Tarinavirta

Peter kertoi ettei häntä ollut milloinkaan jännittänyt yhtä paljon ylittäessään valtion rajaa, kuin hänen saapuessaan tänne Prahaan. Oli se kevät, jolloin Itä-Euroopan rajat olivat alkaneet yksi toisensa jälkeen avautua länsimaisille turisteille. Mutta junaan noustessaan Peter ei ollut tullut pohtineeksi, oliko Tšekkoslovakian valtio jo poistanut viisumipakon hänen kotimaansa kansalaisilta.

Juna pysähtyi keskelle ei mitään ja se pysyisi siinä niin kauan kunnes kaikkien matkustajien passit olisi saatu tarkistettua. Paikka sijaitsi rajalinjalla, joka toisen maailmansodan loppumisesta lähtien oli erottanut läntisen Euroopan itäisestä. Sitä kutsuttiin nimellä rautaesirippu.

Mikä sen tehtävä oli, riippui täysin siitä, keneltä asiaa kysyi. Joku saattoi järkeillä, että sen tarkoituksena oli estää sorrettujen itäeurooppalaisten pako rikkaaseen länteen. Joku toinen taas väittäisi kivenkovaan, että ilman sitä kateelliset länsieurooppalaiset vyöryisivät rajan yli idän kommunistiseen paratiisiin. Kummatkin olivat eittämättä oikeassa.

Passintarkastaja oli pukeutunut juuri sellaiseen virkapukuun, josta saattoi heti päätellä hänen ammattinsa. Kasvoillaan hänellä oli ihmisvihamielinen ilme ja hän antoi katseensa kiertää vaunuosastossa, kuin etsien jotakuta jonka voisi poistaa junasta, ja Peter pelkäsi että tuo joku olisi hän.

Näin ei kuitenkaan käynyt ja Peter saapui onnellisesti Prahan rautatieasemalle. Oli lämmin toukokuinen iltapäivä.

Siihen aikaan, kauan ennen internetiä ja matkapuhelimia, majoittautuminen vieraan valtion vieraassa kaupungissa hoidettiin menemällä turisti-infoon. Siellä oli töissä kielitaitoisia ihmisiä, joiden tehtävänä oli auttaa matkaajia löytämään etsimänsä.

Palvelut, joita turistit tarvitsivat, olivat lähes poikkeuksetta samoja. He tarvitsivat paikan jossa nukkua, ja ohjeet siitä kuinka tuohon paikkaan pääsi.

Peter oli kierrellyt itäisessä Euroopassa ja tiesi, että parhaat ja halvimmat majoituspaikat sai useimmiten kadulta. Kaupunkilaisia kerääntyi turistineuvonnan ulkopuolelle tarjoamaan asuntojaan kohtuullisesta summasta turistien käyttöön, sillä edellytyksellä että maksu tapahtuisi dollareissa tai saksan markoissa.

Siksi hän menikin puhuttelemaan miestä, joka esitteli pahville liimattuja valokuvia huoneistosta, joka oli nähnyt parhaat päivänsä jo joskus ensimmäisen maailmansodan jälkeisinä vuosina. Lyhyen neuvottelun päätteeksi tämä suostui vuokraamaan asuntonsa Peterille kahdeksi viikoksi seitsemälläkymmenellä dollarilla.

Kävelymatka oli lyhyt. Vanha, rapistunut talo, johon mies hänet johdatti, sijaitsi kansallisteatterin takana. Sitä ei enää ole olemassa, sillä sen paikalle on noussut moderni rakennus, jossa on paljon lasipintoja sekä kiiltävää marmoria, joka aiheuttaa vaaratilanteita sateisina päivinä. Asunto käsitti kaksi pientä huonetta sekä ahtaan ja hyvin epäkäytännöllisen keittiön.

Huoneita erottavan lyhyen käytävän päässä oli pariovi. Se oli lukittu, ja vaikutti aivan siltä, että huoneisto oli oikeastaan vain eräänlainen eteistila, jonka kautta oli menneinä aikoina kulkenut käynti varsinaiseen asuntoon.

Huoneisto ei ollut suoranaisesti likainen, mutta Peter vältti kurkistamasta kaappien ja vuoteiden alle. Ajan patinan näki huonekalujen nurkkien puhki kuluneissa maalipinnoissa.

Kirjahyllyjä ja lasiovellisia kirjakaappeja oli asunnon pienuuteen nähden hämmästyttävä määrä, ja lähempi tarkastelu osoitti niiden sisältävän pääasiassa matematiikkaa käsittelevää kirjallisuutta.

Peter valitsi kahdesta huoneesta sen, jonka ikkunasta avautui likaisen lasiruudun lävitse utuinen näkymä teatterin takaovelle.

Kävellessään Prahan kaduilla turisti saattoi ihastella Kaarle IV ja Habsburgien aikaista loistoa, jota saksalaismiehitys ja myöhempi kommunistihallinto eivät olleet onnistuneet pyyhkimään olemattomiin. Jo heti ensimmäisenä päivänään kaupungissa Peter rakastui Prahaan, sen mutkittelevien katujen rapistuneisiin taloihin, loisteliaisiin palatseihin ja ennen kaikkea prahalaisiin ihmisiin. Ja vaikka Peter ei suoranaisesti ollut oluen ystävä, niin tsekkiläistä pivoa maisteltuaan hän oli myyty mies.

Nyt kun Tšekkoslovakia oli avautunut länsimaisille turisteille, janoiset matkaajat tarvitsivat virvokkeita, ja vaikka matkailukausi oli vasta aluillaan, niin ympäri kaupunkia oli noussut improvisoituja juottoloita. Puistoihin ja sisäpihoille oli aseteltu pöytiä ja tuoleja. Mihin tahansa menikin, elämä Prahassa oli yhtä juhlaa. Musiikki soi ja pilsneri virtasi, ja Peterille se sopi.

Toisena iltanaan Peter tapasi Gizelkan kun neljän naisen kovaääninen seurue istui samaan pitkään pöytään hänen kanssaan. Peter ei saanut silmiään irti näistä neljästä. He olivat pitkiä ja hoikkia, ja olivat kaikki sitoneet hiuksensa samalla tavoin, aivan kuin he olisivat sisaruksia keskenään, vaikka näki kyllä etteivät he olleet.

Kaikki neljä olivat pukeutuneet tavalla, joka paljasti heidän kasvaneen kommunistisessa Euroopassa. Muoti oli kulkenut omia teitään kummankin puolen rautaesirippua. Länsimaisin silmin katsottuna itämuodissa oli jotain vanhahtavaa, vaikka Peterin mielestä se oli omalla tavallaan romanttista.

Näistä neljästä naisesta, Gizelka oli se, joka sai Peterin pois tolaltaan, eivätkä hänen vaivihkaiset vilkuilunsa suinkaan jääneet huomaamatta. Eräs heistä supisi jotain Gizelkan korvaan sillä seurauksella, että tämä kääntyi katsomaan Peteriä ja heidän katseensa kohtasivat. Sinivihreät silmät porautuivat Peteriin, eikä hän pystynyt kääntämään katsettaan pois. Ja kun Gizelka hymyili hänelle, Peter oli lopullisesti hänen vankinsa. Hän vastasi hymyyn kuin jokin tollo maalaispoika joka on saanut maistaa suklaata ensimmäistä kertaa elämässään.

Gizelka ei ollut mikään virtuoosi englannin kielessä. Hän osasi paremmin saksaa. Näillä kahdella kielellä hän ja Peter tekivät toisensa ymmärretyiksi.

Myöhemmin kun naiset päättivät vaihtaa baaria, Gizelka pyysi Peteriä liittymään heidän seuraansa.

Peter kertoi minulle, että tuo öinen kävelyretki pitkin Prahan katuja, seuranaan neljä kuvankaunista naista, oli hänelle unohtumaton kokemus.

Uudet tuulet puhalsivat yli keväisen Prahan saaden vanhan ja kaiken nähneen kaupungin heräämään unestaan ja värisemään innosta aivan uudella tavalla. Se tarttui niin paikallisiin asukkaisiin kuin turisteihinkin. Kadut täyttyivät ihmisistä ja ravintolat olivat tungokseen asti täynnä nauravia ja laulavia asiakkaita.

Aamuyöllä seurue poistui diskosta nimeltä Chapeau Rouge, joka sijaitsi Jakubská-kadulla. He kulkivat Prahan kuuluisan astronomisen kellon editse ja suuntasivat mutkaisia katuja pitkin Národní-kadulle.

Matkan varrella kolme naisista oli erkautunut kukin tahoilleen, ja ennen pitkää Peter huomasi jääneensä kahden Gizelkan kanssa. Hän tunnisti paikan, jossa he olivat, ja tiesi majapaikkansa sijaitsevan vain muutaman korttelin päässä.

“Minulla on tuossa teatterin takana asunto. Jos haluat voisimme mennä sinne…?”

Se oli varmaankin maailman huonoin iskurepliikki, mutta Peter oli niin väsynyt ja juovuksissa että nukkuminen oli päällimmäisenä hänen ajatuksissaan ja yhdessä vietetty yö Gizelkan kanssa vain etäinen haavekuva.

Hän ei tiennyt ymmärsikö toinen ylipäätään, mitä hän sanoi, mutta kun tämä nyökkäsi hänelle, Peter suuntasi askeleensa kohti majapaikkaansa.

Risteyksessä Gizelka oli kompastua korkeissa koroissaan jalkakäytävän kiveykseen, ja Peter kietoi kätensä hänen ympärilleen estääkseen häntä kaatumasta. Toinen toistaan tukien he jatkoivat matkaansa kohti kansallisteatteria.

Peter kertoi, ettei hän muista miten he olivat päässeet perille, eikä sitäkään miten he olivat toisessa asunnon huoneista päätyneet samaan vuoteeseen. Hän muisti vain sen kuinka oli herännyt uneen, jossa hän oli nukkunut kuumalla hiekkarannalla Costa Bravalla. Hän ei saanut makuupussinsa vetoketjua auki ja hänestä tuntui että happi oli loppumaisillaan. Herätessään hän huomasi, että Gizelka oli painautunut häntä vasten ja tämän käsi peitti hänen kasvonsa.

Kello oli yhdeksän. Vähäisistä yöunista huolimatta, Peter ei enää saanut nukutuksi. Odotettuaan tunnin Gizelkan heräämistä, hän kävi suihkussa ja meni kahvilaan, jonka oli löytänyt edellisenä päivänä. Palatessaan takaisin muutamaa tuntia myöhemmin, hän kuvitteli naisen poistuneen hänen asunnoltaan, mutta tämä nukkui yhä samassa asennossa kuin mihin oli jäänyt Peterin lähtiessä.

Peter istui nojatuoliin vuoteen vierelle ja alkoi lukea englanninkielistä science fiction romaania, jonka hän oli löytänyt professorin kirjahyllystä. Hän ei päässyt kovinkaan pitkälle ennen kuin väsymys voitti ja hän vaipui sitkeään uneen.

Kun hän heräsi, iltapäivä oli jo pitkällä. Vuode oli tyhjä ja vain ryppyiset lakanat olivat todisteena siitä, että niillä oli nukuttu.

Peteristä tuntui pahalta, että Gizelka oli lähtenyt hyvästelemättä. Vaikka mitään sen ihmeellisempää ei oikeasti ollut tapahtunutkaan, he olivat kuitenkin tunteneet tietynlaista yhteyttä.

Pettyneenä Peter heittäytyi vuoteelle. Tyyny ja lakanat tuoksuivat hajuvedelle, joka peitti alleen pinttyneen tupakan hajun. Hän kietoi kätensä tyynyn ympärille ja silloin hänen kätensä osui pieneen esineeseen sen alla.

Se oli korvakoru, jossa oli kaksi kirkasväristä helmeä ja kullanvärisiä metalliosia. Peter muisti nähneensä sen edellisenä iltana tanssiessaan Gizelkan kanssa. Se ei varmaankaan ollut mikään kallis korvakoru, mutta Peterille syntyi romanttinen ajatus tavata nainen uudelleen, voidakseen palauttaakseen sen hänelle. Tästä syystä Peter tutustui seuraavina päivinä todenteolla Prahan yöelämään, kuten tekivät kaikki muutkin länsimaiset turistit. Vapauden huuma oli tarttunut jokaiseen heistä.

Peter kierteli baareissa jotka jo tunsi ja useissa joissa ei ollut koskaan aiemmin käynyt, siinä toivossa että tapaisi Gizelkan. Tsekkiläisten panimoiden erinomaiset tuotokset tulivat hänelle tutuiksi, mutta naisesta hän ei näkynyt vilaustakaan.

Aamuisin hän nukkui pitkään, ja meni herättyään aamiaiselle läheiseen kahvilaan. Iltapäivät hän kulutti tutustuen Prahan taide aarteisiin.

Peter kertoi tulleensa Prahaan ennen kaikkea Alfons Muchan jugendtaiteen vuoksi. Mutta hän ei suinkaan väheksynyt Prahan runsaita Barokki-aikakauden taideaarteita.

Hän ylitti Vltava-joen pitkin turistien kansoittamaa Kaarlensiltaa käydäkseen Prahan linnassa. Vieraili Pyhän Vituksen katedraalissa ja kävi katsomassa kuuluisaa astronomista kelloa vanhan raatihuoneen seinällä.

Keskusaukiolla hän hämmästeli muiden turistien lailla kyljelleen käännettyä neuvostoliittolaista tankkia. Se oli tuotu näytteille muistoksi Prahan keväästä 1968, joka päättyi elokuussa Varsovan liiton joukkojen miehitykseen.

Eräällä vanhankaupungin kapeista sivukaduista oli syvennys, jossa paloi kynttilöitä niiden onnettomien prahalaisten muistoksi, jotka olivat yrittäneet hakea sieltä turvaa neuvostojoukkojen edetessä. Nämä onnettomat olivat jääneet sinne loukkuun ja menettäneet henkensä. Katukiveys oli peittynyt paksun steariinikerroksen alle, jota oli valunut tuhansista ja taas tuhansista palavista kynttilöistä.

Peter onnistui jopa saamaan lipun kuuluisan Mustan teatterin esitykseen, jotka olivat yleensä loppuunmyytyjä.

Vuosia aiemmin televisiossa oli esitetty sarja nimeltä Prahan syntiset ihmiset. Se oli sovitus Jiří Marekin novelleista. Sarja kuvasi Prahan kaupunkia tavalla, joka oli jo tuolloin kiehtonut kovasti Peterin mielikuvitusta ja oli osaksi syynä siihen, miksi hän oli aina halunnut vierailla nimenomaan tässä kaupungissa. Vaikka hän oli viettänyt kaupungissa vain lyhyen ajan, hän oli jo nyt rakastunut siihen ja sen asukkaisiin.

Aika kuluu kuin siivillä, ja päivä, jolloin Peterin olisi palattava kotiin, lähestyi vääjäämättä. Viimeisenä iltanaan hän meni jo tutuksi tulleeseen Chapeau Rouge diskoon, ja sillä hän näki Gizelkan baarissa ystävättäriensä seurassa.

Peter kertoi jälkeenpäin muistavansa tuosta illasta oikeastaan vain sen, että oli mennyt suorinta tietä palauttamaan korvakorun, jota oli kantanut mukanaan yhdessä vietetystä yöstä lähtien. He olivat tanssineet paljon ja humaltuneet enemmänkin toistensa seurasta, kuin tsekkiläisestä oluesta, jota he eivät tanssimiselta ehtineet nauttia.

Illan päätteeksi Gizelka oli vienyt Peterin asunnolleen, missä he olivat rakastelleet. Näin ainakin päättelin vaatteista, joita löysin eteisen lattialta, käytävältä ja Gizelkan makuuhuoneen lattialta.

Tässä yhteydessä on kerrottava, että asunto ei ollut Gizelkan, vaan minun. Se oli iso huoneisto vanhassa rakennuksessa kaupungin keskustassa. Liian suuri yksin minulle, ja siksi vuokrasin huoneita Prahaan joka syksy saapuville opiskelijoille.

Isoisäni oli aikanaan ministeri Alexander Dubčekin hallituksessa. Hän vietti vankilassa useita vuosia, missä hänen terveydentilansa heikkeni niin, että hän kuoli pian vapautumisensa jälkeen.

Isoäitini ei päässyt asiasta koskaan yli. Ei miehityksestä, eikä miehensä vankilatuomiosta ja kuolemasta. Hän vihasi kommunisteja ja huuteli kirouksia sotilaille. Häntä kai pidettiin hulluna.

Olin juuri aloittanut opiskelun yliopistossa kun isoäitini kuoli. Hämmästyin suuresti kuultuani perineeni asunnon. Se oli kuulemma ollut isoisäni tahto.

Gizelka oli asunut vuokralaisenani aina siitä lähtien kun hän aloitti opiskelun yliopistossa. Olin ymmärtänyt hänen opiskelevan taloustieteitä. Hän valmistui keväällä, mutta sen sijaan, että olisi heti palannut kotikaupunkiinsa Ostravaan, hän pyysi saada jäädä asumaan luokseni kesän ajaksi. Minulle se sopi, sillä se tiesi lisäansioita, joita kipeästi kaipasin. Itse matkustin sisareni luokse České Budějoviceen työstämään väitöskirjaani.

En voi sanoa tunteneeni Giselkaa kovinkaan hyvin. Hän maksoi vuokransa säntillisesti ja vietti iltoja usein ravintoloissa, joten rahasta hänellä ei ainakaan ollut puutetta.

Hänellä oli kotipuolessa poikaystävä, joka vieraili toisinaan Prahassa ja yöpyi Gizelkan huoneessa. En pitänyt miehestä. Hänessä oli jotain pelottavaa. Aina kun tiesin hänen olevan talossa pidin oman huoneeni oven visusti lukossa.

Palasin Prahaan ensimmäisellä aamujunalla pahojen aavistusten saattelemina, sen jälkeen kun naapurini, leskirouva Beátka oli soittanut minulle edellisenä iltana ja kertonut kovasta metelistä asunnossani. Olimme oikein hyvissä väleissä, ja autoin häntä usein ruokaostoksissa ja muussa sellaisessa. Olin antanut hänelle sisareni puhelinnumeron varmuuden vuoksi – jos jotain tapahtuisi.

Löysin saapuessani olohuoneeni persialaismatolta alastoman miehen. Hänen ruumiinsa oli mustelmilla. Niitä näytti olevan kaikkialla. Väkivalta, jota hän oli joutunut kohtaamaan, oli ollut silmitöntä.

Olin varma siitä, että mies oli kuollut. Siksi pelästyin kun hän avasi silmänsä ja pyysi englanniksi käheällä äänellä vettä. Yhdessä naapurini kanssa laitoimme miehen puoli-istuvaan asentoon ja autoimme häntä juomaan. Melkein heti saapuivat poliisit ja ambulanssi.

Poliisi kuulusteli minua. He tahtoivat tietää, mitä pahoinpidelty mies teki asunnossani ja missä itse olin ollut rikoksen tapahtumahetkellä.

Kerroin heille mitä olin nähnyt saavuttuani ja kerroin vuokralaisestani ja hänen pelkoa herättävästä miesystävästään.

Gizelkasta en ole nähnyt vilaustakaan tuon kevään jälkeen, eikä hän maksanut kuukauden vuokraa jonka oli minulle velkaa. Sen sijaan asunnostani löytämääni mieheen olen tutustunut oikein hyvin. Hän kertoi nimekseen Peter tullessaan tapaamaan minua päästyään pois sairaalasta.

Kun näin hänet ensimmäisen kerran verisenä ja mustelmilla en kiinnittänyt huomiota hänen ulkomuotoonsa. Jo sekin, että hän oli alasti, sai kääntämään katseen häveliäästi toisaalle. Nyt huomasin kuinka komea Peter oli huolimatta laastareista, siteistä ja mustasta silmästä.

Hänellä oli tummat silmät, joiden katse saattoi olla hävyttömän tunkeileva mutta samaan aikaan lämmin ja ymmärtävä. Hän oli pitkä ja harteikas, kuin uimari, mutta hänen kätensä olivat taiteilijan kädet. Ne liikkuivat alati hänen puhuessaan ja ilmaisivat hänen tunnetilojaan sanoja paremmin. Mutta kaikkein pysyvämmin mieleeni jäivät hänen huulensa. En saanut niitä mielestäni. Tuijotin niitä tahtomattani kaiken aikaa ja kuvittelin miltä tuntuisi Peterin polttava suudelma huulillani.

Peter kutsui minut illalliselle kiitokseksi avustani. Aukaisin suuni kieltäytyäkseni. Etsin mielestäni sanoja joilla vakuuttaa hänet siitä, ettei hän ollut minulle mitään velkaa. Halusin sanoa hänelle, että kuka tahansa olisi sijassani toiminut samoin, mutta sainkin sanotuksi ainoastaan sen että lähtisin mielelläni.

Kiertelimme Prahan keväisessä yössä aamuun asti, enkä unohda tuota yötä koskaan.

Nyt kymmenen vuotta myöhemmin tuntemani Praha on muuttunut paljon. Se ei ehkä ole se sama romanttinen ja hieman ränsistynyt muinaismuistojen täyttämä metropoli kuin saapuessani sinne nuorena opiskelijatyttönä. Mutta silti kaikista maailman kaupungeista se on paikka, jonne saapuessani tunnen tulleeni kotiin.

Peter sanoi kerran tuntevansa jotakuinkin samoin. Hän selitti minulle, että Praha on hänen henkinen kotinsa. Mitä se sitten tarkoittaneekaan.

Kenties juuri sen vuoksi Peter jäi luokseni asumaan. Olemme sisustaneet suuren kaupunkiasunnon uuteen uskoon, ja täyttäneet sen antiikkihuonekaluilla, tauluilla, seinämaalauksilla, veistoksilla ja kahdella rasavillillä lapsella, jotka ovat kaiken aikaa vähällä rikkoa tuon kaiken, mutta ovat samalla maailman ihanimmat olennot.