Tarinavirta

MESINKUT LEHDEN MATKARAPORTTI

Tervehdys Sinkut. Olen Miranda ja olen edennyt matkallani Hollantiin. Ajoin halki keväisen Saksan ja majoituin pieneen hosteliin lähelle Amsterdamia. Täällä on raikkaan vihreää ja tulppaanit kukkivat. Näin matkalla valtavia värikkäitä peltoja. Poikkesin Keukenhofin kukkapuistossa ja olin tulla hulluksi. En ole koskaan ennen nähnyt sellaista loistoa. Alue oli valtava. Kävelin sateentihkussa ja kuvasin ihanuutta. Nyt on kurkku kipeä, kun kastelin jalat märässä ruohikossa, mutta oli se sen arvoista.

Amsterdam on kerrassaan viehättävä kaupunki. Vaaleanpunaiset koristepuut kukkivat uskomattoman upeina kanavien varressa. Nautin pienessä ravintolassa sykähdyttävän illallisen. Rijstaffel on paikallinen erikoisuus indonesialaiseen tapaan. Sain eteeni parikymmentä pientä herkutteluannosta. Useimmissa oli riisiä erilaisten lisukkeiden kera. Olin lopulta niin täynnä, etten jaksanut syödä kaikkea. Matkani jatkuu kohti etelää, seuraava raportti tulee Ranskasta.

Terveisin Miranda keväthuumassa

 

lähettäjä: askoeskola@mesinkut.fi
vastaanottaja: miranda@gmail.com
otsikko: kukkaloistoa

Kiitos matkaraportista ja kuvista. Ne ovat huikean hienoja. Suunnittelimme, että julkaisemme raportin tietopaketin kera. Saat koko aukeaman. Puutarhatoimittajamme selvittää kasvien nimet ja kirjoittaa selostukset. Hän tutkii, järjestetäänkö Keukenhofin puistoon ryhmämatkoja. Ruokatoimittajamme ihastui kuvaukseesi Rijstaffelista. Hän lupasi valmistaa koekeittiössämme suomalais-hollantilais-indonesialaisen version. Jatka samaan malliin.

Terveisin Asko, matkakuumeessa minäkin

 

– Roosa, tule iltapalalle. Onko läksyt luettu? Vietkö Bellan iltalenkille?

Roosa painoi kädet korvilleen. Hän ei kaivannut ruokaa, läksyt oli lukematta eikä ulos tehnyt mieli. Sade piiskasi ikkunoita.

Äiti kurkisti Roosan huoneeseen.

– Tyttö, istut täällä haaveilemassa. Nyt mars alakertaan. On jo myöhä ja huomenna on koulupäivä.

– Äiti, minulla taitaa olla kuumetta.

– Otsasi on lämmin, tuon kuumemittarin. Pientä lämpöä, juo mukillinen kuumaa mustaherukkamehua ja ota yksi aspiriini. Hyvää yötä.

Roosa veti tyytyväisenä henkeä. Hän kasasi selän taakse pinon tyynyjä ja otti patjan alta rohkean rakkauskertomuksen. Hänen ystävänsä Mirri oli lainannut sen ja varoittanut, ettei kannattanut näyttää vanhemmille.

– Roosa, saat olla tänään pois koulusta, niin tulet pian terveeksi, äiti huolehti aamulla. – Käytin Bellan lenkillä ja jätin keittiöön välipalaa. Muista pysyä sängyssä ja juoda paljon mehua.

– Pärjään kyllä, heippa.

Roosa rentoutui. Oli perjantai ja hänellä oli koko päivä ja sen lisäksi viikonloppu vapaata.

– Voi Bella, haiset ihan märältä koiralta. Tule kanssani peiton alle.

Koira kääriytyi keräksi ja vaipui uneen

 

Rehtori oli saattanut Noran kotiin.

– Voin keittää iltateet, jos haluat tulla katsomaan, miten asun.

Aimo halusi. Hän tunsi, miten veri kiersi kohisten. Tyttö oli noitunut hänet.

Aimo katsoi, kun Nora riisui retkiasun ja kietaisi yönmustan kimonon ylleen.

– Ota toppatakki pois ja asetu sohvalle. Tuon teemukit tuota pikaa.

Aimo tunsi olonsa kotoisaksi. Pieni asunto oli sisustettu värikkäästi. Itämaiset koristetyynyt ja suuret paperivalaisimet loivat salaperäistä tunnelmaa. Nora sytytti punaisen kynttilän ja kattoi sohvapöydälle teetä ja mantelikeksejä.

– Lisäsin teen joukkoon tilkan tummaa rommia. Ajathan sitten varovasti kotiin, hän hymyili.

– Olisi tosi noloa, jos Kaupunkiuutiset kirjoittaisivat huomenna, että rehtori pyöräili humalassa, Aimo nauroi.

Nora otti kannettavan tietokoneen syliinsä ja istuutui Aimon viereen.

– Katsotaan yhdessä valokuvat. Tiedän, että retkeläiset odottavat malttamattomina näkevänsä ne.

Aimo oli häkeltynyt. Hän halusi kiihkeästi Noraa, mutta se ei tuntunut sopivalta. Heillä oli ikäeroa runsaat kymmenen vuotta. Tyttö oli kuin villivarsa. Nuori ja täynnä elämäniloa. Hän tunsi yhtäkkiä itsensä vanhaksi. Pyöräily oli sujunut yllättävän hyvin. Kiitos siitä kuntosaliharjoittelun. Rehtorin oli pakko pysyä vetreänä.

 

Kimmo oli ohittanut heidät leveästi virnuillen.

– Vauhtia, kaupunkiin on vielä matkaa.

Pyörätie kulki Vanjaveden rannan tuntumassa. Hämeen linnan silhuetti näkyi vastarannalla. Kimmo pysäytti letkan sen kohdalla.

– Hei, katsokaa, miten komea näkymä. Ottakaa kännyköillä kuvia. Saatte maalata linnanäkymän seuraavalla kuvistunnilla, hän sanoi.

– Voin suunnitella äidinkielen tunnille katsauksen linnan historiaan. Löytyisiköhän sieltä kummitustarinoita? Nora innostui.

– Kaikissa vanhoissa linnoissa elelee omat kummituksensa. Olen kuullut, että Hämeen linnassa kulkee öisin Synnöve, joka oli Birger Jaarlin sisar. Hänellä oli tarun mukaan säädytön suhde, Aimo tiesi.

– Mahtavaa, saadaan siitä hyvä aihe. Löytyyköhän googlesta lisää tietoa?

– Kannattaa kokeilla ja ainahan voi sepittää, Aimo nauroi.

Hän näki yöllä unta mustatukkaisesta velhosta. Tämä suuteli hekumallisesti, tarjosi polttavaa rommia, keimaili kynttilänvalossa, riisui kimonon. Selkään oli tatuoitu Fenix lintu.

 

Aimo heräsi hikisenä. Uni kummitteli aivoissa vielä koulupäivän aikana. Hänen oli pakko käydä opettajahuoneessa vilkaisemassa, oliko Nora paikalla.

Lissu tuijotti häntä syyttävän näköisenä. Aimo painoi oven nopeasti kiinni ja pakeni omaan huoneeseensa. Miten elämästä oli yhtäkkiä tullut kiihottavaa ja pelottavaa?

 

Roosa laittoi kirjan pois posket hehkuen. Miten joku voi kirjoittaa niin rohkeasti? Seksikohtaukst olivat kiehtovia. Oli pakko päästä ulos rauhoittumaan. Roosa silitti koiraa. Bella heittäytyi selälleen ja nautti.

– Kuule, tehdään pieni lenkki. Ei minulla ole enää kuumetta.

Roosa käveli Bellan kanssa puistossa. Koira nuuhki puiden juuria. Se löysi kosteasta ruohikosta kiihottavia viestejä. Roosa oli vaipunut ajatuksiin. Hän ei huomannut vastaan tulevia tyttöjä.

– Roosa, sinä lintsasit koulusta. Me kerrotaan opettajalle, Kerttu ja Pirkko uhkasivat. Roosa pelästyi.

– Jos maksat meille, me ei kannella, tytöt lupasivat.

Roosa kaiveli taskujaan. Äiti oli antanut hänelle muutaman kolikon palkaksi hyvistä koenumeroista.

– Ottakaa nämä, en halua, että opettaja tietää, hän sanoi.

– Okei, kiitti vaan, tytöt hihittivät.

– Me mennään pirtelöille. Pärjäile.

Roosaa harmitti. Olisi pitänyt pysyä kotona.

– Tule Bella, kirjoitan koulun blogiin jotain ilkeää tytöistä, jotka kiusaavat.

 

Onnistuneen retken jälkeen koululla alkoi kevätjuhlien valmistelu. Opettajat olivat pohtineet kahvimukien ääressä, miten voisivat tehdä enemmän yhteistyötä oppilaiden ja näiden vanhempien kanssa.

– Interaktiivisuus on tätä päivää. Keksimmekö mitään sellaista, johon kaikki voivat osallistua? Samaan tapaan kuin sunnuntairetki luontoon? Se oli menestystarina. Monet lasten vanhemmista ovat soittaneet ja kiitelleet, Aimo kertoi tyytyväisenä.

– Harjoiteltaisiinko yhteistuumin näytelmä? Voimme kaikki osallistua ja vanhemmat saisivat auttaa lavasteiden ja pukujen valmistamisessa, Nora ehdotti.

– Siinä on kauheasti vaivaa, eikä meillä ole paljon rahaakaan, Lissu tuhahti.

Kimmo innostui. Hän rupesi ideoimaan lavasteita.

– Maalataan iso kangas taustaksi ja rakennetaan etualalle tarvittavia juttuja itse. Improvisoidaan ja käytetään kierrätysmateriaalia.

– Hei, älkää nyt vielä lavastako. Mietitään ensin mikä kappale valitaan, Nora sanoi. – Minä ehdotan Sakari Topeliuksen klassikkoa Adalmiinan helmi. Kaikki tytöt haluavat pukeutua prinsessoiksi ja niitähän sadussa riittää. Lopussa on opetus.

– Mikä sen juoni on? Kimmo kysyi.

– Tarina kertoo prinsessasta, joka saa lahjaksi helmen. Se tekee hänestä joka päivä yhä kauniimman, viisaamman ja rikkaamman. Jos hän kadottaa helmen, hän menettää kaiken.

– Arvaan jo opetuksen, ei tarvitse kertoa enempää. Kuulostaa vähän vanhanaikaiselta.

– Satujen pitääkin olla tuttuja ja turvallisia. Minä kannatan, Aimo sanoi ja päätös oli tehty. Koulussa rehtorin mielipidettä kunnioitettiin.

 

Nora laittoi seuraavalla äidinkielen tunnilla oppilaat lukemaan sadun ja tekemään siitä referaatin.

– Äiti, minä saan esiintyä hovineitona, Roosa kertoi. – Sinä saat ommella minulle pitkän puvun.

Maire kauhistui. Kyllä hän ommella osasi, mutta juhlapuvut eivät kuuluneet hänen vahvuuksiinsa.

– Käy kiertelemässä kirpputoreilla. Olen nähnyt, että sieltä löytyy edullisesti käytettyjä vanhojentanssien pukuja. Jos löydät sopivan, saat ostaa.

Roosa hyräili tyytyväisenä. Häntä oli hetken kirpaissut, kun Mirri oli valittu pääosaan. Mutta rehellisesti ajatellen, tämä sopi prinsessaksi paljon paremmin kuin hän. Mirrillä oli vihreät loistavat silmät ja pitkät tummat hiukset. Nora oli neuvonut laittamaan niihin korkkiruuvikiharat. Mirri oli harjoitellut ja tullut kouluun hassun näköisenä. Hän ei ollut välittänyt muiden naurusta, vaan oli ollut kovasti tyytyväinen.

– Uutta ilmettä, hän virnisti.

Lissu tunsi itsensä marttyyriksi ja valitti, että opetussuunnitelma meni uusiksi, kun hän joutui valvomaan asujen valmistusta. Hänen ilmeensä pehmeni hiukan, kun tuli aika päättää roolitus.

– Ehdotan, että näytelmässä esiintyy sekä opettajia että oppilaita. Itseoikeutettu Kuningas on tietysti Aimo ja Lissu voisi olla Kuningatar, Nora suunnitteli.

– Mitä itse esität?

– Ajattelin pysytellä turvallisesti katsomon puolella. Jos kaikille sopii, voin toimia ohjaajana.

Muut vetivät henkeä. Ohjaajan työ oli epäkiitollista, eikä siihen ollut tungosta.

Kimmo nautti. Hänen luovalle kekseliäisyydelleen oli käyttöä. Koulun juhlasalin näyttämölle valmistui ennätysvauhdilla kuninkaanlinnan sali. Kimmo löysi kierrätyskeskuksesta kammottavan painavan koristeellisen sohvakaluston. Sen purppuranpunaiset samettipäällysteet sopivat hienosti kullalla koristeltuun saliin. Aimo lahjoitti koululle yhden kristallikruunuistaan. Kimmo kantoi kirpputorilta hylätyn diskopallon. Hän sijoitti suurikokoisia peilejä toistamaan sen kimallusta.

Nora taputti käsiään nähdessään lavastuksen. Hän halasi spontaanisti Kimmoa.

– Sinusta olisi pitänyt tulla teatterilavastaja, hän kehui.

Aimo katsoi vierestä levottoman näköisenä. Nora ja Kimmo olivat näyttävä pari. Molemmissa oli luovaa hulluutta. Hän tunsi itsensä kovasti vanhanaikaiseksi.

– Hmm, voisiko minä osallistua tuon taustan toteutukseen? Aimo kysyi varovasti. – Olen maalannut kotioloissa öljyväreillä omaksi iloksi. Voisin yrittää sommitella jonkinlaista puutarhaa.

Kimmo hämmästyi. Aimoko öljyvärimaalari?

– Hei, totta kai. Toin kuvisluokasta akryylivärejä. Voit aloittaa heti. Minulla on visio, että rakennamme taustan eteen kaarevat peiliovet. Niiden läpi näkyy upea muotopuutarha. Tässä taidekirjassa on kuvia Loiren laakson linnoista. Löydät niistä innoitusta. Vaihda kuitenkin työtakki, että voit vapaasti sutia.

Nora otti mielellään vastuun näytelmän ohjaamisesta. Harjoituksia pidettiin lähes joka iltapäivä oppituntien jälkeen. Teksti tuli nopeasti tutuksi, mutta jotain puuttui.

– Mitä jos tekisimme tästä sadusta vähän modernimman? Voitaisiin lisätä musiikkinumeroita. Tiedän, että olette hyviä laulajia. Perustetaan hovineitojen kuoro. Saatte ehdottaa lempikappaleitanne.

 

– Täältä kuuluu suloista laulunliverrystä, Aimo sanoi kurkistaessaan näyttämölle.

– Pienet hovineidot harjoittelevat parhaillaan kevätlaulua Taas leivoset ilmassa leikkiä lyö. Suunnittelimme siihen koreografian. Katso miten innoissaan he pomppivat.

– Näyttää hyvältä. Entä muut?

– Isommat valitsivat kappaleen Saat miehen kyyneliin.

– Saat minut kyyneliin kekseliäisyydelläsi. Jatkakaa vaan, Aimo nauroi.

 

Aimon maalaus valmistui kevään edistyessä. Hän oli sommitellut kankaalle mahtipontisen barokkipuutarhan.

– Se on loistava. En tiennytkään, että olet taidemaalaari, Kimmo kiitteli.

Aimo oli vaivaantunut. – Viikonloput yksin kotona ovat olleet pitkiä. Aloittelin maalauspuuhia YouTube -videoiden avulla. Huomasin, että maalaaminen vie ajantajun. Olen ollut sen lumoissa nämä vuodet Katrin kuoleman jälkeen.

– Olet taitava. Saanko tulla joskus katsomaan töistäsi?

– Ilman muuta. Hoidetaan kuitenkin tämä näytelmä ensin alta pois. Olen nauttinut tämän puutarhan perustamisesta.

– Se saa jäädä rekvisiitaksi myöhempiinkin näytelmiin. Valitaan sellaisia, joihin se sopii.

 

Mirri tunsi itsensä oikeaksi näyttelijäksi. Hän oli opetellut vuorosanat ja kukoisti saadessaan loistaa tähtenä. Hän oli näytelmän alussa ylpeä ja kopea prinsessa, joka komenteli hoviväkeä ja keimaili häpeämättömästi.

Kimmo katseli häntä ihaillen. Tyttö näytti aikuiselta naiselta, ei miltään koulutytöltä. Mirrin kyyneleet olivat aitoja, kun hän eläytyi näytelmän lopussa kohtaloonsa.

– Tule hetkeksi käymään kanssani kuvisluokassa, Kimmo pyysi harjoitusten jälkeen.

Mirri katsoi häntä kummissaan.

– Miksi ihmeessä?

– Haluan näyttää sinulle jotain.

– No joo, mutta minun pitää kiiruhtaa kohta kotiin. Huomenna on matikankokeet ja pitää vielä kerrata. Oho, olenko se minä? Mirri kysyi katsoessaan taidokkaasti maalattua kuvaa tummahiuksisesta prinsessasta.

– Olen katsellut sinua harjoituksissa ja maalasin mielikuvan perusteella. Kyllä se olet sinä.

– Hurja, onpa hieno. Saanko ottaa valokuvan?

– Saat taulun lahjaksi. Maalasin sen sinulle.

– Vau, kiitos.

Kimmo sai suukon poskelleen. Hän jäi katsomaan kaipaavan näköisenä, kun tyttö hyppeli pihalle taulu kainalossaan.

Kimmo oli päätynyt pikkukaupungin vaatimattomaan kouluun. Hänellä oli ollut suuria suunnitelmia. Hän haaveili taidekoulun jälkeen taidemaalarin urasta. Siitä ei tullut mitään. Taidemaalariliitto ei hyväksynyt häntä jäseneksi. Suurikokoiset abstraktit maalaukset eivät menneet kaupaksi. Kimmo masentui. Hänellä oli pedagogisia opintoja ja kokemusta opettamisesta. Hän oli tehnyt rahanpuutteen vuoksi pieniä sijaisuuksia ja vetänyt nuorille kuviskerhoa. Ei auttanut kuin niellä ylpeys ja hakea taas opettajan paikkaa.

Hän yllättyi, kun rehtori Aimo lähetti kutsun haastatteluun. Kuvaamataidon opettajan paikka järjestyi. Samoin pieni vuokrakaksio. Elämä oli taas muodollisesti kunnossa, mutta sisältö puuttui. Tyttöystävä oli jättänyt, kun Kimmo kertoi muuttavansa Hämeenlinnaan.

– Minä en täältä Helsingistä lähde mihinkään tuppukylään, hän oli tokaissut. Suhde ei ollut vakava. He olivat tapailleet epäsäännöllisesti. Kimmo oli oikeastaan helpottunut. Tyttöystävällä oli kallis maku. Vähät rahat olivat kuluneet ravintolailtoihin ja oopperaan.

Noran tultua tunnelma koulussa muuttui. Tuntui, kuin virkistävä kesäsade olisi huuhdellut vanhat pölyt pois. Tilalle oli tullut jotain muuta. Kuiskuttelua ja epäluuloa. Kimmo ei kollegojen jutuista perustanut. Hän huomasi kyllä, miten Noran ympärillä kuohui. Aimosta oli tullut yllättävän seurallinen. Hän viihtyi entistä paremmin opettajahuoneessa.

Kimmo vihelteli. Näytelmäharjoitukset olivat parasta, mitä kevään aikana oli tapahtunut. Mirri-Adalmiina oli häkellyttävä. Kimmo ei saanut silmiään irti tytön viehkeästä olemuksesta. Miten tämä osasikaan keimailla viattoman näköisenä.

Prinsessamuotokuva syntyi kuin itsestään. Kimmo näki Mirrin silmiensä edessä ja antoi siveltimen viedä. Hän oli itsekin hämmästynyt siitä tunteen määrästä, joka huokui maalauksesta. Seireeni, sitä tuo tyttö on, hän hämmästeli.

 

– Sinulla on pian syntymäpäivä. Haluatko juhlistaa sitä kanssani? Vai onko sinulla poikaystävä? Aimo kysyi hämillisen näköisenä Noralta.

– Poikaystäviä on ollut ja mennyt. Nyt ei ole ketään, Nora sanoi. – Mitä ajattelit?

Aimo rykäisi.

– Haluaisin tarjota sinulle jotain oikein hyvää. Vaikka itse sanonkin, olen aika hyvä kokki. Suostuisitko tulemaan luokseni, niin tarjoan sinulle illallisen pitkän kaavan mukaan?

– Suostun toki, kuulostaa hyvältä. Tuon viinipullon tullessani.

 

Nora tuli kävellen, sillä kaupungissa kaikki oli lähellä. Hän katseli villiintyneen puutarhan keskellä olevaa tuiki tavallista keltatiilistä omakotitaloa. Aimolla näyttää olevan runsaasti neliöitä, hän tuumi. Mies avasi oven mustavalkoraitainen esiliina edessään.

– Tule peremmälle. Saat opastetun kierroksen vaatimattomassa kodissani.

Nora oli häkeltynyt. Hän kiersi huoneesta toiseen kuohuviinilasi kädessään. Aimon koti oli täynnä antiikkihuonekaluja, kristallikruunuja ja upeita maalauksia.

– Onhan nämä vähän raskaita ja vanhanaikaisia, mutta olen tottunut, Aimo vähätteli. – Vaimoni peri vanhan tätinsä. Koska emme saaneet lapsia, kaikki perintöhuonekalut ovat täällä. En voi kuvitella muuttavani pienempään asuntoon.

– Aimo, nämä maalaukset ovat omaisuuksien arvoisia. En voi uskoa tätä todeksi. Tunnistan Pekka Halosen, Aimo Kanervan, Reidar Särestöniemen.

– Yläkerrassa on vielä lisää. Taitaa olla jopa yksi Helen Schjerfbeckin työ. Katsotaan ne myöhemmin. Alkuruoka odottaa. Käy pöytään.

Nora tunsi itsensä melkein ujoksi, kun Aimo tarjoili hänelle omatekoista maa-artisokkakeittoa. Hän oli maustanut sen tuoreilla timjaminoksilla ja tryffeliöljyllä.

– Minulla on pihalla pieni kasvimaa. Sain syksyllä melkoisen sadon näitä mukuloita. Maku on hieno, mutta puhdistaminen on työlästä. Tarjoan tätä vain arvovieraille.

Noraa nauratti. Hänkö arvovieras.

– Saat pääruuaksi karitsan sisäfileettä, kermaperunoita ja vihreää salaattia. Höyrytin lisäksi pieniä kirsikkatomaatteja ja broccolinoa.

– Värit ovat kohdallaan. Niin myös maku, Nora kiitteli. Liha oli sisältä punertavaa ja suussa sulavan mureaa. – Et turhaan kehunut taitojasi. Olen mykistynyt.

– Odota, kun saat jälkiruuan, Aimo hymyili salaperäisen näköisenä. Hän kantoi pöytään pienet lasivuoat.

– Sahramipannacottaa. Resepti on suoraan Italiasta. Kuppi espressoa ja malja mantelilikööriä sen kanssa. Saa nauttia.

Ilta oli onnistunut. Tuuli tuiversi ulkona. Aimo sytytti tulen takkaan.

– Tule istumaan viereeni. Maistuuko vielä lasillinen kuohuviiniä?

– Maistuu kiitos, olet pitänyt minua hyvänä.

– Odota, minulla on lahja. Onhan tänään syntymäpäiväsi.

Aimo ojensi Noralle pienen rasian. Nora pelästyi. Ei kai sormus? Ei hän sellaiseen ollut valmis.

Hän henkäisi helpotuksesta ja ihastuksesta avatessaan paketin. Korurasiasta löytyi ihmeen kauniisti kimalteleva pieni kultainen sydän.

– Saanko ripustaa sen kaulaasi? Nuo pienet kivet ovat timantteja. Pidätkö siitä?

– Että pidänkö? En ole koskaan nähnyt näin upeaa korua. Tämä on aivan liikaa.

– Mitä vielä. Kaunis tyttö ansaitsee kauniin korun.

Ilta päättyi suudelmiin.