Sarjasta MAANISIA MONOLOGEJA 2
Rakkaani sanoi itseään Isä Jumalan Pikkulintuseksi ja lävisti korvansa ja pippelinsä. Sen täytyi sattua, helvetisti sattua, mutta uskoon kuului kivuliaisuus, ei kärsimätön usko Taivaaseen ja Helvettiin. Toisessa korvalehdessä hänellä kiikkui hopeisia lintuja, sielulinnut, laululinnut.
Auliisti hän antoi kaikille medioille puheenaihetta. ”Tulkaa minun tyköni”, niinpä. Seiskalle suloinen mieheni poseerasi Helsingin päärautatieaseman tulikivenpunaisten lamppujen alla. Citylehdissä piti pystyssä papintalon paksukaarnaista villiomenapuuta.
Aina hänellä piippasi kännykkä rintataskussa tai kilisi puhelin keittiössä. Seinälle nostettu veivattava puhelin vanhanpapin kansliassa veti uusinta trendifirmasta hankittua soittoääntä. Vanhapappi oli pitänyt ontoksi koverretussa puhelimessa konjakkipulloa, uusi viimeisintä pientekniikkaa.
Aamulla ennen yrttiteen hautumista ja illalla lämpimän kaakaomukin aikaan rakkaani istui lämmittelemään litteän ruudun ääreen. Tietsikan työkalurivin suosikkipylväs osasi automaattisesti välkkyä, kun tuttu nimi mainittiin jossain nettikeskustelussa. Näytön suosikeissa oli pinon päällimmäisinä ne verkkolehdet, joissa lintuseni päivittäiset ajatukset ja uusimmat kuulumiset olivat vakiokamaa. Illalla hän kuittasi ihailijasaldon, oli rakentanut oman filen, johon laskuri syöksi lakkaamatta nousevia käyntilukuja. Edes yöksi hän ei sulkenut koneita. Virus niihin olisi livahtanut tai mato kiemurrellut.
Mieheni tiesi kaiken syntiinlankeemuksesta. Siksi minä sitä ihan sairaasti rakastinkin. Ja koko seurakunta rakasti.
”Oikea paimen”, siitä sanottiin Säästömarketin hyllyjen välissä.
”Oikea on”, vahvistettiin Haarikan pöydissä kolpakoitten säestyksellä.
Pikkupaimeneni antoi meille maailman, jossa aurinko ei laskenut länteen, aurinko rakkaudeton. Hän oli haarniskoinut itsensä meille onnensoturiksi pahaa maailmaa vastaan.
Kun hän lähti puhumaan Ehtookotoon vanhuksille elämän viimeisen ajokaistan vauhdinantajista, hän pakkasi auton takakonttiin matkalaukun kokoisen punaisen meikkiboxin. Laukun sankaan lujasti takertuneena seurasi teddykankainen muumimamma. Sitä hän antoi papparaisten hipelöidä sillä aikaa, kun valmisteli ehtoollispöytää tarjoilukuntoon. Omin käsin seurakunnan nuorin paimen silitti palvelutalon harmaiden mummujen rypyt iltaruskon kajastukseksi. Höyhenenkevein liikkein hän osasi pyyhkiä ehtoollisastian jokaiselle armoa janoavalle erikseen, sai jokaisen tuntemaan, että öylätti maistui seuraavanakin päivänä Pyhän kosketukselta.
Kotona papintalossa mieheni hupsuili virkkaamalla kultalangasta salin pöydälle kupinalusia. Tai hän makaili keittiön nurkkaan levitetyllä paimentolaismatolla. Hän oli pelastamassa maailmaa meditoimalla. Toisinaan hän glitteripaitaan ja paljettipöksyihin pukeutuneena imetti tuttipullosta emänsä hukannutta karitsaa ja varjeli pientä raukkaa isojen pukkien sarvilta.
”Minä rakastan näitä luojani pienimpiä”, sanoi ja lisäili välillä kajalia silmiinsä ja levitti amorinkaarta ja kysyi suurentavaa peiliä. Voi, että minä sitä miestä silloin rakastin!
”Kun meikkaan itseni, koristelen samalla ympäristöni ja saan maailman näyttämään paratiisilta.”
Sitä kuunnellessani rupesin hikisesti raapimaan hypotalamusta ja tuottamaan serotoniinia ja muistin, että mustikat piti hillota ja saada oma karitsainen nopeasti sänkyyn.
”Mistään muualta et löydä sellaista punaista kiiltosamettitakkia kuin minulla on”, ihanaiseni sanoi ja pyörähti pappilan salissa piruetin. Hän nosti kätensä fransiskaanimunkin tarjoiluasentoon.
”Antakaa lintujen tulla minun tyköni”, sanoi, ja perkeleenkristuksen kiiltävän punaiset paljettihihat nousivat hänen kohotettuja käsivarsiaan pitkin kuin runsaudensarvet pilvettömälle taivaalle. Taivas ja maa pois katoaa.
Enkä muuta halunnut kuin kantaa oman maailmanparantajani papintalon piispankammariin lammasnahan suikaleista punotun maton päälle! Mutta silti vain vispasin sauvasekoittimella porkkanamössöä. Tuore sose piti karitsaiseni ihon kirkkaana. Minun armaani posket olivat aina sileät kuin paratiisinkukkulat. Silittämättä siistit.
Vahasin jokaisen karvani, että mieheni pääsisi niin lähelle sieluani, sydäntäni ja munaskuitani kuin hänelle ikinä sopi. Testosteroni kohisi minun korvissani ja sauvasekoitin pärisi minun kourassani, ja voih, että sitä miestä rakastinkin.
”Ennen keräilin kitaroita ja näpräsin nuottipapereita eteeni. Kaikenlaista roinaa muuriksi minun ja muitten väliin. Sitten jätin kitaran pois. Heti sain esiintymiseeni semmoista energiaa, joka valuu suoraan Taivaasta minuun.”
Mieheni puhui ja puhe solisi minuun kuin hunajainen neste taivaan lähteistä.
”Lisäisinkö sitruunaa?” kysyin ja liruttelin lusikan kärjellä porkkanaa kielelleni.
”Nyt voin keskittyä kokonaan laulamiseen ja puhumiseen”, mieheni sanoi ja nipisti kulmakarvansa etusormen ja peukalon väliin ja muotoili niistä korkean harjan.
”Ei missään tapauksessa sitruunaa”, hän opasti minua ja vielä tunnusti: ”Sitä paitsi, olin ihan paska soittamaan.”
Minä irvistin suu täynnä tuoretta sitruunaa. Aina lintuseni jaksoi yllättää.
Kun sattui viikon yhtämittainen pouta eikä kuolevia tai raskautettuja pyrkinyt kansliaan pakeille, rakkaani kunnosti pappilan vanhan lampolan. Myöhempien aikojen Elvis Aaroni, minä siitä ajattelin ja katsellessani levittelin sen stringejä pappilan pihan pyykinkuivaustelineelle auringon kanssa kilpaa kiiltämään.
Armaani tykitti pahvinauloja juottoaitauksen katolla ja huuteli minua kehumaan itseänsä. Timppa sinne ja Timppa tänne. Minä hyörin ja pyörin kuin Nurevjev nurmikolla. ”Ihan hyvä”, minä huutelin niska kenossa. ”Erinomaista”, minä tunnustin taivaan ja maan välimaastoon sijoittuneelle miehelleni ja ajattelin naulan kuvioita hänen käsissään. Illalla ne kädet suutelisin pehmeiksi ja hieroisin vaahteranmahlauutetta hänen sormenpäihinsä.
Paimen tulikuumalla tervapahvikatolla heilutti sauvaansa ja katras juoksenteli vallattomasti museoviraston suojelukohteeksi määräämän pappilan perinnepuutarhan metisillä mannuilla. Eräältä viimeisen päälle lohdutettuna kuolleelta ja elämästä kyllänsä saaneelta leskivaimolta sirpukkaiseni oli saanut perinnöksi muutaman suomenlampaan ja sisukkaan pässin. Pässi totteli vain yhtä niin rietasta nimeä, ettei sitä passannut pässin perään kirkonmäeltä huudella. Niinpä sille sallittiin hiukan vapaampi ja vehreämpi laidun kuin muille nelijalkaisille luojanluomille.
Kerran kellokas ulotti retkensä kirkkoaidan sivustaan asti. Siinä viileässä varjossa ruoho oli makeampaa kuin koiranputkea lykkäävällä pihanlaidalla. Johtajansa perässä kulkevat elikot murkinoivat virkeästi hautuumaan kukkivia kumpuja ja saattoivat käytännössä todeksi Jumalan luonnon ykseyden.
Sydänkäpyseni – voi, sitä rakasta hupsua! – oli päättänyt seurakuntalaisilleen näyttää, mitä käytännössä merkitsevät vihreät arvot ja luonnonmukainen elämä. Katras suoritti hänen puolestaan luomujyrsinnän.
Seurakunta kyräili talojensa ikkunoista, mutta unohtui pian katsomaan keittiön piirongin päälle nostetun kotikirkon Voicea tai muuta Selviytyjät-kisaa.
Iltaan mennessä katras oli jyrsinyt pitäjän mahtisuvun muistomerkistä maukkaimmat palat ja kyninyt Meidän Herramme Yrttitarhan viimeistä kortta myöten. Pässi oli vienyt tuoreelta haudalta seppelnauhatkin. Yksimielisenä ja syvästi tyydytettynä lauma leiriytyi ekologisesti harmaantuneen puuristin ympärille. Puuhun oli ammoin kaiverrettu syvä loveus ja taltan kynnenjäljet näkyivät puussa:
Äiti piti pilttinään
Isä ei pitänyt minään
Taivaan Herra piti Parhaana
Korjata yrttitarhaan.
Isä Jumalan Kaikkein Pienin Karitsainen oli etsinyt suojansa ihan ristin juurelta. Minä silitin sen käkkäräistä villaa ja rauhoittelin läpättävää pikkulampaan sydäntä. Ja voi, miten minun käteni ikävöi silloinkin sitä Jumalan Pikkulintusta, joka nakutteli lampolan katolla taivaan ja maan välillä.
Mutta tulihan minun mieheni ennen pimeätä alas kuolevaisten joukkoon. Katolta pudottuaan omenaiseni pakollisena pyörätuoliluppoaikanaan teki Katraastaan tupla-albumin, joka päihitti listoilla Anssi Kelan uusimmat ja Jaakko Löytyn vanhimmat biisit.
En ole ihan varma, mitä mieltä olen tästä novellista, mutta sen verran se poikkesi ennakko-odotuksistani, että aion lukea uudestaan.
Harmillista, ettei kukaan muu ole ehtinyt lukea ja kommentoida tätä. Kiinnostaisi nimenomaan yksi asia novellissa. Mitä siitä kohdasta joku arvelee. Minua nauratti sinun ”ennakko-odotuksistani”. Esim. artikkelien lukemisessa koulussa, ainakin vielä jokin aika sitten, kehotettiin katsomaan tarkasti otsikko ja miettimään hetki ennakko-odotuksiaan.
Tekee mieli sanoa kuin Riikka, etten ole ihan varma, mitä mieltä olen tästä novellista. – Se herättää kyllä itselleni tutun kysymyksen, kun olen kirjoittanut biofiktiota. Mikä sellaisessa on hyvä, kohdetta arvostava, avara , mahdollinen liikkumavara kaikenkaikkiaan. Jäin myös mittimään, mikä on katselukulma ja tulokulma, onko se ollut kiikari, kaukoputki, mikroskooppi vai seurantalaite…
Minulla on tapana keksiä tarinoita, synnyin tarinankertojaksi – perintö isän suvun puolelta. Sekä Hulluruoho että Omenaiseni ovat juuri näitä minulle tyypillisiä mahdollisia elämäkertoja. Ne ovat biofiktioita.
Pohjana on tuttu maisema, tuttu, joskus vinksahtanut maisema tai elinpiiri, jossa henkilöni elää elämäänsä. Tunnen tuntevani henkilöni kuin omat taskuni.
Biofiktio on keksitty tarina tunnetusta paikasta tai henkilöstä. Omenaiseni on ”oikea” historiallinen henkilö. Tarkoitus ei ole kuvata häntä täysin totuudenmukaisesti, ei ole siis elämäkertaa. Samoin on ”Hulluruohon” vanha pappi.
Keskeisintä minulle, tarinan kertojalle, on, miten lukija ymmärtää näkökulmani. Lukijan tulkinta kertoo – lukijasta. Melkein mikä tahansa tulkinta on mahdollinen. Mutta ei ihan mikä tahansa! vrt. runo
auto + fiktio = itsestä turinointi, itsekseen sanan suoltamista, jotenkin tutun oloista
bio + fiktio = biografia, elämäkerta, jossa usein vähintään puolet on potaskaa
Toisin kuin monet arvostelijat ovat luulleet, en ole romaaneissani avannut omaelämäkertaani. TOSIN autofiktio voi olla mahdollista elämäkertaa: tekstiin on napattu yksityiskohtia, jotka ovat liki-melkein-muttei-ihan niin totta kuin vesi.
Kun kirjoitin minämuotoiseen tekstiini, että äiti heitti pöydälle vieraiden eteen Arabian Kesäkukka-porsliinikupit, samanikäinen siskoni ilmoitti: äiti kattoi vieraille *aina Myrnat olohuoneeseen.
Sotakorvaustytössä ja Pasurin tyttärissä on sama pohja-ajatus: melkein tosi, mutta ei ihan. Historialliset taustat on kyllä tarkasti syynätty, koska ne ovat teksteissä tärkeät ja koska olen aina ollut yhteiskunnallisesti ja historiaan suuntautunut. Ns. ajan hengen löytämiseen menee tekstinteossa paljon aikaa.
Tarinavirrassa on kolmaskin novelli, jonka kohdalla sattui hauskasti. Se on nimeltään Karjarannan Kauko. Se julkaistiin joskus kymmenisen vuotta sitten porilaisessa sanomalehdessä. Ilmestymisen jälkeen minulle soitti kolme ihmistä. Kaksi kertoili lisää Kaukosta, ihmetteli, että minä olin tuntenut Kaukon. Kolmas soittaja kysyi, saako novellin ottaa tehtäväksi yliopistokeskuksen kirjallisuusopiskelijoiden seminaarissa. Soittajaa ihastutti tarkka kuvaus menneestä Porista ja sen huono-osaisesta ihmisestä. Annoin luvan.
Mutta tunnustus: Kirjoitin Kaukon hatsaleen ämmän pääkkösestä Porin Karjarannassa sijaitsevassa asunnossani katsellessani joen toisella puolella välkkyvää antennin valoa, joka muuntui mielessäni tähdeksi. Kauko oli aluksi Jouni. Kauko natsasi paremmin Karjarantaan.
Tämä kommentti tuli juuri sopivasti tässä vaiheessa kun istun ja pähkäilen miten selitän biofiktiokirjani joka perustuu osittain veljeni elämään ja etenkin kuolemaan ihmisille jotka tunsivät hänet pienestä pitäen. Tapaan lukijoitani ja muita kiinnostuneita syntymäkaupungissani, joka on pieni käpykylä Keski-Suomessa. Veljeni asui viimeiset viisitoista vuotta paluumuuttajana lapsuudenkodissamme ja aiheutti aika paljon harmia naapureille ja sukulaisille. Nyt tiedän jo etukäteen, että monet kuvittelevat kirjani olevan jonkinlainen puolustuspuhe/selittely/apologia veljeni käyttäytymiselle.
Miten selitän, että veljeni elämän ja kuoleman tarina on vain kulissi, sepitetty sellainen, jossa on siteeksi totta, suurin osa humpuukia, loppu täysin spekulaatiota, jolla yritän tuoda esille oman näkökulmani syistä, jotka johtivat joko suoraan, tai epäsuorasti hänen mysteeriseen kuolemaansa Dominikaanisessa Tasavallassa?
Kiitos että olet valottanut tätä biofiktionäkökulmaa minulle. Nyt tiedän, että on parasta kertoa niin kuin asiat on.
Pirjo Marjut Vega-Brandt
Kiitos kommentista 2.7.2022 12:18
Haluan palata tähän kommenttisi kohtaan: Miten selitän …?
Sanot ”tietäväsi etukäteen” kirjan vastaanotosta. Arvelet, että romaanisi ymmärretään toisin kuin olet tarkoittanut.
Totta kai lukijat ja jopa nekin, jotka eivät edes ole lukeneet kirjaa, vastaanottajina ymmärtävät miten ymmärtävät. Ymmärrän heitä.
Mutta meillä on tekstintekijän ihana vapaus kirjoittajina, onneksi meillä on. Saamme muokata sanoja ja vääntää lauseita oman näköisiksemme.
Me näytämme – ja nautimme: ”Bilde, Kunstler, rede nicht!” Tarinoissa on paljon, vähän siteeksi tai ei juurikaan ”totta”. Onneksi meillä harva joutuu mielikuvituksensa takia tuomituksi, ei ainakaan, jos ei kuuntele liikaa muiden puheita. Nimenomaan liikaa.
Mutta mitä sitten, vaikka luulevat? Minulla on ollut usein ihan muita puuhatessani tapana lauleskella: ”Minkä ne mulle voivat, piinata pikkuisen vain…”
Kirjoittajana on oltava ennen kaikkea itselleen rehellinen.
Päädyt kommentissasi hienoon lopputulokseen: ”Nyt tiedän, että on parasta kertoa niin kuin asiat ovat.” Juuri niin!
Huomasin nyt vasta erään palautteen tietyn kohdan, jota (nyt) jäin pohtimaan. Pirkko Arola kirjoittaa viestissään: ”Mikä (sellaisessa) on hyvä, kohdetta arvostava, avara , mahdollinen liikkumavara kaikenkaikkiaan.” Pitääkö fiktiossa kirjoittaa kohdetta arvostavasti? Se peräänkuulutettu ”avara” jo tarkoittanee, ettei fiktiossa likikään aina ole, ei tarvitse olla, arvostusta. Eikö kirjoittaja arvosta sitä esim. näkökulmaa, jonka valitsee?
Nuoren pappismiehen peilinä on hänen poikaystävänsä, rakastettunsa, joka kuuluu päähenkilön katraaseen. Alunperin tämän tekstin nimenä olikin Katras.
Minun kirjoittajan katselukulmani reaalielämässä oli kaikkea tätä: ”kiikari, kaukoputki, mikroskooppi vai seurantalaite…” Olen Vanhassa Elämässäni asunut hautausmaan ja pappilan vieressä ja sieltä nappasin omilla okulaareilla pari kohtausta mukaan, esim. lampaat haudoilla. Todellisuudessa tilanne oli paljon ronskimpi, tarvittiin lääkärin ja eläinlääkärinkin osuutta.
Että kaikkea muistumina on mukana, kun paljon myöhemmin kirjoittelemme.