Kännykkä pirisee. Näytöllä on sarja numeroita. En vastaa.
Kymmenen minuuttia myöhemmin kännykkä pirisee taas. Nyt minulla on jo päässä silmälasit ja edessä mukillinen kahvia. Kahviin kuuluu aika loraus punaista maitoa ja kolme palaa sokeria.
Annan puhelimen soida. Hörppään mukista. Lisään mukiin vielä yhden sokeripalan.
Ennen kahvi maistui toiselta. Mutta silloin se kunnolla kiehautettiin. Ja kun purut oli sekoitettu kiehuvaan veteen, pannu nostettiin hellan reunalle. Äiti aina puhdisti nokan. Kaatoi pariin kertaan kunnon tujauksen kahvia kuppiin ja heilautti ranteen liikkeellä kahvit takaisin pannuun. Ja nopsasti kansi kiinni. Kansi kiinni, ostolämmin. Ja sitten vaan piti odotella.
Puhelin kilisee pitempään kuin äsken. Kun soitto rupeaa korisemaan viimeisiään, yritän yhdellä kädellä napata puhelimen auki. Mutta kyllästyy soittaja. Mihin silläkin kiire? Eivät nämä nykyiset jaksa odottaa toisen pääsevän aamunsa alkuun, kun jo haluavat puhua.
Kai se sveitsiläisiä pehmyttä alusvaatekertaa kauppaava nainen taas on. Näytöllä ei ole koskaan nimeä, pitkä numerosarja vain. Olen ruvennut kutsumaan numerosarjaa Ailaksi. Se on kaunis nimi. Äiti oli Aila Elina.
En vastaa. En kyllä vastaa!
Lykkään ylimääräisen sokeripalan suuhuni. Häipyvän hetken puolustelen itselleni, että sokerimuru sinne tai tänne. Nykyisin paasataan liikaa syömisistä. Kun sitä riittää kaikille, se ei olekaan hyvä. Pitäisi säästää ja toppuutella mielihalujaan. Mitä se semmoinen elämä on? Odotan vähän aikaa, annan hampaitten tuntea, että elossa ollaan. Vasta kun sokeri puoliksi sulaneena luiskahtaa kielelle, hörppään kahvitipan suuhuni. Huljuttelen makua kielelläni.
Semmoista se on, kahvia.
Kännykkä ilmoittelee kolmannen kerran. Nyt se oikein rääkyy.
En vastaa. En takuulla vastaa. Minun ei ole pakko vastata. Eikä minun ole pakko pitää kotona puhelintani äänettömällä eikä ole pakko sulkea. Ei ole pakko! Unohtuu kuitenkin moneksi päiväksi kiinni. Miten silloin olen kaikkien kanssa kaikkialla kaiken aikaa?
Mutta jos jollekin on sattunut jotakin kiireellistä? Naapurille vaikka? Voi pudota tallinvintiltä tai tuolilta yrittäessään ulottua uuninpelteihin. Sen jälkeen pystyy halvauksen saaneena vain painamaan hätänappia tai naapurin kännykkänappia..
Ei, kyllä se sama nainen on kuin aina tiistaisin. Aila soittaa aina tiistaisin.
Jos sittenkin… Viimeksi Aila lupasi lähettää minulle kännykkään oman kuvansa, jos suostun sen kanssa kauppoihin. Jos olisin hiukan nuorempi, en kyllä kieltäisi mitään semmoiselta naiselta. Vaikka mikäs vanha minä vielä! Sokerikin suussa sulaa. Kahvi tosin maistuu kitkerältä. Ja kylmääkin se on. Ei ole maku niin kuin äitevainaan aikaan. Mitä lie, tarjouskahvia, neljä kolmen hinnalla.
– No, OIKEIN hyvää päivää! kännykkä kailottaa.
– Näyttää ulkona satavan, panen vastaan. Siirrän salusiinia sivuun, sidon sen narusta killumaan seinänaulaan.
– Päivä parhaimmillaan! kännykkä yrittää livertää aurinkoa sateiseen aamuun. Nätti ääni, semmoinen vaalean runsastukkaisen naisen liverrysääni.
Vilkaisen vuorotellen kolmea seinäkelloa. Murahtelen jotakin sanoakseni. Jotain ystävällistä ynähdystä. Kesäaika… Kaikki kellot näyttävät eri lukemia.
Tällä viikolla minusta ovat olleet kiinnostuneita energiamyyjä, kirjakauppias ja pankin sijoitusihminen. Aina annan jokaiselle mahdollisuuden. Puhukoot, on minulla aikaa. Mutta jo äänestä kuulen, että pelkkiä leipäpappeja ovat nämä muut naiset. Ei ole samaa kilistystä kuin tiistain naisella, Ailalla.
Energiamyyjälle takeltelin, että aamulla minua ei kiinnosta edes oma energiavirtani, koska se ei ole vielä auennut. Olen hyvä keksimään letkautuksia puhelinnaisille. Päälle kihautan moniselitteisen naurunpurskahduksen.
Ylipirteältä kirjakauppiaalta ehdin kysyä, ostaisiko hän minun kirjani, sen, jota olisi nyt valmiina sata sivua. Loppuratkaisu on vielä telakalla, mutta reippaasti kirjassa ihmisiä likvidoidaan, rakkaus on raakaa ja miehet vahvoja … semmoisia kuin minä.
Pidemmälle en pääse, kun kirjamyyjä antautuu.
– En pidä väkivallasta, sanoo.
– En minäkään, ehdin sanoa, ennen kuin kännykkä: KLIK.
Onneksi huomenna on Porin Energian naisen soittoaika. On vähän kolakampi naisenääni, mutta menee paremman puutteessa.
Mistä nämä kaikki soittajat minut tuntevatkin?
Hyvää kuvausta, lähihistoriaa kahvittelusta ja tätä päivää puhelinmyynnistä. Kivaa ja omaperäistä kieltä. Hymähtelin jutulle, huumoria, hauska, mutta samalla se pisti miettimään.
Kiitos, Tuula, palautteesta. Tarinani perustuu etäisesti tosiasiaan. Vanha sukulaismies, naimaton, sodat käynyt, eräänlainen Havukka-ahon ajattelija Antti M kertoili kauan sitten, että hänellä on paljon puhelinnaisia tuttavanaan. Kun hän iäkkäänä kuoli muutama vuosi sitten, jouduttiin selvittämään hänen perikuntanaan talo ja tavarat. Vinttikerros oli täynnä siisteissä pinoissa hienoja alusvaatekerrastoja, avaamattomissa pusseissa. Siitä ajatukseni lähti laukalle!
Antaa ajattelemisen aihetta, joten hienosti huomasit: Vanhan miehen yksinäisyys, toisaalta myös elämästä kiinnipitäminen. Ja minä kirjoittajana ja sinä lukijana näemme asiassa myös humoristisen puolen. Ihminen on sitkeä eläin!