Tarinavirta

Katkelma Lapin-aiheisesta romaanista jota parasta aikaa työstän

Sinä syksynä päivät olivat pitkiä ja kuulaita. Paikalliset puhuivat intiaanikesästä ja painuivat hillasoille ja tunturikoivikkoihin keräämään loput marjat talteen. Miehet istuivat suon silmäkkeiden reunoilla ja varoivat maastoutumasta virran hulpiolle. Se oli kevättulvien ontoksi kovertama pitkälle virtaan ulottuva petollinen uloke, josta varsinkin nuoret pojat uskoivat heittelevänsä parhaat kalansaaliit.

Minä istuin monet päiväsydämet meidän talon portailla. Vain istuin ja katselin maisemaa. Minun ruumiini ei tuntenut ikävää, mistään ei kolottanut. Tunsin olevani ehyt ja nautin täydesti laiskotellen naisen elämästäni. Olin lihonut enemmän kuin edellisillä raskauskerroille. Tulokkaat vääntyilivät ja kääntyilivät minussa. Painoin kevyesti molemmat käteni niiden suojaksi. Keskityin kuuntelemaan niitä ja kuuntelemaan vaitonaista maailmaa ympärilläni. Imin hiljaisuutta itseeni.

Muuttolinnut olivat lähteneet etelään. Varhain aamulla taivaan kirkkaalla lakeudella näin kurkiauroja. Lähetin niiden mukana terveiset kauas tuntemattomaan ja toivotin tulemaan takaisin kevätjäiden rouskuessa Auhtokoskessa. Kosken alla oli niille valmiina syvä leveä jyrämä. Siinä suojassa jaaritelkoot ennen sopivien tuulien lähtökäskyä. Kevään ahavassa niillä olisi taas suunta paljon kauemmaksi kuin kotipihani kivinen koski.

Enää yksinäinen keltainen kullero heilahteli kivikon väliin jääneissä kasvupaikoissa. Kohta sekin painuisi martoon maahan, kumartuisi suosiolla maaemon kylmenevään syliin. Ante sanoi, että kun muutetaan Inariin, hän osaa näyttää minulle isot kullerokentät ja samanväristen orvokkien ja vuokkojen tarhat. Keltaiset huojuvat kasvimatot säilyivät kauas syksyyn värikkäinä läikkinä tunturien rinteillä. Ne eivät kelvanneet eläinten ruuaksi. Ehkä sinnikkäät kukat keräsivät itseensä pitkin kesäöitä sellaisen noitaloitsujen varaston, että säikäyttivät vierestä kulkevat etäämmälle. Kulleroiden trolliusten vasarat herättäisivät meidät aamuisin, sitten kun me muuttaisimme ahkun perintömaille.

Ante puhui yhä useammin muutosta. Hänen oli ikävä sielunsa lepomaata, niin kuin hän sanoi. Ikään kuin Auhtovaarassa ei olisi riittänyt meille tilaa ja rauhaa.

Mutta Anten korvissa Auhton hiljaisuus oli jo räjähtänyt tunturien louhinnaksi ja jokien valtavirroiksi, joilla ei enää miesvoimin soudettaisi kivikkopohjaisia pystyjokia jokiveneellä. Uittoporukoiden huudot olivat aikaa sitten kadonneet. Viimeisten Lemmenjoen alueen miesten vaskoolien ja kolisevien puukourujen maailma oli muuttumassa soraisten aukioiden pelikentäksi. Sen laidoille rakennettiin teräksestä, lasista ja betonilaatoista helppoja lomaparatiiseja niille, jotka vaativat valtateitä perille asti.

Anten silmiin nousi useana iltana se tuttu utuinen ilme, jonka viime aikoina hyvin olin oppinut tuntemaan. Pois hän tahtoi. Pois, jonnekin, jossa olisi rikkumaton rauha ja muuttumaton maailma. Samaan aikaan hän kuitenkin ponnisteli muuttaakseen sitä maailmaa, jossa eli. Hänellä oli unelma itsensä kaltaisten oikeudesta valita omat oikeutensa niin kuin muutkin suomalaiset.

Ante hyppyytti portailla Einaria ja piti silmällä Petrusta. Minä istuin syli laajana pihan pyöreällä kivellä. Aurinko vasta hiljalleen laski edessä kohisevaan koskipataan. Kauempana mäen juurella saman kosken reunustalla kohosi Anten rakentama kiviröykkiö. Se oli mystinen paikka, jota tulevat sukupolvet kävisivät ihmettelemässä ja pyhäksi arvailemassa. Vieläkään en ollut oppinut kulkemaan sen ohitse ilman, että kylmyys hyydytti minut kalisevaksi kalikaksi. Mieleni oli taipumassa muuttoon. Muutokseen.

Talon pihasta lähdin vastasuuntaan. Ensin ajoin kierroksen jängälle pitkin vanhaa tukkipolkua. Sitten kaarsin kovapohjaiselle soratielle, joka vei suoraan koulutalolle. Ante oli ottanut koko syksyksi virkavapaata koulunjohtajan työstä. Hän aikoi tosissaan paneutua peruskoulun suunnitteluun ja kunnanvaltuuston työhön. Hän olisi paljon poissa kotoa.

Minä saisin kolmen kuukauden äitiysloman, joka kaksosten vuoksi venyisi lakimääräisesti hiukan pidemmäksikin. Loppusyksyyn asti vielä olisin asuntolakoulun lapinlasten kansankynttilänä. Se puolestaan tarkoitti, että meille olisi palkattava kotiin apulainen Petruksen ja Einarin hoitajaksi ja muuhunkin taloudenpitoon. Ante muistutti, että meillä oli varaa palkata aputyövoimaa ja se oli minun jaksamisenikin takia välttämätöntä.

Hän katseli minua hellästi suunnitellessaan elämistä eteenpäin. Nojasin häneen, suljin silmäni ja kuuntelin miehen käheätä puhetta. Ante hieroi hartioitani ja selkääni. Niskaa molemmin puolin sormenpäillään pyöritellen hän sanoi, että oli varannut meille edelleen koulun entisen asunnon. Se oli hyvässä kunnossa ja tarpeeksi tilava. Asuntolan pihapiirissä oli sitä paitsi turvallisempaa ja helpompaa asua talvisaikaan. Jos jotain sattuisi lapsille tai minulle, jos ilmat nousisivat myrkyllisiksi, oli varminta asua lähellä muita ihmisiä.

”Varsinkin kun naismenninkäiseni on pesäpäivillään ihanasti pyöristymässä kankeaksi kuin kontio suomättään alla.”

Ruumiini läpi vilahti lämmin odottavan naaraan polte.