Tarinavirta

Hei, olen Miranda. Espanja on valloittanut sydämeni. Asun viikon täällä suomalaisten suosimassa Fuengirolassa. Tämä on oikea kaupunki, ei mikään turistiansa. Meren rannalla on hienoa hiekkaa ja sitä reunustaa palmupuiden kattama kävelybulevardi. Otin valokuvia taidokkaista hiekkaveistoksista.

Kaupungissa on viehättäviä ravintoloita ja suuria liikekeskuksia. Carrefourin valikoima oli uskomaton. Idylliini kuuluu pieni kerrostalokaksio. Katselen parvekkeelta torille päin. Kiertelin siellä heti saavuttuani. Ostin kukalliset legginsit ja vaaleanpunaisen sateenvarjon. Arvelen tarvitsevani molempia, sillä auringonpaiste ja sadesää vuorottelevat.

Vaikka hotellielämä kuulostaa ylelliseltä, nautin, kun saan levittäytyä oikeaan asuntoon. Olen pyörittänyt pesukoneessa kaikki matkavaatteet. Kokkaan itse aamiaiset. Minusta on tullut jo hyvä tortillojen tekijä. Tässä vinkki aamiaisleipien valmistukseen paikalliseen tapaan.

Paahda pala maalaisleipää. Laita tilkka hyvää oliiviöljyä ja raavi päälle lusikalla tuoreista tomaateista mehevää sisustaa. Vielä ripaus yrttisuolaa ja rucolaa. Nauti vahvan maitokahvin kanssa.

Käyn päivisin maistelemassa pienissä ravintoloissa paikallisia herkkuja. Täällä on tarjolla runsaasti mereneläviä. Grillattu murea mustekala on parasta, mitä tiedän. Paella-annokset tehdään yleensä kahdelle. Se on yksi huono puoli sinkkuna elämiselle. Onneksi hyviä vaihtoehtoja löytyy.

Miranda, espanjatar

Nora oli levoton. Lukukausi oli sujunut oppilaiden kanssa hyvin. Useimmat opettajatoverit olivat mukavia. Kaikilla oli omat kiireensä. Hän kaipasi ystävää, jonka kanssa rupatella ja käydä ulkona. Aimon kanssa oli hauska viettää aikaa, mutta tämä oli arkisin kiinni koulun rutiineissa.

Hän istahti vapaapäivän ilosta torikahvilaan. Kukkakauppias oli levittänyt upeita amppeleita tarjolle. Niiden värikirjo oli uskomaton. Nora oli ostanut pari viikkoa aikaisemmin taivaansinisen lobelian. Nyt se oli surullisen näköinen, sillä hän ei ollut muistanut kastella sitä riittävän usein.

– Hei Nora, eikö olekin kauniita? Maire kysyi ja istahti kahvikupin kanssa seuraksi.

– Et kai odottanut ketään? hän huomasi kysyä.

– En, olen kävelyllä ja kaipasinkin puheseuraa.

– Olen kierrellyt kaupoissa ja teki mieli kahvikupposta. Täällä torilla on hauska katsella elämää. Illalla on marttojen lukupiiri. Siellä sitä elämää riittää ylen määrin, Maire kertoili.

– Mitä luette?

– Jokainen saa kertoa, mitä olen lukenut viime aikoina ja mitä suosittelee muille. Lopuksi valitaan kirja, jonka kaikki lukevat. Voit kuvitella, että keskustelu käy vilkkaana, kun mielipiteitä on niin monta kuin lukijaakin. Olen saanut paljon vinkkejä hyvistä kirjoista. Silmät vaan ovat sen verran huonot, etten näe lukea hämärässä. Sitten keksin, että voin lainata e-kirjoja ja lukea niitä kannettavan tietokoneen näytöltä. Se on pelastanut monta tylsää iltaa.

– Niin ja on vielä yksi uusi mahdollisuus. Oletko kokeillut kuunnella äänikirjoja?

– Roosa asensi puhelimeeni ohjelman, mutta lukijan ääni vaivutti minut uneen. Se ei taida olla minun juttuni.

– Mitä teillä on tänään ohjelmassa?

– Kazuo Ishiguron Haudattu jättiläinen. Se oli minun ehdotukseni ja jännitän, pitääkö siitä kukaan muu.

– Minä ainakin pidän. Olen lukenut kaikki hänen teoksensa. Ne ovat keskenään kovasti erilaisia. Jokainen on omalla tavallaan kiinnostava. Haudattu jättiläinen on satu, mutta siitä löytää monta kerrosta.

– Hei, täällä näyttää olevan muitakin lukupiiriläisiä. Kuulin, kun juttelitte kirjoista ja tulin katsomaan löytyykö tuttuja. Nuori punaposkinen nainen liittyi seuraan.

– Hei, kerroin juuri, mitä meillä on tänään ohjelmassa. Nora, tässä on tohtori Taunon sihteeri Ansa Koivikko. Hän on innokas ja kriittinen lukija.

– Hauska tavata. En taida tuntea tohtori Taunoa?

– Hän on arvostettu neurologi. Ajattelin pitää kahden viikon loman, mutta en tiedä voinko. Tauno tarvitsee siksi aikaa sijaisen sihteeriksi. Hän on aivan toivoton käytännön asioissa, Ansa sanoi.

– Joku koulutyttö voisi varmaan tulla. Kaikki kaipaavat kesätöitä, Maire tuumi.

Mairen puhelin soi.

– Hei, nyt tuli kiire. Unohdin aivan, että olin luvannut tavata erään ystävän kirjastossa.

Ansa heilautti kättään. – Tavataan kuudelta Karjalapirtillä. Olen emäntävuorossa ja olen leiponut aamulla röpörieskaa. Tein myös aimo annoksen munavoita. Kahvin kanssa saatte mokkapaloja.

Nora kuunteli sen näköisenä, että hänkin voisi liittyä lukupiiriin. Kännykkä pirahti ennen kuin hän ehti kysyä, kävisikö se päinsä.

– Aimo täällä, sain kouluhommat tehtyä. Nyt on vielä lounasaika. Katsoin LounasReskasta, että Hällässä on tarjolla paistettuja muikkuja. Tule kaveriksi.

Nora ilahtui. Hän oli suunnitellut kaupan valmisateriaa, jonka hän lämmittäisi mikrossa ja söisi yksin puutarhassa.

– Tulen toki, onko muikkujen kanssa perunamuhennosta?

– On ja jälkiruuaksi on mansikkajäätelöä.

Kellariravintola oli viihtyisä ja mukavan hämärä.

– Päivää Lissu, sinäkin olet muikkujen ystävä? Aimo tervehti huomatessaan käsityönopettajan istuvan yksin nurkkapöydässä.

Lissun ilme kirkastui hetkeksi, kun hän näki rehtorin. Hymy sammui, kun Nora astui ruokasaliin. Hän oli kasannut kukkurallisen lautasellisen vihreää salaattia noutopöydästä.

– En jaksa aina laittaa itse ruokaa. Hällän salaattipöytä on kaupungin paras ja muikut rapeita, Lissu tyytyi vastaamaan.

– Lissu ei taida pitää minusta, Nora sanoi, kun he istuutuivat.

– Lissu on Lissu, älä välitä, Aimo rauhoitteli.

Noran hyvä tuuli oli kuitenkin poissa. Hän jutteli kouluasioista Aimon kanssa, mutta ajatukset olivat muualla. Kyllä hän tiesi, että kaikissa kouluissa oli omat vaikeutensa. Tuntui kuitenkin kohtuuttomalta, että hän sai kokea olevansa ei toivottu henkilö.

– Penni ajatuksistasi? Aimo kysyi.

– Äh, minua vaan harmittaa, kun Lissu vainoaa minua. Puhuu pahaa selän takana. Olen kuullut ikäviä juoruja.

– Tyhmyyttä vastaan jumalatkin ovat voimattomia, Aimo kuittasi ja molemmat nauroivat.

Nora istui iltapäivällä lukemassa omassa puutarhassa. Kun pilvet peittivät auringon, hän päätti lähteä kävelylle. Olo oli rauhaton. Rantakasinolta kuului iloista puheensorinaa. Hän päätti istahtaa juomaan yhden siiderin.

– Hei Nora, hieno terassi-ilta, Kimmo tervehti ja tuli oluttuopin kera Noran pöytään. Nora ei voinut kieltää, vaikka häntä harmitti. Kimmo oli aina täynnä omia juttujaan, eivätkä ne yleensä olleet myönteisiä. Nytkin hän aloitti valittamalla, että kaupungin taidepiirit eivät hyväksyneet hänen töitään uusimpaan ryhmänäyttelyyn.

– Teema on La Differance ja väitän, että olen todellakin taiteilija, joka tekee erilaisia töitä kuin muut. Suunnittelen parhaillaan varjonäyttelyä muiden ei valittujen kanssa.

– Niinhän impressionistitkin aikoinaan tekivät ja heistä tuli maailmankuuluja, Nora nauroi.

– Aimo, se sinun tyttöystäväsi seurustelee Kimmon kanssa. Istuvat nytkin Rantakasinolla naureskelemassa.

Lissu soitti Aimolle. Hän oli kävellyt ravintolan ohi ja nähnyt opettajatoverit siellä.

Aimon oli pakko käydä katsomassa. Hän otti sauvat käteen ja esitti reipasta lenkkeilijää. Kyllä vain. Hän näki, miten Nora ja Kimmo istuivat vastakkain syventyneenä keskusteluun. Hän tunsi kateuden karvaan maun suussaan. Tietysti, Nora ja Kimmo olivat nuoria ja meneviä. Hän oli tällainen vähemmän kiinnostava tavallinen mies.

Aimo käveli raskain askelin kotiin ja otti tukevan viskipaukun yömyssyksi. Noran nauravat silmät ilkkuivat hänelle unessa.

Roosa oli lukenut Agatha Christien kirjoja. Niissä oli aina paljon epäiltyjä ja murhaajaa oli lähes mahdoton arvata. Nora oli kannustanut kirjoittamaan kesälomalla omia juttuja. Hän suunnitteli keskiaikafestivaaleja murhapaikaksi. Kuolema Hämeen linnassa, kuulosti hän mielestään hyvältä.

– Minäkin luen dekkareita, Juha-Matti oli tunnustanut, kun Roosa kertoi innostuksestaan. – Kenet murhaisit, jos tietäisit, että et jää kiinni? poika kysyi.

– Murhaisin Lissun. Hän pakotti minut purkamaan käsityöni. Alussa silmukat olivat hänen mielestään liian löysiä ja myöhemmin turhan kireitä. Harmitti, sillä olin puurtanut neuleen parissa monta iltaa. Entä itse?

– Voisin tappaa Simon. Hän vinoilee minulle jatkuvasti. Olen kuulemma landepaukku.

Roosa hihitti. Sopii minulle. Simo on täynnä itseään.

– Kehitelläänkö juoni?

– Joo. Simo voisi olla rakastunut Lissuun, mutta Aimo on mustasukkainen ja tappaa hänet. Lissua syytetään murhasta ja hän joutuu loppuiäkseen vankilaan. Hän katuu syvästi, kun on luonut himokkaita katseita Simon suuntaan ja saanut hänet hullaantumaan.

– Entä tämä, Juha-Matti innostui.

– Simo ja Aimo joutuvat kaksintaisteluun. Kumpi saa Kuningatar Lissun omakseen? Kannustimena on tietysti suunnaton perintö. Aimo surmaa Simon, mutta saa kuolettavan iskun sydämeensä. Lissu riutuu ja päättää ryhtyä nunnaksi. Hän testamenttaa omaisuutensa koululle. Sen jälkeen joka päivä on tarjolla jäätelöä jälkiruuaksi.

– Minä keksin vielä paremman, Roosa jatkoi. – Lissu ja Nora raastavat toisiaan hiuksista. Aimo on minun, Lissu huutaa. Ei vaan minun, Nora kiljuu ja riuhtaisee Lissun peruukin irti. Tämä hätääntyy ja juoksee itkien karkuun. Aimo ja Simo tulevat paikalle. Naiset, suotta tappelette. Minä ja Simo olemme löytäneet toisemme. Menemme naimisiin ja elämme elämämme onnellisina loppuun asti.

Molemmat hihittivät hysteerisinä.

– Ei me voida näitä juttuja julkaista edes blogissa. Saadaan vielä jälki-istuntoa, Roosa sanoi.

– Ei niin, mutta hauskaa oli. Jatketaan joku päivä, mutta nyt minun täytyy lähteä. Mummilla on illalla menoa ja hän toivoo, että katson papan perään.

– Minä olen menossa Mirrin luokse. Terveisiä mummille ja papalle.

– Kerrotaan, heippa.

Juha-Matti lähetti lentosuukon.

Roosalla oli hyvä mieli. Murhajutut piristävät kummasti, hän ajatteli.

MESINKUT LEHDEN MATKARAPORTTI

Hei, olen Miranda. Olen ehtinyt keväisellä automatkallani Portugaliin. Kiersin Fuengirolasta lähdettyäni katsomassa sekä Alhambran linnan että Cordobassa sijaitsevan La Mesquita moskeijan. Ne olivat häkellyttävän komeita. Täkäläiset sanovat ”Jos ei ole nähnyt Alhambraa, ei tiedä eläneensä.” Siis jos matkanne suuntautuu Andalusiaan, käykää ihmeessä ihailemassa.

Olen majoittunut Taviraan. Tämä on pikkukaupunki Faron lähellä meren rannalla. Atlantilta puhaltaa hyytävä tuuli. Päivät ovat olleet aurinkoisia. Maisema ajoreittini varrella oli värikäs. Punaiset unikot ja keltaiset piikkiherneet kukkivat teiden varsilla. Näin upeita violetinvärisiä laventelipeltoja. Löysin viehättävän huoneiston erään vanhan rouvan talosta. Julkisivu on koristeltu sinivalkoisin keramiikkalaatoin.

Voitteko kuvitella, minulla on pieni olohuone, jossa on pitsiverhot ja käsin virkattuja pitsiliinoja kaikkien tasojen päällä, burgundin punainen samettisohva ja ristipistoin koristeltuja tyynyjä, makuuhuoneessa leveä parisänky virkatun pitsipeitteen kera ja sen edessä parveke merelle päin. Istun aurinkovarjon alla ja nautin vinho verdeä. Se on paikallista vihreistä rypäleistä puristettu kuplivaa viiniä. Elämä hymyilee, vaikka välillä oli vaikeuksia.

Huomaan, että minusta on tullut herkuttelija. Täällä on joka korttelissa viehättäviä kahviloita. Portugalilaiset vaniljaleivokset Pastéis de Nata ovat klassikoita. En voi vastustaa niitä. Sovin ruokatoimittajan kanssa, että lähetän kuvia parhaista herkuista ja hän kirjoittaa reseptit iloksenne. Tiedättekö mikä on Portugalin kansalliskala? Se on kuivattu turska. Joku tiesi kertoa, että sitä tuodaan Norjasta. Hämmentävää. Opin pian sen nimen ruokalistalta. Bacalhau. En suosittele. Tulee ihan lapsuuden joulujen lipeäkala mieleen. Paikallinen lehtikaaliperunakeitto Caldo Verde sitä vastoin on herkullista ja edullista. Siivu maalaisleipää sen kera vie kielen mennessään.

Olen ehtinyt tehdä muutakin kuin vain herkutella. Olen ajellut pitkin rannikkoa Capo de Rocaan asti. Se on Euroopan läntisen kohta, Land’s End. Luin kivipaadesta tekstin: Onde a terra se acaba eo mar começa. Vapaasti suomennettuna: Täällä missä maa päättyy ja meri alkaa. Meri kohisi jyrkkien kallioiden keskellä. Lokit kirkuivat. Tunsin itseni aika pieneksi. Lähden paluumatkalle huomenna. Suunnistan takaisin Espanjan puolelle ja ajan sisämaan halki kohti Ranskan Rivieraa.

Raportit jatkuvat, pysykää kuulolla. Miranda, ruskettunut matkalainen.

Hälytys, hotellissa palaa. Kaikki nopeasti ulos. Älkää ottako mitään mukaan. Hälytys!

Miranda heräsi pillien läpitunkevaan ääneen. Hän piteli korviaan. Ranskan kieli ei kuulunut hänen vahvimpiin osaamisalueisiinsa, mutta sanomasta ei voinut erehtyä.

Hän kietaisi aamutakin ympärilleen. Missä olivat sandaalit? Hän pujautti jalkansa hotellin karvavuorisiin tossuihin. Huulipunaa? Ei ehtinyt. Hän nappasi kuitenkin olkalaukun mukaan, sillä siellä oli sekä passi että luottokortti.

Tossut lipsuvat liukkaina kivilattialla. Savua oli joka puolella. Porraskäytävässä näkyi tulen liekkejä. Hän tiesi, ettei hissiä saanut vaaratilanteessa käyttää.

Miranda muisti lapsuutensa ilot. Hän heittäytyi leveää kaidetta vasten ja lasketteli liukumäkeä suoraan ala-aulassa partioivien palomiesten syliin. Komea parrakas urho otti hänet vastaan ja kiidätti ulos.

– Kaunis neiti, saanko tarjota teille aamiaista läheisessä bistrossa, harmaaohimoinen hotellivieras kumarsi Mirandalle.

Tämä oli niin häkeltynyt, että nyökkäsi ja veti aamutakin vyön tiukemmalle.

– Hassumminkin olisi voinut käydä, Mauriceksi esittäytynyt herrahenkilö sanoi.

– Neiti, tuotteko meille pullollisen hyvää samppanjaa, mansikoita ja croissanteja. Niin ja cappuccinot, kiitos, Maurice tilasi.

Mirandasta tuntui, että hän näki unta. Mauricen hopeahiukset välkkyivät kuplivaan samppanjalasin takana. Kuuma kahvi lämmitti ja kirkasti ajatukset.

– Olipa herätys. Kiitokset, olen sanaton, hän henkäisi.