Katsoin ulos, ja huomasin terassin olevan täynnä havuja ja kuusenoksia. Talon päälle kaatunut suuri kuusi oli iskun voimasta katkennut kolmeen osaan. Alin osa oli nostattanut suunnattoman juurakon ja makasi vinossa asennossa talon katolla. Keskimmäinen pätkä oli rysähtänyt läpi terassista. Se oli noin kolme metriä pitkä ja parikymmentä senttiä paksu, ja näytti todellakin siltä, kuin se olisi tarkoituksella aseteltu terassille joulukuuseksi.
Kuusen latvus oli se, joka oli aiheuttanut kaikkein suurimman vahingon, mutta sitä emme tuolloin vielä tienneet. Se oli nimittäin tuhonnut täysin Jannan upouuden kasvihuoneen.
“Mehän voitaisiin koristella se”, Geraldine ehdotti.
Minua huoletti enemmän se, mitä vahinkoa kaatuneet puut olivat voineet aiheuttaa rakennukselle, sekä se miten saisin haettua autoni kotiin.
Soitin useaan otteeseen pelastuslaitokselle ja sähkönjakelustamme vastaavalle yhtiölle, mutta molemmat piippasivat varattua. Se tuntui väärältä meitä asiakkaita ja veronmaksajia kohtaan, sillä olihan myrskystä varoiteltu jo päiväkausia etukäteen, ja kerrottu kuinka puita tulee varmasti kaatumaan, ja kuinka useilla paikkakunnilla sähköt tulevat katkeamaan. Luulisi, että sillä varoitusajalla olisi ollut mahdollista rekrytoida lisähenkilöstöä vastaamaan hätääntyneiden asiakkaiden soittoihin. Sain kyllä yhteyden paikalliseen palokuntaan, mutta he sanoivat, että eivät voineet tehdä mitään omin lupinensa, sillä kaikki toimeksiannot kulkivat nykyisin pelkästään hätäkeskuksen kautta. Ei auttanut, vaikka kuinka selitin, että hätä olisi, mutta kun keskus ei vastaa.
Silloin aurinko tuli esiin, ja näytti siltä, että oli tulossa mitä kaunein talvipäivä, vaikkakin ilman aamukahvia ja ilman kulkuyhteyksiä. Oli kuin olisimme kertaheitolla siirtyneet keskiajalle.
“Onhan meillä sentään varaava takka ja puilla lämpiävä kiuas alakerrassa. Ei meitä ainakaan välitön jäätymiskuolema uhkaa. Ruokaakin meillä on moneksi päiväksi”, sanoin, yrittäen luoda positiivista ilmapiiriä.
“Ei siitä ole paljon iloa tietokoneelle”, Joel huomautti.
“My telephone“, Geraldine voihkaisi.
“Hmm, ehkäpä voisimme jotenkin paistaa kinkun kiukaalla” Janna tuumi.
Lunta oli tullut yön aikana niin paljon, että naapurin aita oli paikoitellen kinosten peitossa. Saatoin kuvitella autoni hautautuneen kokonaan lumeen. Siksi ilmoitin hakevani moottorisahan ja lähteväni raivaamaan myrskyn jälkiä. Vasta kun olin pukenut päälleni pilkkihaalarin ja aukaissut tien puuvajaan, muistin, että bensa oli loppunut alkusyksyn polttopuutalkoissa. En ollut ostanut lisää, ajatellen, ettei sitä kuitenkaan tarvittaisi ennen kuin korkeintaan vasta keväällä.
Kanisterin pohjalla oli tilkka, ja kaadoin sen koneeseen. Sain kuin sainkin sahan käyntiin, ja raivattua kulkureitin talomme etuovelle. Sitten kone yskähti ja sammui.
Ei siis ollut mitään toiveita siitä, että olisin saanut pelastettua lumeen hautautuneen autoni. Aloin myös ymmärtää, etteivät minun voimavarani riittäisi aukaisemaan tietä. Lunta oli yksinkertaisesti aivan liian paljon. Olimme eristyksissä muusta maailmasta.
Toimelias ja kekseliäs vaimoni oli tällä välin alkanut suunnitella jouluateriaamme uusiksi. Hän oli pilkkonut puolikypsän joulukinkun kappaleiksi, ja laittanut ne vanhaan kolhuiseen kattilaan, jota hän tavallisesti käytti villalankojen värjäykseen. Hän oli taikonut jostain ketjun ja suuren koukun, jonka hän käski minun ruuvata tukevasti kiinni saunan kiukaan yläpuolelle ja laittaa tulen kiukaaseen.
“Tästä tulee maailman ensimmäinen pulled kinkku, à la chef Janna”, hän julisti. “
“Voisit samalla keksiä keinon miten keittää kahvia”, ehdotin.
Saunaan mennessäni kuulin, kuinka Kirk kysyi, eikö meillä ollut pikakahvia. Hän ehdotti, että kuumentaisimme vettä vedenkeittimellä, jos kerran kahvinkeitin ei toiminut.
Miten vaikeaa on elää ilman sähköä. Olin onnellinen siitä, että meillä oli kunnollinen puukiuas. Talon ostettuamme, Janna oli kyllä ollut vähän sitä mieltä, että sähkökiuas olisi sekin aivan vasteenotettava vaihtoehto. Puolustelin puukiuasta sanomalla, ettei sähkökiukaan löylyjä voinut mitenkään verrata puukiukaan lämpöön, ja että meillä oli sitä paitsi omassa metsässä puuta yllin kyllin kiukaassa poltettavaksi.
Luulen, että tämä jälkimmäinen argumentti vakuutti hänet. Edellistä minun olisikin ollut huomattavasti vaikeampi puolustaa.
Kun sitten tuli aika korvata ruma ja haiseva avotakka varaavalla takalla, Janna puolsi takan vaihtoa sillä ehdolla, että saisi itse valita mallin, jotta se sopisi olohuoneemme kalustukseen.
“Niin, ja eihän sitä koskaan tiedä, jos vaikka veli venäläinen keksii pistää kaasuhanat kiinni, ja sähkönhinta pomppaa pilviin”, Janna selitti.
Mene ja tiedä vaikka hän olisi oikeassa. Itänaapurin sanaan ei kannattanut luottaa. Sen oli isäni minulle jo nuorena opettanut.
Me emme siis ainakaan jäätyneet kuoliaiksi, vaikka kahvia meillä ei ollutkaan. Saunaoluet sen sijaan kyllä pysyisivät kylminä näillä keleillä. Piti siis olla kiitollinen ainakin jostain.
Sillä välin kun puuhailin saunan kimpussa, Janna oli kaivanut kätköistään vanhan kahvipannun, joka oli ties mistä löytänyt tiensä ullakollemme. Saattoipa jopa olla edellisen asukkaan peruja.
Hän oli viritellyt valurautaisen pannunalustan takan hiillokselle ja keittänyt takassa oikein kunnon pannukahvit vaikkakin suodatinjauhatuksesta. Näin päivä oli pelastettu.
Vaimoni oli jo miettinyt useita muitakin sovelluksia keksinnölleen, joten oletin saavani myös laatikkoruokia jouluaterialla pulled kinkun lisukkeena.
Kekseliäs nainen tuo vaimoni. Toisin kuin tyttäremme, joka ei tuntunut mitenkään löytävän korvaajaa hiustenkuivaajalle.
