Niilon silmät tuikkivat enimmäkseen iloisesti, joskus hän rallattelikin leikkiessään: – Olen Niilo iloinen, melkein satakiloinen. Satakiloinen Niilo ei kyllä ollut, vaan pieni ja vikkelä pojannappula, jonka jalat joutuivat nopeasti sinne, minne hän halusi. Niilo piti erityisesti piirtämisestä. Hänen mieleensä tuli monenlaisia ajatuksia ja kuvia. Kohta ne olivat jo paperilla. Onko sinulla samanlaista taipumusta? Niilon kuvia oli kiinnostavaa katsella. Kirjoja Niilo myös katseli ja pyysi aikuisia lukemaan niitä. Ulkoleikeissäkin hän innostui liikkumaan maassa, puussa ja vedessä. Häntä kiinnosti kaikki vastaantuleva.
Viime aikoina Niilon tuntevat olivat huomanneet hänen muuttuneen. Niilo ei enää hymyillyt aurinkoisesti, ei ryhtynyt puheisiin muiden kanssa eikä touhunnut yhtä innokkaasti kuin ennen. Oliko joku asia sitten muuttunut Niilon elämässä? Isä oli lähtenyt työmatkalle Kiinaan jo viikkoja sitten. Niilo tiesi, että työ oli sellainen ahmatti, että se vei isän pitkiksi päiviksi eri puolille maailmaa. Mutta näin pitkään isä ei ollut ennen tehnyt ulkomaan töitä.
Myös äiti oli muuttunut hiljaisemmaksi ja jäi välillä  tuijottamaan vain eteensä, vaikkei siinä mitään katsottavaa ollut. Isä soitti joskus puhelun Niilon äidin puhelimeen, mutta Niilo huomasi, ettei äiti itse paljon puhunut, antoi vain puhelimen Niilolle ja sulki sen Niilon lopettaessa puhelun. Isän ääni oli edelleen tuttu, mutta isän kasvot alkoivat haalistua. Välillä Niilon piti oikein muistella, miltä isä näytti.
Niin, Niilo oli muuttunut. Äiti sen ensin puki sanoiksi: – Onko sinusta tullut joku Niilo Nurjeliini, kun teet kaiken juuri päinvastoin kuin pitäisi? Äiti tarkoitti olla vitsikäs, mutta heitä kumpaakaan ei naurattanut. Kyllä Niilo oli itsekin huomannut. Hän oli Nurjeliini ja tahtoikin olla! Millainen Nurjeliini sitten on? Niilo teki kaiken takaperin. Vaatteensa hän puki nurinpäin päälle, saumapuolet jäivät päällepäin. Joskus hän tunki puseron hihat jalkoihinsa, istui hattunsa päälle ja laittoi kengät vääriin jalkoihin.
Kyllä pienen pojan vaatteet sai päälle monella tavalla, jopa niin, että ulkovaatteiden päälle laittaa sisävaatteet. Jos ovi piti sulkea hän antoi sen olla auki, jätti valot palamaan tai sammutti, kun äiti luki lehteä. Ei vetänyt vessaa, heitti roskat pihalle eikä pönttöön, kirjoittaessaan helppoja sanoja, joita jo osasi, hän käänsi P:n ja L:n ja monen muunkin väkäset väärään suuntaan. Myös hymyn tilalle tuli irvistys ja kivoillekin asioille Niilo alkoi sanoa ei. Oliko se Nurjeliinin käytöstä, voit itse arvioida. Ehkä sinä keksit vielä sellaisiakin Nurjeliinin temppuja, joita Niilo ei ollut hoksannutkaan. Niilo esimerkiksi seisoi päällään aina kun lähellä oli hyvä tuki, seinä tai puunrunko.
Kaikessa voi mennä liian pitkälle. Niin kävi Niilollekin. Eräänä päivänä hänen piti lämmittää itselleen hernekeittoa, kun äiti oli pitempään töissä, mutta Niilo jättikin hellan päälle. Keitto paloi pohjaan, keittiössä alkoi savuta ja palohälytin vinkua kovasti. Niilo hätääntyi. Samassa ovikello soi. Oven takana oli naapurin Selma-täti, joka tuli apuun. Mitään sen pahempaa ei onneksi tapahtunut.
Illalla Niilo ja äiti istuivat rinnakkain sohvalla. Savun haju tuntui vielä huoneessa. – Entä, jos koti olisi palanut? Mihin me sitten olisimme menneet? kysyi äiti. – Kiinaan, isän luo, tokaisi Niilo, tosin vähän epävarmasti. – Ei se olisi käynyt päinsä. Olet varmaan huomannut, että me olemme jääneet kahden. Isää ei voi ottaa huomioon arkielämässämme, sanoi äiti. Niilo nyökkäsi apeasti. Äiti kietoi käden Niilon ympärille. – Mutta meillä on vielä paljon jäljellä, sanoi äiti. – Mitä muka? kysyi Niilo. – Koko elämä, kaikki mitä maailmassa tulee vastaan, vakuutti äiti. – Minä pidän isälle vielä pientä paikkaa mielessäni, mutta se pienenee koko ajan, sanoi Niilo. – Niin, tyhjää ei jää, uutta tulee koko ajan tilalle, sanoi äiti. – Sanopas, mitä uutta me voisimme tehdä? kysyi äiti. – Lähdetään mekin matkalle, sanoi Niilo. – Toden totta, äiti riemastui, kohta on talviloma. Aletaanpas heti tilata meille matkaa. Mennäänkö pohjoiseen vai etelään? – Etelään, missä on kesä, ratkaisi Niilo.
Niin Niilo ja äiti matkustivat lentokoneella. Meri, vuoret, kukat ja uudet paikat valloittivat Niilon kokonaan. Samassa hotellissa oli lomalla myös Noora ja Kasperi joihin Niilo sai tutustua. Päällään Niilo vielä mielellään seisoi, mutta muut Nurjeliinin elkeet hän alkoi vähitellen jättää pois. Häntä alkoi yksinkertaisesti naurattaa, jos hän yritti irvistää. Kun he istuivat veneessä, aurinko paistoi ja vesi liplatti, äiti sanoi: – Sinä taidatkin olla Purjeliini. Heitä nauratti molempia.
Kun isä seuraavan kerran soitti kertoi Niilo iloisena matkastaan ja isäkin kuulosti iloisemmalta siellä kaukana. Kun Niilo kerran vielä otti puheeksi Nurjeliinin äiti sanoi: – Se nurinpäin tekeminen osoittaa myös sinun luovaa mieltäsi. Monet keksinnöt ovat syntyneet niin, että on tehty joku asia toisella, epätavallisella tavalla. Silloin Niilo päätti ryhtyä isona keksijäksi. Siksi hän vielä joskus seisoi päällään. Jospa ajatukset menisivät uuteen järjestykseen ja keksintö syntyisi.
