, ketkä sen ulkopuolella odottavat.

– Terve Sirkku, Sirpa sanoo ja halaa minua toisella käsivarrellaan, toisella hän pitää pientä räkänokkaista poikaa.

Sirpalla on keltakukkainen kesämekko ja karvaiset jalat. Rikkinäiset sandaalit paljastavat ruskeat, kynsisienen syömät varpaankynnet. Olisi edes peittänyt ne kynsilakalla, ajattelen. Sirpan takana seisoo kolme poikaa ja kaksi tyttöä.

– Tervetuloa, käykää peremmälle, sanon pitkin hampain. – Ja kengät jätetään eteiseen.

Päätän ottaa jossain vaiheessa Sirpan kanssa puheeksi hyvät tavat, joihin ei kuulu kyläillä, jos asiasta ei ole sovittu yhdessä etukäteen. Ei varsinkaan suuren perheen ollessa kyseessä. Ymmärrän, että Sirpa ilmoitti tulostaan kirjeessä, kun tiesi minun muuten keksivän jonkun tekosyyn. Sisälle rynnänneet paljasjalkaiset pojat ovat heti olohuoneessa kaukosäätimen kimpussa.

– Näkyykö teillä MTV? vanhin kysyy.

– Ei nyt katsota televisiota sanon ja kiskaisen kaukosäätimen pojan kädestä ja vien sen kirjahyllyn päälle.

– Istukaa nyt lapset kiltisti alas, Sirpa komentaa joukkoaan.

Siinä niitä on kolme poikaa minun valkoisella nahkasohvallani, kaksi tyttöä uudessa lempinojatuolissani, jossa on juuri aloittamani valkoinen pitsipuseroneulos. Pienempi tytöistä sormeilee sitä hetken, vetää puikot pois ja alkaa purkaa vaivalla aloittamaani neuletta.

– Anna olla, huudan ja revin neuleen tytön käsistä.

Kaukosäädin saa siitä seuraa kirjahyllyn päällä.

– Kuule Sirpa, sanon. Tämä ei ole OK.

– Voisitko pitää Penttiä vähän aikaa, Sirpa keskeyttää. – Minun pitää hakea autosta uusi vaippa.

Sirpa ojentaa haisevan ja huutavan pojan minulle ja katoaa ulos. Yritän pitää poikaa käsivarren etäisyydellä itsestäni, en missään nimessä halua laskea häntä luonnonvalkoiselle nukkamatolleni. Lapset katsovat tutkivasti minua.

– Tultiin teille kylään, kun äiti sanoi, että olette parempiosaisia, sohvalla istuva poika sanoo.

Niin tietysti.

– Voisittekohan kertoa nimenne, kun tädillä on niin huono muisti? kysyn.

– Minä olen Paavo ja nämä minun vieressä ovat Pauli ja Pertti, vanhin sohvalla istuvista pojista sanoo. – Ja tuo sinun sylissä on Pentti.

– Ja minä olen Pelargonia, lettipäinen nojatuolissa istuva tyttö, joka äsken purki neulettani, vastaa. – Ja tässä minun vieressä on Pernilla.

– Mutta eikö teitä ole kahdeksan? kysyn toiveikkaana. – Jäikö teistä joku kotiin?

– Ei, Pauliina ja Pepita on vielä isän kanssa ulkona.

– Ne on purkamassa tavaroita autosta, Paavo sanoo. – Että voidaan jäädä tänne yöksi.

Ovelta kuuluu huohotusta, kun isä-Olavi puuskuttaa sisään tytöt perässään. Vanhempi tytöistä jää seisomaan oven suuhun ja pureskelee kynsiään. Katsoo minua otsa rypyssä pitkän otsatukkansa alta.

– Reippaasti sisään vaan, sanon ja vedän Sirpan huolimattomuudessaan auki jättämän ulko-oven kiinni. Niin tyypillistä Sirpaa.

Tytöt siirtyvät olohuoneeseen ja Olavi seisoo painavine matkalaukkuineen eteisessä. Ilman paitaa, tummat rintakarvat hiestä märkinä. Deodoranttia ei ilmeisesti ole pakattu mukaan.

– Terve Sirkku, hän sanoo ja ojentaa ison kouransa, johon tartun varovasti vapaalla kädelläni.

En voi olla huomaamatta kynsien alla olevaa sururaitaa.

– Minne voin laittaa nämä matkalaukut? hän kysyy sitten ja suunnistaa makuuhuonetta kohti.

– Ei, ei sinne! kiirehdän sanomaan. – Jätä vaan siihen eteisen lattialle.

– Ja voisitko ottaa tämän? kysyn ja annan haisevan ja jokeltelevan pikku-Pentin hänelle.

Samassa Sirpa tuleekin, ojentaa vaipan miehelleen ja työntää kylpyhuoneeseen.  Harmittaa, etten ehtinyt vaihtaa huonompia pyyheliinoja uusien vitivalkoisten, egyptiläisestä luomupuuvillasta valmistettujen froteepyyhkeiden sijaan.

– Kuule Sirpa, aloitan taas.

– Ei ei, älä ala haastaa riitaa lasten kuullen, Sirpa keskeyttää. – Mennään vaikka tuonne keittiöön puhumaan.

Pojat painiskelevat sohvalla, kunnes yksi heistä keksii parvekkeen oven.

– Hei, tulkaa katsomaan, yksi pojista huutaa. – Ollaan tosi korkealla.

Kaikki lapset ryntäävät parvekkeelle. Onneksi se on lasitettu. Eivät ainakaan putoa alas.

Suljen keittiön oven jäljessämme.

– Kuule Sirpa! Mitä oikein ajattelet? paasaan. – Ei kuulu hyviin tapoihin tulla kylään, jos siitä ei ole yhdessä sovittu. – Aiotteko ihan yöksi jäädä?

– Niin ollaan ajateltu, Sirpa sanoo tyynesti.

– Siis teitä on kymmenen ja me asumme pienessä kaksiossa, kivahdan. – Ei onnistu.

Sirpa ei ehdi vastata, kun keittiön ovi avautuu ja Olavi tulee sisään riiputtaen painavan näköistä vaippaa, josta tippuu lattialle ruskeaa töhnää.

– Minnekkäs tämä laitetaan?

Otan hengitystä pidellen varovasti likaisen vaipan ja tiputan tiskipöydän alla olevaan roskapussiin. Pyyhkäisen ruskean läikän talouspaperilla keittiön valkoiselta lattialta ja heitän sen perään.

– Missäs se pieni on? kysyn.

– Tuollahan se olohuoneen matolla pyöriskelee.

– Voi voi, katsokaa sen perään, sohvapöydän reunat on niin terävät, ettei vaan lyö päätään niihin.

Olohuoneesta kuuluva huuto paljastaa, että niin jo käynyt. Pikku-Pentti pitää kouristuksenomaisesti pöydän reunasta kiinni. Otsasta virtaavat veripisarat imeytyvät valkoiseen nukkamattooni. Sirpa nostaa Pentin syliinsä ja syöksyy kylpyhuoneeseen. Kauhistelen mielessäni pyyheliinojeni kohtaloa.

– Täytyy lähteä päivystykseen, Sirpa huutaa kylpyhuoneesta. – Haava on niin syvä.

Hän käärii parkuvan Pentin pään pyyhkeeseeni. Parvekkeelle ahtautuneet lapset tunkevat yhtä aikaa sisään.

– Mitä täällä tapahtuu? joku heistä kysyy.

– Pieni haaveri vain, Pentti löi päänsä, Sirpa selittää. – Lähdetäänkin isukin kanssa lääkäriin. Kyllähän te täällä pärjäätte sen aikaa Sirkku-tädin kanssa.

Olavi tunnustelee taskuaan, hetken epäilen, että autonavaimet ovat hukassa.

– Voitaisiinkohan lainata teidän autoa, kun meillä on niin vähän soppaa jäljellä? hän kysyy.

– Mutta minulla ei ole lastenistuinta, sanon.

– Ei meilläkään, Sirpa ehtii väliin. – Pentti istuu aina jonkun sylissä.

– Menkää taksilla, minun auto on huollossa, keksin ja kaivan käsilaukustani sadan markan setelin ja työnnän sen Sirpan kouraan.

Pyydän vanhimpia lapsia auttamaan painavan nukkamaton kanssa. Kääritään se rullalle ja nostetaan parvekkeelle. Nuorimmat lapset syöksyvät makuuhuoneeseen ja kiipeävät kaksoisvuoteelle virkatun lumenvalkoisen päiväpeiton päälle. Hyppivät paljain jaloin ja kiljuvat kurkku suorana.

– Tulkaa pois sieltä! komennan.

– Näin me tehdään aina kotonakin, vastaavat.

– Mutta nyt ette ole kotona, sanon.

Vanhin tytöistä, mulkoilee minua otsatukkansa alta ja hakee lapset pois. Pyytää heitä istumaan olohuoneen lattialle ja tonkii esiin videokasetin eteisessä olevasta matkalaukusta.

– Voisiko täti laittaa videon päälle? hän kysyy.

– Juu juu, totta kai, vastaan helpottuneena.

Pienemmät lapset hiljenevät katsomaan Disney-filmiä. Pojat pelaavat mukaan otettua Gameboyta sohvalla.

Pakenen kylpyhuoneeseen selvittelemään päässäni pyörivää sekasotkua. Verta ja vettä on roiskunut seinien valkoisiin kaakeleihin ja lattian vaalealle matolle. Istuudun vessanpöntölle ja painan pääni polviin. Hetken kuluttua aukeaa. Mulkosilmäinen tyttö katsoo minua.

– Sinäkö olet se Pauliina? kysyn teennäisellä äänellä.

– Niin olen, hän vastaa, – Ja sinä….

– Niin, minä, aloitan.

En saa jatkettua. Sanat tarttuvat kurkkuun. Nousen ylös ja käännän selkäni Pauliinalle. Heitän likaisen maton vauhdilla kylpyammeeseen ja katson kuinka vesi vie veriraidat mukanaan. Pyyhin seinät ja lattian puhtaaksi rievulla. Kun katson taakseni, Pauliina on poissa.

Hetken kuluttua kuulen, kuinka ulko-ovi kolahtaa. Kurkistan kylpyhuoneen ovelta ja näen Erkin laskevan muovikassit lattialle voidakseen ottaa kenkänsä pois. Vedän hänet kylpyhuoneeseen ja selitän tilanteen.

– En jaksa tätä, parun.

– No eihän tämä mitään, Erkki lohduttaa. – On hyvä pitää sukuun yhteyttä.

– Niinkö sinusta?  nyyhkytän ja tarraudun kiinni häneen.

– Kaikki järjestyy, Erkki sanoo. – Tehdään yhdessä kalasoppaa, lapsilla on varmasti jo nälkä.

Erkki tervehtii kaikkia lapsia kädestä, kyselee nimet ja iät ennen kuin menemme ostoksien kanssa keittiöön.

Niiskutan ja kyyneleet tippuvat kuorittavien perunoiden päälle. Erkki siivuttaa purjosipulin paloittelee ostamansa lohen.

– Pannaankin katkaravut sopan joukkoon, Erkki keksii.

– Eikö se nyt ole nyt ole vähän kuin helmiä sioille, tokaisen. – Ei ne siinä huushollissa ole sellaisiin herkkuihin tottuneet. Eivät tunne muita kaloja kuin ahvenen ja hauen, joita Olavi saa verkkoihinsa.

– Laitetaan sitten katkaravut erilliseen kulhoon, saavat maistaa, jos haluavat, Erkki ratkaisee ongelman.

– Rakastatko sä mua? kysyn silmiä pyyhkien. – Kun olen tällainen.

– Totta kai rakastan, Erkki vastaa. – Niin myötä kuin vastoinkäymisissä.

– Vaikka saisit tietää minusta jotain ikävää?

– Mitähän se voisi olla?

En ehdi vastata, kun puhelin soi eteisessä. Se on Sirpa, joka kertoo, että Pentin haava on ommeltu, mutta joutuu kuitenkin jäämään tarkkailuun ison verenhukan vuoksi. Olavi jää Pentin kanssa ja hän tulee takaisin.

Avaan astiakaapin ja huokaisen nähdessäni uudet Villeroy & Bochin kukkakoristeiset soppalautaset. Harmittaa, ettei meillä ole huonompia eikä edes kertakäyttöastioita.

– Minne ihmeeseen me katetaan kymmenelle hengelle? kysyn.

– Tänne keittiöön mahtuu ainakin viisi pöydän ympärille, Erkki sanoo. – Ja sohvapöydän ympärille loput. Saavat istua lattialla.

Huokaisen jälleen. Raotan vähän keittiön ovea ja kurkistan olohuoneeseen. Tilanne vaikuttaa toistaiseksi rauhalliselle. Pauliina ja Pepita letittävät pienempien tyttöjen hiuksia. Pojat istuvat yhdessä kasassa sohvalla.

– Nyt sitten käsienpesulle, huudan lapsijoukolle.

Olen ottanut uudet pyyhkeet pois ja laittanut huonommat niitten tilalle. Ne, joita käytän värjätessäni hiuksia.

Lapset asettuvat jonoon, Erkki ammentaa Villeroy& Boch lautasille lämmintä kalasoppaa.

– Öäk, pienin tytöistä sanoo. – Pahaa. En tykkää kalasopasta.

– Onko sopassa käytetty laktoositonta maitoa? toiseksi vanhin poika kysyy.

– Nyt täytyy kiltisti syödä mitä lautasella on eikä kysellä liikoja, sanon. – Niin tehdään, kun ollaan kylässä.

Lapset ottavat lautasensa ja istuutuvat pöydän ääreen syömään, isommat olohuoneeseen ja pienemmät keittiöön. Hiljaisuuden rikkoo vain lusikoiden kalina lautasia vasten. Lapset ryystävät nälkäisinä soppalautasensa tyhjäksi.

– Onko jälkiruokaa? joku heistä kysyy

– Kuulkaas lapset, Erkki sanoo. – Lähdetään ensin ulos. Täällä on kiva leikkipaikka ihan lähellä ja rantakin, jos haluatte käydä uimassa.

– Joo, lapset huutavat kuorossa ja vanhimmat heistä alkavat kaivaa uimavaatteita eteisen lattialla avoimena olevasta matkalaukusta.

Tulee hiljaista, kun Erkin johtama porukka painaa ulko-oven takanaan kiinni. Kerään soppalautaset ja laitan ne tiskikoneeseen. Pyyhin rasvaiset sormenjäljet olohuoneen lasipöydältä ja lakaisen leivänmuruset pois lattialta. Otan kuohuviinipullon jääkaapista ja kaadan itselleni ison lasillisen. Istun keittiön tuolille ja nostan jalat toiselle. Yritän edelleen selvittää päässäni olevaa kaaosta, mutta ajatukset karkailevat sinne tänne. Hengitän syvään nenän kautta ja päästää ilman pois samaa tietä niin kuin joogaopettajani on opettanut.

Olen kaatamassa toista lasillista kuohuviiniä, kun ovikello soi. Päästän hikisen Sirpan sisään. Hän ihmettelee asunnon hiljaisuutta. Kerron lasten olevan Erkin kanssa ulkona ja kysyn, onko hänellä nälkä.

– Arvaa kuinka paljon, hän sanoo ja katsoo keittiön pöydällä olevaa kulhoa, jossa on katkarapuja.

– Mitä tuo vaaleanpunainen mönjä on? hän kysyy epäilevänä.

– Katkarapuja, vastaan. – Voit laittaa niitä sopan sekaan.

Ammennan Sirpalle ison lautasellisen kalakeittoa, kysyn, haluaako hän kuohuviiniä. Kyllä haluaa. Sirpa maistelee varovasti katkarapua ja toteaa ilmeisesti maun hyväksi, koska hän kaataa koko kulhon lautaselleen.

– Olohuoneen kallis matto on pilalla, sanon. – Vietiin se parvekkeelle.

– Sinä ja sinun mattosi! Sirpa tuhahtaa. – Tuo on ihan suhteetonta. Minun lapsi on sairaalassa ja sinä vaahtoat jostain typerästä matosta.

– Mutta se maksoi paljon, puolustaudun.

– Sinä et ajattele muuta kuin rahaa, Sirpa sanoo. – Ja sen hankkimisessa me ollaan autettu sua.

– Mitä oikein tarkoitat?

– Kyllä sinä tarkkaan tiedät mistä on kysymys.

– Kyllähän minä olen maksanut teille joka kuukausi.

– Ei se riitä, nyt saat viimeinkin ottaa vastuun siitä, mikä sinulle olisi kuulunut jo kauan sitten, Sirpa sanoo.

Hikikarpalot puskevat ulos otsastani ja kainaloista, kurkussa kasvaa iso möhkäle ja sydän tykyttää tuhatta ja sataa. Henkeä ahdistaa. Tunnen, kuinka Sirpa on rikkomassa huolella rakentamaani idylliä, jossa on kaunis koti, Erkki ja minä. Sirpa katsoo minua huvittuneena ja kaataa itselleen toisen lasillisen kuohuviiniä.

– Et voi tulla tänne mitään ilmoittamatta, sanon. – Jos olisin tiennyt etukäteen tulostanne, olisin voinut keskustella Erkin kanssa.

– Kun meistä taas tuntuu, että nyt on juuri oikea hetki, Sirpa vastaa. – Rippijuhlat pidettiin pari viikkoa sitten, etkä edes onnittelukorttia lähettänyt.

– Mutta kun Erkki ei tiedä mitään, kuiskaan.

– Voi voi, ei ole minun ongelma, Sirpa sanoo, ottaa keltakukkaisen kesämekkonsa taskusta Marlboro-askin, siitä savukkeen, sytyttää sen ja puhaltaa savun suoraan kasvoilleni.

En saa vedettyä henkeä, minua pyörryttää, tunnen, kuinka minua vedetään syvälle virran pyörteeseen. Uppoan, uppoan. Onko tämä kaiken loppu, kysyn mielessäni. Mutta sitten saan jostain uutta voimaa, se on sisälläni heräävä kiukku, joka vetää minut takaisin veden pinnalle.

– Kuule, kun ei täällä sisällä saa polttaa, kivahdan. – Mars siitä parvekkeelle.

Kaivan esiin kukkaruukun aluslautasen tiskipöydän alla olevasta kaapista ja ojennan sen Sirpalle. Työnnän hänet väkisin parvekkeelle ja laitan oven lukkoon. Olkoon siellä häpeämässä. Laitan keittiön ikkunan auki tuulettaakseni tupakan savun pois.

Sirpa ilmeilee parvekkeen oven takana ja rynkyttää ovea, mutta en ole kuulevinani. Haen siivouskaapista pölynimurin ja laitan sen täydelle teholle keskelle olohuonetta. Laitan vielä television huutamaan samoin radion. Suljen itseni kylpyhuoneeseen. Istun jälleen tärisevänä vessanpöntön päälle. Minua paleltaa, olenkohan tulossa sairaaksi? Tunnen, kuinka silmissä mustenee.

– Sirkku, herää, kuulen Erkin lempeän äänen kutsuvan.

Tunnen, kuinka hän sivelee poskiani. Kun aukaisen silmäni, näen hänen kumartuneen ylleni ja monen uteliaan silmäparin tuijottavan minua.

– Miksi suljit Sirpan parvekkeelle? hän kysyy sitten.

En saa sanaa suustani, eikä minun tarvitsekaan. Pauliina hoitaa sen puolestani.

– Kun tuo tuossa on minun äitini, hän sanoo minua osoittaen.

– Sovittiin silloin, kun Sirkulla oli yliopisto-opinnot niin pahasti kesken, että ottaisin Pauliinan Paavon kaveriksi, ovat melkein saman ikäiset, ovelle tullut Sirpa puuttuu keskusteluun.

– Anteeksi Erkki, kuiskaan. – Minun olisi pitänyt kertoa sinulle.

– Voi rakas, kyllähän sinä olisit voinut sen tehdä, hän sanoo.

– Ajateltiin vähän, että Pauliina jäisi joksikin aikaa tänne, niin saisitte vähän tutustua, Sirpa sanoo. – Mutta kyllä minusta tuntuu, että Pauliina lähtee meidän kanssa kotiin. Vai mitä Pauliina?

Pauliina nyökkää.

– Mennäänkö kuitenkin huomenna Linnanmäelle? joku pojista kysyy.

– Mennään vain, mutta ensin täytyy laittaa teille siskonpeti olohuoneen lattialle, Erkki sanoo.

Erkki ja Sirpa hakevat poikien kanssa pumpattavat ilmapatjat autosta. Olohuoneen lasipöytä siirretään seinän viereen. Sirpalla on joitakin makuupusseja ja huopia mukana. Minä haen liinavaatekaapista mankeloimani valkoiset lakanat ja levitän ne ilmapatjojen päälle. Jono kylpyhuoneeseen on pitkä, kun kaikki käyvät vuoron perään harjaamassa hampaansa.

Kun yöllä hiivin vessaan, vilkaisen lattialla sikeästi nukkuvaa porukkaa. Siinä makaavat vieri vieressä kuin peikkoäidin yksitoista lasta, joiden hännät on solmittu yhteen. Pienemmillä on peukalot suussa, Sirpa nukkuu selällään lastensa keskellä.

Tassuttelen takaisin sänkyyn valkoisten satiinilakanoiden väliin ja käperryn Erkin kainaloon.

– Mä rakastan sua Erkki, kuiskaan.