Tarinavirta

Sarjasta LAPSET n:o 3: seikkailujen satumaa

Sini hyppeli keittiössä matolta toiselle. Aurinko oli pilvessä eikä paistaisi koko päivänä. Oli pitkäperjantai. Jumala oli komentanut, ettei aurinko saanut kurkistella verhojen rakosista. Ja Jumala oli sanonut myös, etteivät lapset saaneet mennä ulos meluamaan. Edes kylään ei saanut poiketa.

Oikeastaan ei saanut sillä tavalla hypelläkään. Äiti oli niin Sinille sanonut, ja Jumala äidille. Mutta silloin kun äidin oli välillä käytävä navetalla tai liiterissä, Sini pomppi mummun kutomien maton raitoja pitkin. Kun aurinko salaa kurkisti ikkunasta ja veti kiireisiä viiruja lattialle, hän ajatteli, että jos ihan nopeasti poukkoilisi, ei siinä kuuma kivi ehtisi taivaasta päähän pudota.

Sitä paitsi taivaan edessä oli kesällä laitetut kattotiilet, ja fyllit, ja Leo-Kalevin uusi vinttikamarikin juuri keittiön kohdalla. Leo-Kalevi oli kasvanut niin vanhaksi, että sille piti tehdä oma huone. Vintissä se sai rauhassa ulvottaa rokkejansa ja hoilottaa kilpaa Elviksen ja Buddy Hollyn kanssa. Leo-Kalevi oli monta kertaa osallistunut Elvis-kilpailuun. Voi se vielä joskus voittaa ensimmäisen palkinnon niin kuin sen kaveri Hakalan Harri. Ainakin Leo-Kalevi sai helposti likkoja Morris Miniin, kun se kävi Toejoella laulamassa ja oli koreana kuin joulukuusi. Mummu niin sanoi, että koreana kuin joulukuusi, ja sanoi vielä muutakin, kun se oli niin kova sanomaan.

Joskus Leo-Kalevi vei jonkun likan yöksi kamariinsa. Vintinrappujen vikinää ja sängyn kolinaa oli öisin kiva kuunnella, mutta siitä ei saanut puhua halaistua sanaa. Äiti nosti eteisestä vieraan likan kengät keittiöön hellanpellille lämpimään ja nosti taas aamulla takaisin kuistille.

”La Bamba La Bamba”, Leo-Kalevi sanoi aamulla, kun mentiin vessaan yhtä aikaa.

Uuninedusmatto oli matoista kaikkein lyhin, vain kolme rantua. Sini pyöritteli varpaillaan sen kuluneita hapsuja, seisoi sitten yhdellä jalalla. Hän klinkkasi maton toiseen päähän ja sitten takaisin kertaakaan laskematta toista jalkaa lattialle. Sinisiksi maalatut lattialaudat kiiltelivät mattojen välistä.

Sini torvesi kädet silmien eteen. Hän oli pikkuruisella saarella. Hyvin sieltä näki seuraavan saaren hiekkarantaan. Rannalla retkotti yhden palmun latvus veteen, huiskaisi aaltoja keinumaan kuin iso luuta. Palmun rungon takaa kurkisteli pikimusta La Bamba. Se oli alaston ja sillä oli samanlainen kikkara tukka kuin lakritsipötkön Petellä. Nyt Pete heilutti Sinille. Molemmin käsin elkeili, että tule tänne, leikitään yhdessä. ”Kuka pelkää mustaa miestä?” Bamba huusi. Suostutteli, että ole sinä kikuju, minä olen hottentotti, ja muistutti, että saarella kasvoi timantteja ja banaaneja ja elefantteja. ”Tule katsomaan”, se huusi. ”Täällä on rubiini ja safiiri.” Sini tiukkasi takaisin, että onko semmoista hiilen väristä löytökiveä kuin äidin rintaneulassa. Leo-Kalevi oli Sinille sanonut, ettei äidin koru mitään ollut, joku santakuopilta löydetty louhossiru. Silloin äiti aina katsoi isää ja isä äitiä ja molemmat hymyilivät toisilleen suu makeana.

Merimatkaa oli enemmän kuin Sini omalta rannaltaan oli arvannut. Yli oli kumminkin mentävä. Eikä pudota saanut. Hän oli nähnyt kuvia haikaloista ja krokotiileistä ja tiesi, että jos niitten kitaan putoaisi, se olisi menoa sitten.

Hellantangolla roikkui hiilikoukku. Sillä voisi lyödä vesipedolta hampaat kurkkuun. Tuhkaluukkua vasten hellaneduspellillä nojasivat kuivumassa äidin läskipohjakengät. Saisikohan niistä sellaisen paatin, joka kesti pyörremyrskyjä ja merennieluja? Aika painavat ne kyllä olivat, mutta voi se olla hyväkin, että kelluisi syvällä, ei kaatuisi. Sini upposi äidin vesikelikenkiin ja lykkäsi ne matolta sinisille laudoille. Hän lähti soutamaan poikki kiiltävän aallokon. Aika myräkkää piti merenselällä. Monta kertaa Sini oli putoamassa paatista.

Myräkän läpi kuului nousevan myrskyn pauhu. Onneksi Sini pääsi rantaan, ennen ukonilman puhkeamista. Rannan palmu kahahti ja laineet vetivät pitkiä vaahtopäitä pitkin vesirajaa. Sorarantu kiemurteli niin kuin koristenauha. Pikkukivet hioivat toisiaan vasten. Sinin mieleen muistui Leo-Kalevin fortunapeli. Joskus kun äiti sanoi sille, ettei ollut ulosmenemistä, ennen kuin se ja se asia oli hoidettu, Leo-Kalevi napautti fortunan kuulat semmoiseen liikkeeseen, että puolet kieri muurin taakse ja pitkin lattioita.

Sini seisoi silmät kiinni banaaninlehden alla. Ensiksi iski täysi aurinko silmät sokeiksi ja posket kuumiksi. Sitten kaikenmaailman hajut roiskahtivat nenään. Saunan lämpö hiipi vaatteitten alle. Ei tikusaunan kiukkuinen löyly, vaan semmoinen pehmeä pumpulivällylöyly, johon kääriydyttiin, kun oli menty uuden vihdan kanssa isän perässä rantasaunan lauteille ikkunasta katselemaan telkkäparin keikuttelua laiturin vieressä.

Siinä samassa saari liikahti jalkapohjissa. Sini ehti ajatella maanjäristystä ja tulivuorenpurkausta. Tullessa oli mereltä näkynyt taivaanrannalla kaksi pyöreähuppuista purkauskumpua. Ihan niin kuin äidin tissit.

”Koitas nyt likka väistää. Saadaan matto vaihdettua.”

Yhdellä vahvojen käsivarsien heilautuksella ja tissivuoriston keinautuksella äiti vetäisi mereen hirmumyrskyn ja poisti saaren maailmankartalta.

”Isäskään ennen pyhiä mattotelinettä saanut pystyyn. Jäi matot pudistelematta.”

Isä muljaisi lattialautojen yli, äiti sai rauhassa jatkaa: ”Tämän likaisimman nyt kyllä vaihdan kesällä pestyyn. Muuten edes pyhältä tunnu.”

Kääröä ovesta ulos repiessään äiti vielä uhkasi: ”Voin minä paukuttaa vaikka pyhänä. Nostan maton palotikkaille ja kilkutan siinä kilpaa kirkonkellojen kanssa.”

Isä mulkaisi äitiä pahasti ja kääntyi Siniin päin. ”Panes äitis kengät paikallensa.”

Sini seisoi niillä jalkainsa sijoilla. Jalat osuivat eri laudoille, sääret tukevina kuin maanniskat. Hänen välistään kulki lankkurako. Se oli möhnää täynnä. Hän kurkotti hellankulmalta tikkuaskin ja kaivoi askista tikun. Tikku oli liian lyhyt. Hän veti uunin vieressä olevan puulaatikon kannen auki. Laatikko oli melkein tyhjä. Pohjalla oli koivuklapeista irronneita pitkiä säleitä. Niitä, joista työntyi siiro sormeen, jos sattui puusylyllisessä kämmenen kohdalle.

Sini valitsi tarkkaan lepänrisun ja koivunklapin välillä. Aikansa vertailtuaan hän löysikin semmoisen kaivimen, että kun sillä näversi, niin pääsi vaikka mihin. Vaikka lattian alle. Ja siitä rostien läpi sammaleisiin. Sammaleista voi painua pohjakariin. Kellarin hiekkapohja oli ihan punaista. Sini oli nähnyt sen kellariin kaivoa tehtäessä. Kaivo oli oikeasti lähde, jonka juuri ulottui maan sisukseen. Maapallon keskipisteessä oli järvi, jonka keskellä oli pyöreä saari.

Sini rupesi oikein olan takaa miettimään. Jos hakisi pitemmän tikun, ulottuisi kerralla syvemmälle. Syvemmän syvemmällä oli oma saari. Siellä asui oma kansa, peikot, maahiset ja kaikki ne metsästä ja jokirannasta tutut kulkijat, joista näki vain jälkiä ja kuuli joskus suhahduksen puun tai pensaan takaa.

Äiti käveli puusylyllisen kanssa poikki lattian. Äidin saappaankoron alta kuului rits räts.