Sarjasta MAANISIA MONOLOGEJA 2

Rakkaani sanoi itseään Isä Jumalan Pikkulintuseksi ja lävisti korvansa ja pippelinsä. Sen täytyi sattua, helvetisti sattua, mutta uskoon kuului kivuliaisuus, ei kärsimätön usko Taivaaseen ja Helvettiin. Toisessa korvalehdessä hänellä kiikkui hopeisia lintuja, sielulinnut, laululinnut.

 

Auliisti hän antoi kaikille medioille puheenaihetta. ”Tulkaa minun tyköni”, niinpä. Seiskalle suloinen mieheni poseerasi Helsingin päärautatieaseman tulikivenpunaisten lamppujen alla. Citylehdissä piti pystyssä papintalon paksukaarnaista villiomenapuuta.

 

Aina hänellä piippasi kännykkä rintataskussa tai kilisi puhelin keittiössä. Seinälle nostettu veivattava puhelin vanhanpapin kansliassa veti uusinta trendifirmasta hankittua soittoääntä. Vanhapappi oli pitänyt ontoksi koverretussa puhelimessa konjakkipulloa, uusi viimeisintä pientekniikkaa.

 

Aamulla ennen yrttiteen hautumista ja illalla lämpimän kaakaomukin aikaan rakkaani istui lämmittelemään litteän ruudun ääreen. Tietsikan työkalurivin suosikkipylväs osasi automaattisesti välkkyä, kun tuttu nimi mainittiin jossain nettikeskustelussa. Näytön suosikeissa oli pinon päällimmäisinä ne verkkolehdet, joissa lintuseni päivittäiset ajatukset ja uusimmat kuulumiset olivat vakiokamaa. Illalla hän kuittasi ihailijasaldon, oli rakentanut oman filen, johon laskuri syöksi lakkaamatta nousevia käyntilukuja. Edes yöksi hän ei sulkenut koneita. Virus niihin olisi livahtanut tai mato kiemurrellut.

 

Mieheni tiesi kaiken syntiinlankeemuksesta. Siksi minä sitä ihan sairaasti rakastinkin. Ja koko seurakunta rakasti.

 

”Oikea paimen”, siitä sanottiin Säästömarketin hyllyjen välissä.

 

”Oikea on”, vahvistettiin Haarikan pöydissä kolpakoitten säestyksellä.

 

Pikkupaimeneni antoi meille maailman, jossa aurinko ei laskenut länteen, aurinko rakkaudeton. Hän oli haarniskoinut itsensä meille onnensoturiksi pahaa maailmaa vastaan.

 

Kun hän lähti puhumaan Ehtookotoon vanhuksille elämän viimeisen ajokaistan vauhdinantajista, hän pakkasi auton takakonttiin matkalaukun kokoisen punaisen meikkiboxin. Laukun sankaan lujasti takertuneena seurasi teddykankainen muumimamma. Sitä hän antoi papparaisten hipelöidä sillä aikaa, kun valmisteli ehtoollispöytää tarjoilukuntoon. Omin käsin seurakunnan nuorin paimen silitti palvelutalon harmaiden mummujen rypyt iltaruskon kajastukseksi. Höyhenenkevein liikkein hän osasi pyyhkiä ehtoollisastian jokaiselle armoa janoavalle erikseen, sai jokaisen tuntemaan, että öylätti maistui seuraavanakin päivänä Pyhän kosketukselta.

 

Kotona papintalossa mieheni hupsuili virkkaamalla kultalangasta salin pöydälle kupinalusia. Tai hän makaili keittiön nurkkaan levitetyllä paimentolaismatolla. Hän oli pelastamassa maailmaa meditoimalla. Toisinaan hän glitteripaitaan ja paljettipöksyihin pukeutuneena imetti tuttipullosta emänsä hukannutta karitsaa ja varjeli pientä raukkaa isojen pukkien sarvilta.

 

”Minä rakastan näitä luojani pienimpiä”, sanoi ja lisäili välillä kajalia silmiinsä ja levitti amorinkaarta ja kysyi suurentavaa peiliä. Voi, että minä sitä miestä silloin rakastin!

 

”Kun meikkaan itseni, koristelen samalla ympäristöni ja saan maailman näyttämään paratiisilta.”

 

Sitä kuunnellessani rupesin hikisesti raapimaan hypotalamusta ja tuottamaan serotoniinia ja muistin, että mustikat piti hillota ja saada oma karitsainen nopeasti sänkyyn.

 

”Mistään muualta et löydä sellaista punaista kiiltosamettitakkia kuin minulla on”, ihanaiseni sanoi ja pyörähti pappilan salissa piruetin. Hän nosti kätensä fransiskaanimunkin tarjoiluasentoon.

 

”Antakaa lintujen tulla minun tyköni”, sanoi, ja perkeleenkristuksen kiiltävän punaiset paljettihihat nousivat hänen kohotettuja käsivarsiaan pitkin kuin runsaudensarvet pilvettömälle taivaalle. Taivas ja maa pois katoaa.

 

Enkä muuta halunnut kuin kantaa oman maailmanparantajani papintalon piispankammariin lammasnahan suikaleista punotun maton päälle! Mutta silti vain vispasin sauvasekoittimella porkkanamössöä. Tuore sose piti karitsaiseni ihon kirkkaana. Minun armaani posket olivat aina sileät kuin paratiisinkukkulat. Silittämättä siistit.

 

Vahasin jokaisen karvani, että mieheni pääsisi niin lähelle sieluani, sydäntäni ja munaskuitani kuin hänelle ikinä sopi. Testosteroni kohisi minun korvissani ja sauvasekoitin pärisi minun kourassani, ja voih, että sitä miestä rakastinkin.

 

”Ennen keräilin kitaroita ja näpräsin nuottipapereita eteeni. Kaikenlaista roinaa muuriksi minun ja muitten väliin. Sitten jätin kitaran pois. Heti sain esiintymiseeni semmoista energiaa, joka valuu suoraan Taivaasta minuun.”

 

Mieheni puhui ja puhe solisi minuun kuin hunajainen neste taivaan lähteistä.

 

”Lisäisinkö sitruunaa?” kysyin ja liruttelin lusikan kärjellä porkkanaa kielelleni.

 

”Nyt voin keskittyä kokonaan laulamiseen ja puhumiseen”, mieheni sanoi ja nipisti kulmakarvansa etusormen ja peukalon väliin ja muotoili niistä korkean harjan.

 

”Ei missään tapauksessa sitruunaa”, hän opasti minua ja vielä tunnusti: ”Sitä paitsi, olin ihan paska soittamaan.”

 

Minä irvistin suu täynnä tuoretta sitruunaa. Aina lintuseni jaksoi yllättää.

 

 

Kun sattui viikon yhtämittainen pouta eikä kuolevia tai raskautettuja pyrkinyt kansliaan pakeille, rakkaani kunnosti pappilan vanhan lampolan. Myöhempien aikojen Elvis Aaroni, minä siitä ajattelin ja katsellessani levittelin sen stringejä pappilan pihan pyykinkuivaustelineelle auringon kanssa kilpaa kiiltämään.

 

Armaani tykitti pahvinauloja juottoaitauksen katolla ja huuteli minua kehumaan itseänsä. Timppa sinne ja Timppa tänne. Minä hyörin ja pyörin kuin Nurevjev nurmikolla. ”Ihan hyvä”, minä huutelin niska kenossa. ”Erinomaista”, minä tunnustin taivaan ja maan välimaastoon sijoittuneelle miehelleni ja ajattelin naulan kuvioita hänen käsissään. Illalla ne kädet suutelisin pehmeiksi ja hieroisin vaahteranmahlauutetta hänen sormenpäihinsä.

 

Paimen tulikuumalla tervapahvikatolla heilutti sauvaansa ja katras juoksenteli vallattomasti museoviraston suojelukohteeksi määräämän pappilan perinnepuutarhan metisillä mannuilla. Eräältä viimeisen päälle lohdutettuna kuolleelta ja elämästä kyllänsä saaneelta leskivaimolta sirpukkaiseni oli saanut perinnöksi muutaman suomenlampaan ja sisukkaan pässin. Pässi totteli vain yhtä niin rietasta nimeä, ettei sitä passannut pässin perään kirkonmäeltä huudella. Niinpä sille sallittiin hiukan vapaampi ja vehreämpi laidun kuin muille nelijalkaisille luojanluomille.

 

Kerran kellokas ulotti retkensä kirkkoaidan sivustaan asti. Siinä viileässä varjossa ruoho oli makeampaa kuin koiranputkea lykkäävällä pihanlaidalla. Johtajansa perässä kulkevat elikot murkinoivat virkeästi hautuumaan kukkivia kumpuja ja saattoivat käytännössä todeksi Jumalan luonnon ykseyden.

Sydänkäpyseni – voi, sitä rakasta hupsua! –  oli päättänyt seurakuntalaisilleen näyttää, mitä käytännössä merkitsevät vihreät arvot ja luonnonmukainen elämä. Katras suoritti hänen puolestaan luomujyrsinnän.

 

Seurakunta kyräili talojensa ikkunoista, mutta unohtui pian katsomaan keittiön piirongin päälle nostetun kotikirkon Voicea tai muuta Selviytyjät-kisaa.

 

Iltaan mennessä katras oli jyrsinyt pitäjän mahtisuvun muistomerkistä maukkaimmat palat ja kyninyt Meidän Herramme Yrttitarhan viimeistä kortta myöten. Pässi oli vienyt tuoreelta haudalta seppelnauhatkin. Yksimielisenä ja syvästi tyydytettynä lauma leiriytyi ekologisesti harmaantuneen puuristin ympärille. Puuhun oli ammoin kaiverrettu syvä loveus ja taltan kynnenjäljet näkyivät puussa:

 

Äiti piti pilttinään

Isä ei pitänyt minään

Taivaan Herra piti Parhaana

Korjata yrttitarhaan.

 

Isä Jumalan Kaikkein Pienin Karitsainen oli etsinyt suojansa ihan ristin juurelta. Minä silitin sen käkkäräistä villaa ja rauhoittelin läpättävää pikkulampaan sydäntä. Ja voi, miten minun käteni ikävöi silloinkin sitä Jumalan Pikkulintusta, joka nakutteli lampolan katolla taivaan ja maan välillä.

 

Mutta tulihan minun mieheni ennen pimeätä alas kuolevaisten joukkoon. Katolta pudottuaan omenaiseni pakollisena pyörätuoliluppoaikanaan teki Katraastaan tupla-albumin, joka päihitti listoilla Anssi Kelan uusimmat ja Jaakko Löytyn vanhimmat biisit.