Tarinavirta

Joidenkin katujen nimet jäävät mieleen helpostikin, mutta toisten ei sitten millään. Sitä tiesi missä kaverit asuivat, ja miten sinne mentiin, mutta kadun nimeä olikin jo vaikeampi muistaa, jos joku sattui sitä kysymään.

Perjantai iltana olimme kaveriporukalla Panemassa, ja kerroin kuulumisia Strasbourgin matkaltani. Silloin Pekka totesi, ettei hän ollut elämässään päässyt Mechelininkatua kauemmas.

”Miten niin”, Jaakko sanoi. ”Olethan sä nytkin Kalliossa.”

Tiesin, että Pekka asui yhdessä vanhan äitinsä kanssa Hietaniemen hautausmaan kulmilla.

Humalassa kun oli, Pekka alkoi kertoilla elämästään, eikä se todellakaan kovin tapahtumarikkaalta kuulostanut.

Hän oli syntynyt Mechelininkadun naistenklinikalla, käynyt koulua Taivallahden peruskoulussa. Armeijankin hän suoritti sama kadun varrella autokomppaniassa, ja hänen umpisuolensakin leikattiin sairaalassa Mechelininkadulla.

”Ensimmäinen työpaikkani oli ruohonleikkaajana Taivallahden puistossa, ja nykyinen Attendolla, joka on varmaan se paikka minne minutkin laitetaan kun aikani koittaa. Entinen päiväkotini on siinä ihan kulmilla, samoin kuin kouluni. Menin naimisiin exäni kanssa Töölöön seurakunnassa ja saimme vuokrakaksion viereisestä talosta, jossa äitini nykyisin asuu.

Sitten kun kuolen, minut haudataan vanhempieni viereen Hietaniemen hautausmaalle.

Sellaista minun elämäni on ollut. Tasaista ja ilotonta. Hyvä puoli on se että kaikki on kävelymatkan päässä.”

Tämä, hänen taholtaan yllättävä avautuminen, sai minut miettimään oman synnyinkaupunkini kotikatua. Sen varrella ei ollut muuta kuin meidän talomme, naapurin talo, kumikauppa ja rukoushuone. Edellisestä sai pyörän ja ritsan kumeja. Jälkimmäisessä luulimme harjoitettavan saatananpalvontaa, kuten naapurinpojan isoveli oli väittänyt. Siellä ei ollut sairaaloita, kouluja eikä kasarmeja, eikä sen puoleen mitään muutakaan nähtävää.

Oliko siis olemassa ainoatakaan katua, joka olisi minulle yhtä merkityksellinen, kuin Mechelininkatu Pekalle. Silloin mieleeni muistui Tehtaankatu, joka oli aivan siinä kulmilla. Olin aina ajatellut, ettei siinäkään kadussa ollut mitään kovin merkittävää, mutta mitä enemmän asiaa pohdin, sitä enemmän muistoja alkoi palautua mieleeni.

Ensimmäinen muistoni oli ajalta, jolloin olin kaiketikin neljän vanha. On kovin vaikeaa hahmottaa ajan kulua, sillä mieleen jääneiden tapausten välillä aikaa tuntui kuluneen vuosia, vaikka todellisuudessa kyse saattoi olla vain kuukausista tai viikoista. Yhtä hyvin siis saatoin olla neljä vuotta ja kolme kuukautta, tai sitten kolme vuotta ja kymmenen kuukautta. Siitä kuitenkin olen varma, että sisareni oli jo syntynyt.

Meillä oli lastenhoitaja, ja hänellä oli tapana ulkoiluttaa meitä päivisin. Yleensä kävelimme leikkipuistoon, tai kirkolle. Kerran menimme katsomaan junaa rautatien varteen. Muistan kuinka ohikiitävän junan kolina pelotti minua, ja kuvittelin, että sen aikaansaama ilmavirta imaisisi siskoni vaunuineen mukaansa.

Eräänä päivänä menimme erääseen asuntoon Tehtaankadulla. Asunnossa työskenteli lastenhoitajamme tuttava, niin ikään lastenhoitajana. Muistan tämän tapahtuman elävästi siksi, että sinä päivänä näin ensimmäisen kerran television. Laitteen jonka avulla saattoi katsella elävää kuvaa. Se oli siis jotain paljon kehittyneempää tekniikkaa kuin valokuva-albumit.

Minä ja sisareni tuijotimme lumoutuneina televisioruutua, jossa näytettiin kuvaa talosta, jonka räystäällä kimalteli auringonpaisteessa pitkiä jääpuikkoja ja minä olisin voinut vaikka vannoa, että näin kuinka vesi virtasi noroina pitkin jääpuikkojen vartta ja tippui pisaroina niiden kärjistä.

Kun vuosia myöhemmin menin koulukaverini pihalle leikkimään, mieleeni muistui tuo tapahtuma lapsuudestani. Saman pihan ympärillä oli useita puutaloja. Hellahuoneiksi niitä yhä kutsuttiin, vaikka ne eivät sellaisia enää olleetkaan. Pihan keskellä oli tiilirakennus, jossa oli sauna, pyykkitupa ja halkovaja. Yritin muistella missä pihan asunnoista olin katsellut televisiota ensimmäisen kerran elämässäni, mutta ne olivat kaikki keskenään kovin samannäköisiä.

Nykyisin nämä talot on purettu ja niiden paikalle on rakennettu tylsiä kerrostalolaatikoita lasisilla parvekkeilla, mikä on mielestäni sääli. Miksei niitä olisi voinut säilyttää kuten saman aikakauden puutalot tien vastakkaisella laidalla. Mikä tarve meillä ihmisillä on purkaa kaikki vanha pois uuden ja huonomman tieltä.

Tehtaankadun varrella sijaitsi myös linja-autoasema. Sanon, että sijaitsi, sillä sekin purettiin ja sen tilalle tullaan tulevaisuudessa rakentamaan lisää kerrostaloja. Linja-autoasemaan minulla liittyy vieläkin enemmän muistoja. Siellä noustiin bussiin kun mentiin isoäidin luo Pohjanmaalle, tai matkustettiin Turkuun tai Helsinkiin. Se oli paikka, jossa hyvästeltiin tyttöystävät, kärvisteltiin räntäsateessa odottamassa bussia, joka veisi asepalveluspaikkakunnalle, lähdettiin rokkareille, tai interrailille.

Muistan hyvin aseman pitkät puupenkit, lipunmyyntitiskin ja linja-autoaseman baarin. Siellä isäni antoi minulle kaksikymmenpennisiä ja opetti miten pajatson rengasta tuli töytäistä, jotta sai kolikkorivin valahtamaan palkintolaariin. Hän oli siinä hyvä, minä en koskaan oppinut.

Monia vuosia myöhemmin, silloin kuin ikä sen salli, kokoonnuimme baariin kaljoittelemaan aina tullessamme ja lähtiessämme, ja joskus ihan muuten vain, se kun oli siinä lähellä.

Purettujen muistojeni listalle pitää myös lisätä vanha lyseo. Vaikka sen pääsisäänkäynti olikin pihan puolelta, itse rakennus oli todellisuudessa tehtaankadulla. Se oli komea jugendtyylinen rakennus, jota katselin päivittäin koko lapsuuteni, ajatellen, että jonain päivänä minäkin opiskelisin siellä. Koulun aidatun pihamaan kulmalla oli kioski, jonne isä lähetti minut viemään veikkauskupongin ja vaihtorahalla sain ostaa itselleni nallekarkkeja. Ne maksoivat vielä silloin pennin kappaleelta.

Sain suorittaa tässä historiallisessa opinahjossa kuitenkin vain keskikoulun pääsykokeen, sillä syksyllä aloitin uudessa, vastavalmistuneessa lyseossa. Jouduin kulkemaan sinne kaupungin halki polkupyörällä, satoi tai paistoi, sen sijaan, että olisin vain ylittänyt yhden kadun ja kanaalin, kuten olin mielessäni kaavaillut.

Vanha ja kaunis koulurakennus purettiin seuraavana vuonna ja sen tilalle rakennettiin ostoskeskus. Samalla katosi myös tuttu kioskikin. Onhan selvää, että koulut voidaan rakentaa kauas kaupunkien laidoille, pois silmistä, mutta ostoskeskuksen pitää sijaita keskustassa, sillä sehän on kaupungin merkityksen mittari, eivät ne koulurakennukset.

Kun kiilto oli haalistunut ostoskeskuksen räikeänsinisillä peltipinnoilla, se alkoi vuosi vuoden jälkeen näyttää yhä enemmän ruosteiselta peltihallilta, jollainen se todellisuudessa olikin.

Uutena liikekeskuksen kahvila toimi viikonloppuisin meidän nuorten kokoontumispaikkana, kunnes saimme sinne porttikiellon. Emme me mitään pahaa tehneet, mutta koska meillä ei ollut varaa kuin kahvikupilliseen, veimme tilaa paremmin maksavilta asiakkailta. Tämän uuden rakennuksenkin kohtalona oli tulla puretuksi, sillä ne sellaiset ovat samaa kastia kuin Ikean huonekalut, niitä ei kannata säilyttää eikä entisöidä.

Tyhjäksi jääneelle tontille suunnitellaan vieläkin suurempaa liikekeskusta. Sellaista, jossa voisi, paitsi tehdä ostoksensa, niin myös syödä, käydä elokuvissa ja istua kavereiden kanssa kaljalla, eikä kaupunkilaisperheiden enää tarvitsisi matkustaa satoja kilometrejä naapurikaupunkien liikekeskuksiin viettämään laatuaikaa.

Nyt kun rakennusten purkamisessa oli kerran päästy alkuun, päätettiin purkaa myös vanha nahkatehdas, siitä aivan meidän nurkilta. Tuolloin Tehtaankatu päättyi nahkatehtaaseen, mutta nykyisin se kulkee aivan eri reittejä.

Kävin joka päivä katsomassa, miten työt edistyivät. Sattumoisin Aku Ankassa julkaistiin sinä kesänä tarina, jossa Aku toimi talonpurkajamestarina. Hänellä oli nostokurjen raanassa suuri metallipallo. Kun hän sillä sitten pläjäytti oikeaan kohtaan talon seinässä, niin ikkunat ja ovet lennähtivät siisteihin pinoihin, tiilet tippuivat trukkilavoille ja kattotiilet satelivat siisteihin riveihin odottamaan poiskuljetusta.

Samanlainen teräspallo oli nahkatehtaan purkajillakin, mutta työn jälki vain oli kovin erilaista. Nahkatehtaasta jäi jäljelle vain iso kasa raunioita ja paljon pölyä.

Olin lapsesta asti kulkenut isäni kanssa rakennustyömailla ja olin aina ollut kiinnostunut talojen rakentamisesta. Uskoni siihen, että ihmisen tehtävänä oli jättää itsestään jokin muistomerkki tuleville sukupolville, järkkyi, kun sain huomata, ettei niitä pelkästään rakennettu, vaan myös purettiin. Eivätkä ne puretut rakennukset läheskään aina olleet rumia ja tarpeettomia, vaan pikemminkin kauniita ja muistojen kyllästämiä.

Kun niihin samoihin aikoihin vanhempani erosivat, heidän avioeronsa oli kuin jatke koulurakennuksen purkamiselle, johon en milloinkaan päässyt opiskelemaan.

Isä muutti uuteen kerrostaloon Tehtaankadulle. Muistan siitä talosta etenkin hissin, jota alle kaksitoistavuotiaat eivät saaneet yksin käyttää, mutta minähän olinkin jo melkein kahdentoista. Isä oli antanut minulle avaimen ja menin miltei joka päivä hänen asuntoonsa koulun jälkeen tekemään läksyjä.

Asunnossa oli parveke ja se tuntui minusta kovin hienolta. Olohuoneen ikkunoista aukeni näkymä linja-autoasemalle ja puistoon talon edessä. Ikkunalaudalla oli suunnattoman suuri osuuspankin säästöpossu, joka oli jo miltei täynnä kolikoita. Se painoi niin, että vain vaivoin jaksoin sen nostaa. Isä sanoi, että kun hän saa sen täyteen, hän lähtee Reeperbahnille, niin kuin Irwin Goodmanin laulussa sanotaan. Missä se sellainen paikka sitten sijaitsi, sitä en tiennyt.

Matematiikassa en ollut kovin hyvä. Vaikka isäni koitti auttaa minua, en saanut taottua päähäni edes kaikkein yksinkertaisimpia laskusääntöjä. Isä sen sijaan oli melkoinen haka laskemisessa. Laskutikku vain suhisi, kun hän laski lujuuslaskuja.

Kerran matematiikan opettaja suuttui, kun olin onnistunut tekemään kaikki kotiläksyni väärin. Kutsuimme häntä Hapannaamaksi, ja syystäkin, sillä juuri sellaiselta hän näytti.

”Teet ne uudelleen ja tulet sitten näyttämään ne minulle kotiin”, hän määräsi. Hapannaamalla oli sellainen tapa. Se oli rangaistus, jota kaikki pelkäsivät.

Opettaja asui Tehtaankadulla vanhassa myrkynvihreässä puutalossa. Oli pimeää ja satoi vettä. Himmeä ulkovalo, joka paloi oven päällä, sai pihamaata peittävän jääpeitteen kiiltelemään vaarallisen näköisenä.

Seisoskelin oven takana pitkään keräämässä rohkeutta ennen kuin uskalsin soittaa ovikelloa. Oli kuin olisin menossa leijonan luolaan. Kun talo sitten purettiin, muistin kauhun jota olin tuntenut. Hapannaaman talo oli kaikista Tehtaankadun taloista se ainoa, jonka purkaminen ei minua surettanut.

Eräässä Tehtaankadun puutalossa, joka on yksi niistä harvoista, jotka ovat onnistuneet välttämään purkutuomion, tapahtui asioita, joita parhaiten kuvailee J. Karjalainen upeassa laulussaan: Telepatiaa. Mutta se onkin sitten aivan eri tarina.

Tähtilampun alla

Siinä sängyn laidalla

Kun me kerran suudeltiin

Oi mä uskoin ihmeisiin