Tarinavirta

Antton kirjoitti mustakantiseen muistivihkoon lapsuudestaan. Juoposta ja väkivaltaisesta merimiesisästään Håkanista, joka aina kotona ollessaan laittoi perheen elämän täysin sekaisin.

Ensimmäinen viikko Håkanilta kului maissaoloon tottumiseen. Tuon ajan isä oli kireä ja häntä häiritsi lähes kaikki asiat: vaimo, lapset, koirat ja kissat, naapurit ja sukulaiset. Jopa hänen vanhat kaverinsa saivat hänet välillä raivon partaalle.

Oli kuin hän tuntisi menettäneensä jotain oleellisen tärkeää sen kolmen viikon aikana, jotka hän oli ollut poissa kotoaan. Aivan kuin kaikki muut olisat saaneet elää sillä välin kun hän oli suljettuna peltipurkkiin.

Tai kenties asia olikin juuri toisin päin. Toisinaan hänestä sai sellaisen vaikutelman, että hän olisi menettänyt vapautensa tehdä mitä lystäsi joutuessaan pakon edessä sopeutumaan maissaolon sääntöihin.

Toisella viikolla Håkan havahtui siihen, että hänellä oli koti ja perhe ja hänessä heräsi vastuuntuntoinen perheenisä. Hän tarttui innolla kodin töihin. Tosin tämä into ilmeni enemmänkin sanoissa kuin teoissa. Hänellä oli suuria suunnitelmia, mahtipontisia rekennus projekteja, joista hän kertoi suureen ääneen ja joiden toteuttamiseen hän halusi koko perheen työpanoksen. Ensin oli järjestettävä olosuhteet otollisiksi, hommattava materiaalit ja viimeisteltävä suunnitelmat. Tähän kaikkeen kului suuri osa niistä virvokkeista, joita Håkan oli laivalta tuonut. Olihan hän sentään lomalla, joten työ oli lopultakin vain toissijainen asia.

Nämä suuret projektit jäivät lähes poikkeuksetta toteuttamatta, sillä viikko kului nopeasti. Seuraavalla lomalla hänellä oli uudet projektit, joita hän oli ehtinyt laivalla miettiä aivan kaikessa rauhassa. Sitäpaitsi, olihan rakennettava tilapäissuojia ja vajoja joissa säilyttää aiempien projektien materiaaleja jotteivät nämä menisi pilalle, joten jo siitäkin syystä aika loppui aina kesken.

Näin jatkui, kunnes äiti kyllästyi katselemaan pressutelttojen täyttämää pihaa ja palkkasi isän raivonpuuskien uhallakin ammattilaisen saattamaan työn valmiiksi.

Kolmas viikko oli lomaviikoista pahin. Tuolloin isä havahtui siihen, että hänen lomansa oli loppumaisillaan ja se sai hänet masennuksen valtaan. Masennusta oli lääkittävä runsaalla alkoholilla ja siihen menivät loputkin tuomisista mukaan lukien pyhä- ja merkkipäivien varalle hankitut viskit ja konjakit. Eihän niin jaloja juomia voinut jättää niiden juotaviksi, joilla ei ollut yhtä hienostunut maku alkoholin suhteen kuin Håkanilta.

Parasta isässä kuitenkin oli se, että lähdettyään takaisin laivalle hän olisi poissa seuraavat kolme viikkoa.

Anna, Anttonin äiti, toimi kyläkoulun opettajana aina siihen asti kunnes koulu suljettiin. Kaikki saarella tunsivat hänet. Useimmat nuorista olivat olleet hänen oppilainaan, hänen omat lapsensa mukaanlukien. Äidin oli mahdotonta kulkea kylällä ilman, että ihmiset pysähtyisivät juttelemaan. Hänelle se sopi. Hänellä ei koskaan ollut niin kiire, etteikö hän olisi ehtinyt vaihtaa muutaman sanan entisten oppilaidensa, tai näiden vanhempien, kanssa. Hän tunsi olevansa vastuussa oppilaistaan vielä senkin jälkeen kun nämä olivat päättäneet opintonsa.

Antton tiesi että hänen sisariaan hieman hävetti olla äidin opetettavina, mutta Antton ei kyllästynyt kuuntelemaan äitinsä ääntä. Annalla oli luontainen kyky saada, niin historia, biología kuin äidinkielikin kuulostamaan kiinnostavalta. Hän kertoi tarinoita, jotka opettivat enemmän kuin mitkään oppikirjat.

Miksi äiti oli mennyt naimisiin Håkanin kanssa? Sitä Antton ei ollut koskaan saanut tietää. Isän kuolema oli helpotus Anttonille, ja luultavasti myös Annalle.

Hän putosi Rotterdamissa alas ruumaan ja menehtyi matkalla sairaalaan. Kukaan ei sanonut sitä ääneen, mutta Antton arveli isän olleen humalassa.

Vaikka Antton ei tuolloin enää asunutkaan kotona, oli siltikin outoa tottua siihen ettei tarvinnut olla huolissaan äidistä. Isän tulot ja menot olivat rytmittäneet perheen elämän Anttonin koko lapsuuden ajan hyviin ja huonoihin kolmen viikon ajanjaksoihin.

Hän kirjoitti isoisästään Matsista, joka opetti hänet kalastamaan ja ohjaamaan rääkipaattia. Öistä ajoverkoilla ja nuotan vedosta. Ja kirjoitti isoäidistään Amandasta joka opetti kuinka ruisleivän juuri tehdään ja kuinka leivotaan suussa sulava pitko.

Mats tuoksui merelle, tervalle ja suolakalalle, kun taas Amanda tuoksui vastaleivotuille korvapuusteille, kaardemummalle ja kanelille.

Konsta sai oman lukunsa. Hän oli aina ollut Anttonille kuin se oikea isä. Konsta opetti Anttonille kaiken mitä hän teiden rakentamisesta tiesi. Kuinka tarjous lasketaan ja kaupat tehdään. Miten kasvattaa voittoja kun asiakas oli saita, ylimielinen, kerskailija, kaikkitietävä tai vaikkapa hölmö.

Eno opetti Anttonin ajamaan traktoria ja maansiirtokoneita. Käyttämään kaivinkonetta ja tiejyrää. Ja ennen kaikkea opetti hänelle kaiken mootyoripyöristä.

Hän oppi kuinka maansiirtoauton miehenkorkuiset renkaat tai kytkin levyt vaihdetaan ja kuinka kaivinkoneen telaketjut.

Aivan viimeiseksi Antton kirjoitti Annastiinasta. Se oli vaikein kohta – se jonka kirjoittaminen koski häneen eniten.

Antton ja Annastiina olivat olleet yhdessä lukion toiselta luokalta lähtien. Antton oli tulisesti rakastunut ja kuvitteli, että niin tulisi jatkumaan ikuisesti. Hän suunnitteli mielessään oman kodin ja lapsikatraan.

Annastiinassa oli kaksi puolta. Jälkeenpäin Antton usein ajatteli, että Annastiina oli kuin isoäidin suuri keltainen kissa, joka kehräsi sylissä kättä nuollen, ja vain joskus harvoin upotti hellästi kyntensä Anttonin sääreen, muttei koskaan liian kovaa. Mutta öiseen aikaan kissa muuttui pedoksi joka vei saaliinaan kaiken jonka kiinni sai, ja toi ne voitonmerkkeinään isoäidin portaille.

Liikkui kaikenlaisia huhuja. Antton ei tiennyt niistä puoliakaan ja senkin vähän, joka ylsi hänen korviinsa, hän kuittasi perättöminä valheina.

Kun Antton meni asepalvelukseen Annastiina tunsi olevansa villi ja vapaa. Kuten isöäidin keltainen kissa, hänkin alkoi saalistaa öiseen aikaan. Hänellä oli uusia ystäviä, joiden kanssa hän lähti kaupunkiin viikonloppuina, ja oli usein poissa kotoaan koko viikonlopun. Kukaan vanhoista kavereista ei tiennyt mitä hän siellä puuhaili.

Anttonin tullellessa lomalle, Annastiina kehräsi miehensä sylissä varoen tarkoin näyttämästä kynsiään.

Oli siis sanomattakin selvää, että kun he sitten muuttivat yhteen, se oli jo alun alkaenkin tuhoonruomittu yritys.

Antton meni töihin enonsa yritykseen ja oli usein poissa kotoaan päiviä. Annastiina puolestaan sai töitä eräästä suuresta veneenrakennusalan yrityksestä. Elämä näytti olevan jokseenkin mallillaan. Oli puhetta avioliitosta. Etenkin Annastiinan vanhemmat painostivat nuorta paria. Toivoivat lapsenlapsia ja muistivat mainita asiasta joka käänteessä. Antton, jolla oli hyvät välit appivanhempiinsa, meni tavallisesti heidän puolelleen kun asiasta puhuttiin perhetapaamisissa.

Vain Annastiinalla tuntui olevan eriävä mielipide. Hän oli siitä mieltä, että olisi parempi odottaa vielä joitakin vuosia.

Sitten tapahtui se asia, joka tuhosi kaiken ja vei Anttonilta uskon omaan itseensä moniksi vuosiksi.

Hän palasi työkeikalta vuorokauden etuajassa. Kaikki mikä voi mennä pieleen oli niin tehnyt. Konsta oli ajautunut sanaharkkaan maksuista työn tilaajan kanssa jo heti kättelyssä. Heillä oli aivan erilainen näkemys siitä missä järjestyksessä ja milloin maksut tulisi suorittaa.

Sen seurauksena Konsta aukaisi vodkapullon, ja Antton tiesi, ettei hänen kanssaan voisi puhua yhtään mistään ainakaan pariin päivään.

Maansiirtoauton rengas puhkesi, ja se kaatui sitä korjaamassa olleen miehen päälle, sillä seurauksella, että tältä meni sääriluu poikki. Antton joutui viemään miehen sairaalaan Seinäjoelle, kun kerran Konsta ei ollut ajokunnossa.

Kaiken lisäksi työt jouduttiin pysäyttämään varhaisen lumimyrskyn vuoksi.

Niinpä Antton päätti lähteä kotiin Annastiinan luo ja jätti Konstan vodkapulloineen motelliin.

Hän yritti soittaa Annastiinalle ja ilmoittaa tulostaan, mutta tämä ei vastannut puhelimeen.

Antton oli kotona kahdeksalta perjantaiaamuna. Vain vaivoin hän pystyi ajamaa viimeiset kilometrit. Runsas lumentulo oli yllättänyt auraus henkilöstön täydellisesti.

Hän oletti Annastiinan lähteneen jo töihin ja soitti tämän työpaikalle heti kun oli saanut ulkovaatteensa riisutuksi. Hänen hämmästyksensä oli suuri kun hänelle kerrottiin ettei Annastiina ollut tullut töihin sinä aamuna.

Silloin Antton näki saappaat. Ne olivat sellaiset pitkävartiset ja suippokärkiset. Täydellisen epäkäytännölliset, etenkin työntekoon. Sellaiset joita Antton ei olisi milloinkaan valinnut itselleen. Ne olivat siististi vierekkäin kenkätelineellä, ja siksi hän ei ollut heti huomannut niitä.

Vastenaulakossa roikkui vieras takki – villakankainen. Sen rintataskussa oli lompakko. Antton tutki sen sisällön. Jouko Pekkarinen luki ajokortissa. Se uusi myyntipäällikkö, josta Annastiina oli muutamaan otteeseen puhunut – tullut suoraan jenkeistä.

Pahat aavistukset täyttivät Anttonin mielen kun hän hiipi rappuset ylös makuuhuoneeseen.

Siellä, hänen ja Annastiinan vuoteella, kuorsasi tuo Pekkarinen ja Annastiina nukkui pää painettuna Pekkarisen karvaista rintaa vasten.

Annastiinan vaaleat hiuksensa aaltoilivat kasvoilla. Kun ne pyyhkäisi hellästi pois sormenpäällä Annastiinan nukkuessa, tämän kasvoille nousi hymy. Tämä ajatus tuli Anttonin mieleen hänen seisoessaan vuoteen vierellä – hänen vuoteensa vierellä – ja katsellessa siinä nukkuvaa pariskuntaa. Mutta hän ei tehnyt niin, katseli vain.

Kun hän seuraavana päivänä heräsi motellista hirveässä krapulassa, hän ei muistanut miten oli päässyt sinne takaisin. Vain muistikuva nukkuvasta Annastiinasta vieraan miehen kainalossa sykki päänsärkynä hänen silmiensä edessä.

Antton oli varma siitä, että mikäli jompikumpi olisi herännyt, hän olisi varmaankin tappanut tämän tai molemmat. Mutta hän ei ollut lainkaan varma siitä, olisiko tilanne silloin ollut yhtään sen helpompi. Nyt hän lähinnä halusi tappaa vain itsensä.

Tuon viikonlopun jälkeiset tapahtumat olivat miltei kokonaan pyyhkiytyneet pois hänen mielestään. Ja nyt kun Antton yritti löytää muistikuvia mielensä sopukoista kirjoittaakseen ne mustakantiseen muistivihkoon, jotkut asiat alkoivat palautua hänen mieleensä. Ehkä siksi, että ne olivat niitä jotka olivat satuttaneet häntä kaikkein eniten.

Heidän yhteiset ystävänsä menivät melkein kaikki Annastiinan puolelle. Huhuttiin että Anttonilla oli toinen nainen Seinäjoella. Kerrottiin, että hän oli väkivaltainen, ja että hän joi paljon. Väitteistä viimeinen oli ainut joka piti paikkansa. Antton oli alkanut juoda paljon, tosin vasta sen jälkeen kun hän ja Annastiina olivat eronneet.

Mutta asian, joka kaikkein eniten Anttonia haavoitti, kertoi eräs tuntematon mies laihialaisessa baarissa.

Molemmat miehistä yöpyivät samassa motellista ja molemman heistä olivat yhtä lailla humalassa. Tuntematon mies agressiivisessa vaiheessa, kun taas Antton oli enemmänkin valmis kaatumaan motellihuoneensa kovalle vuoteelle. Mutta hän ei halunnut olla yksin omien ajatustensa kanssa.

Tuntematon mies haukkui koko illan työnantajaansa. Firma jossa hän työskenteli oli erään merkittävän veneenrakennusyrityksen alihankkija. Jossain vaiheessa selvisi, vaikka Antton ei jälkeenpäin muistanut kuinka, että mies, jota tuo tuntematon niin suuresti vihasi, oli Annastiinan isä – mies josta oli pitänyt tulla hänen appensa.

Mies kertoili katkeruutta äänessään ylityökorvauksista jotka häneltä oli jäänyt saamatta, talousvaikeuksista ja tavarantoimittajista jotka myivät vain etukäteismaksua vastaan. Kun tuntematon sanoi, että hänen pomonsa tytärkin oli samaa maata ja kaiken lisäksi vielä täysi huora, Anttonin pokka petti. Puhuihan tuntematon hänen Annastiinastaan.

”Jätä Annastiina rauhaan”, Antton kivahti.

Nyt tuntematon terästäytyi ja katsoi tutkivasti Anttonia.

”Näytitkin tutulta. Sinähän olet se runoilijapoika”, tuntematon sanoi ja päästi räkäisen naurun.

”Me mentiin yhtenä iltana sen asunnolle, sen Annan, tai mikä se oli. Se oli iskenyt kuppilassa mun kaverin Turtiaisen. Siellä mä näin sun valokuvan – kirjahyllyssä.

Me oltiin kännissä kaikki ja yhtäkkiä se rupea lukemaan sun runoja. Sen mielestä se oli hirveän hauskaa. Se nauro niille ihan vääränä ja niin me muutkin. Se ei tainnu paljon arvostaa sun riimejä”.

Sen pidemmälle tuntematon ei ehtinyt, siilä Antton tempaisi häntä oikealla. Mitä sen jälkeen oli tapahtunut sitä ei Antton muistanut herätessään aamulla putkasta.

Konsta kävi hakemassa Anttonin, ja maksoi sakot jotka hänelle baaritappelusta määrättiin. Hän teki paljon muutakin. Hän nosti Anttonin uudelleen jaloilleen. Konsta olisi aivan hyvin voinut antaa Anttonille lopputilin sen jälkeen kun tämä romutti kaivinkoneen ajamalla sen jokeen.

Jostain kumman syystä naimaton ja lapseton eno näki Anttonissa oman poikansa. Kärsivällisesti hän palautti sisarenpojalle vuosien mittaan tämän uskon omaan itseensä. Hän teki nuoresta miehestä yhtiökumppaninsa ja luovutti tälle ohjakset eläkkeelle jäätyään.