Sarjasta LAPSET n:o 1: julmuus
Koko ajan metsässä sai juosta kuin silmukan läpi. Jokainen houkutteleva mätäs, johon lenkkarinsa upotti, saattoi olla maa-ansa, joka laukoi ilkeästi sääreen pikkuruisia tikkoja. Poolin tekemiä paukkupanoksia posahteli varpaitten alla vielä seuraavana kesänä. Syvemmällä metsässä meillä oli maja vankeja varten.
Aamulla me lähdettiin asemiin jo ennen kuin aikuiset heräsivät. Heti Sakseliinin marjapuskien takana minä astuin ensimmäiseen ansaan.
“Ei ole vielä metsästysaluetta”, minä protestoin Poolille.
“Koko maailma on metsästysaluetta”, Pooli ilmoitti ja kääri vahvaa köyttä ympärilleen. Ennestään Poolin vyössä heilui sveitsiläissotilaitten veitsisarja.
Me piilotettiin ansa uudestaan korsilla ja kuusenoksilla ja jatkettiin matkaa.
Ryseliinin tammesta roikkui köysi kuin käärmeenkieli. Ryntäsin kiinni köyteen, että ehtisin ennen Poolia. Mutta maassa luikertava silmukka pysäytti hypyn. Risukasasta pompahtanut köysi kiristyi nilkkojen ympärille, keikautti minut nurin. Pooli hiipi kyyryssä mutkitellen puitten välissä.
“Se on valinnut sinut”, Pooli kähisi jossain yläpuolella.
“Kuka?” minä kähisin vastaan.
“Henki Pöö.”
Pooli tavoitteli veitsiä vyöltään. Hän kumartui minun ylitseni. Minä vapisin. Makasin maassa ja kastelin housuni. Metsä humahti hämäräksi, hiljeni, meni kiinni. Ja me oltiin sen keskiössä kahden.
“Sinä olet vanki”, Pooli julisti.
“Minä olen kaveri”, intin takaisin. Suoliston sisältö valui lämpimäksi kevytpatjaksi minun alleni. Poolin naama oli kiinni minussa. Minä uikutin. Metsä vaikeni.
“Vangin saa ampua kuin koiran.”
“Ei koiraa saa ampua.”
“Mähän voin tehdä sulle ihan mitä vaan.”
”Mut mä olen sun ystävä, tyttöystävä.”
”Ei tosimiehillä ole tyttöystävää.”
Pooli nauroi, mutta ääntä ei kuulunut, tai ehkä kuului mutta minä en kuullut. Poolin ylähuuli nousi niin, että ikenet näkyivät.
Minä suljin silmäni. Auringonpimennys tuli, linnut rupesivat räpsimään siivillään puita, kun eivät osanneet metsästä pois. Ne puikkelehtivat edestakaisin mustat siivet oksia piiskaten.
