Tarinavirta

Ikkunasta näkyi arkiaamun maisema, vaikka ei sitä pyhäpäivä miksikään muuttanut. Kaksi valkorunkoista koivua, kuin vahingossa kasvaneita, rimppanoita. Rikkaruohojen vähitellen valtaama hiekkalaatikko, jonka puureunukset eivät enää muistaneet sitä kuluttaneita äidintakamuksia. Keinumaton keinu, yksin keinui vain kovemmissa tuulissa, kammottavasti heilahteli puolelta toiselle kuin olisi lapsenhaamu vauhtia antamassa.

Vihreän kaistaleen kahdella puolella harmaat, kolmikerroksiset, tasakattoiset asumislaatikot ja kolmannella sivulla kävelytie. Johti toisille laatikoille ja Siwaan. Vaikka ei se enää ollut sen niminen, mutta asukkaille ikuisesti Siwa. Sama lähikauppa, samat tuotteet, sama kassa. Vaihtunut nimikyltti ei muuttanut todellisuutta.

Jos tarpeeksi kulki, se johti pois. Se kävelytie. Pois lähiöstä, josta lasten huudot ja äitien komennot olivat aikaa sitten kaikonneet. Tilalla vain rollaattorien rahina. Rappukäytävissä ne korvasivat nyt lastenvaunut. Kettingeillä kiinni lämpöputkissa, niin kuin joku olisi halunnut ne viedä. Ne rollaattorit.

Ei tullut enää ambulanssikaan pillit päällä. Mitäs sitä kiire kuolemaan. Kun ei elämäänkään. Huoltomiehet eivät piitanneet suurempaa kunnioitusta esittää vetäessään lippua puolitankoon. Ja mitäs kuolemaa kunnioittamaan. Elämää olisi pitänyt kunnioittaa, mutta se loppuu viimeistään silloin, kun liha menettää terhakkuutensa ja heiluu pienestäkin liikkeestä. Kun sen pysäyttäminen on suurempi vaiva kuin liikkeelle saaminen. Lähiöstä loppuu elämä, kun sen asukkaat tulevat kelkoilla vastaan, kesät talvet.

Iäkäs sairastui listeriaan, luki postiluukusta luiskahtaneessa päivän lehdessä. Ärsytti. Mikä iäkäs? Mies? Nainen? Joku muu? Ihminen? Iäkäs. Niin kuin kärsäkäs. Iäkäs hidasti kassajonoa. Iäkäs aiheutti ruuhkan suojatiellä. Iäkäs ajoi kelkalla kukkapenkkiin…

Sanokaa edes ihminen.

Anna, ystäväni, oli ihminen. Iäkäs ihminen! Miksi pitää olla epäkunnioittava? Miksi tämä suru ei hellitä? Miksi tämä kipu pitää kiinni?

Se oli maaliskuun rohjokelejä, kun Anna meni nurin. Aamu oli aikainen ja yöpakkasten jäädyttämät lammikot olivat lyhytjalkaisten kiitoratoja. Anna rojahti selälleen. Molemmissa käsissä roikkuneet Siwan muovikassit levisivät kuin kypsät melonit ja sulassa sovussa lumisohjon reunustamalla jäätiköllä möllöttivät atrillipaketit ja appelsiinit Annan kanssa. Anna katseli tasaisen harmaalle taivaalle, jossa tuuli kuljetti muutamaa vaaleampaa pilvenretaletta kuin pyykkinarulta karanneita siivousrättejä.

Ei Anna enää noussut. Ajatteli siinä maatessaan, ettei viitsi. Enää. Mitä suotta. Luut olivat ehjät, ja kallo, vaikka sitä kovasti epäiltiin. Anna makasi siinä, ruskeassa villaulsterissaan, ei parhaassa. Siwan viiteryhmään kelpasi vähän huonompi. Jalassa paksut, kuudenkymmenen denin sukkahousut ja paksupohjaiset talvikengät. Päässä viininpunainen fausti. Kun oli pikkasen jo kevät.

Taivaalta alkoi sataa räntäriekaleita. Kiitti, totesi Anna ja katseli, kun lähestyessään suurenevat lumirätit putoilivat vääjäämättä, läjähtivät kasvoille kuin kaikki, mitä elämä oli heitellyt. Varoittamatta ja väistämättä. Miten kauan vatsakkaan ihmisen pitäisi maata, että lumi peittäisi, Anna mietti. Tulisi lumiaura ja kippaisi kinokseen. Tai korkokenkänainen ja tirvaisisi koron mahaan. Anna tiesi kylmän hiipiessä vähitellen lihakerroksen läpi luihin, että persuuksistaan hän siihen ensiksi kiinni jäätyisi. Kun tena oli pettänyt rojahduksessa ja kaikki kerrokset kastuneet. Ihan niin kuin se ei olisi riittänyt kosteuden iloksi, oli alla lätäkön jää ritissyt säröille ja vesi alkoi nousta.

Ei Anna sitä koskaan lääkärille selittänyt. Ettei viitsinyt enää nousta. Että näki sen niin turhaksi touhuksi. Eihän Anna hullu ollut. Se vain makasi siinä elämä ja eväät levällään ja tiesi, että se oli ohi. Sillä tavalla kuin elämä on ohi vanhalta naiselta.

Ambulanssimiehet sen siitä lammikosta nostivat, veivät sairaalaan lämmitettäväksi. Joku ohikulkija oli löytänyt, luullut kuolleeksi ja ruvennut tökkimään. Pelästynyt, kun Anna avasi silmänsä. Kuvaillut hätäkeskukseen, että vanhus makaa halvaantuneena. Ei ne pillit päällä tulleet. Ei ollut tarpeeksi suurta mikroa lämmittämiseen, sanoi Anna iltapäivällä. Oli halunnut kotiin. Anna kuvasi jälkeenpäin, ettei nähnyt enää itseään edes peilistä. Oli tullut niin näkymättömäksi. Eikä näkymättömillä ole sijaa elämässä. Jäävät jalkoihin, halvaantuneina.

Nyt Anna makaa arkussa. Parhaimmissaan. Puhtaana ja tukka kammattuna. Käsilaukku on mukana. Ja siellä nenäliina. Kappeli on harmaa, betoninharmaa. Niin kuin olisi loppunut rakennusaineet kesken. Betonin kylmä. Vainajat eivät valita, eivät palele. Risti on puinen. Penkit toista puuta. Kuolemalle ei ole koristeita tuhlattu.

Annalla on tekojalka. Ei se arkussa näy, mutta Annalle se oli tärkeää, että on mukana. Sitä ei toukat syö, se on lasikuitua. Kun aikaa on kulunut tarpeeksi, kaikki muu on poissa. Haudassa on pelkkä lasikuituinen tekojalka. Mitä sen löytäjä mahtaa ajatella, jos hauta joskus avataan?

Anna on valinnut kaikki itse. Vaatteet. Silittikin ne itse. Istui ja silitti. Sanoi, että tämä Kristuksen morsian saapuu mustissa, mutta on sentään kunnon villakangasta. Ja molemmat jalat. Noloa olisi Annan mielestä ollut saapuminen taivaan portille yksijalkaisena konkaten. Kengät on. Molemmissa jaloissa. Käsilaukku. Siellä on virsikirja ja nenäliina. Tiedä jos häissä veisataan. Ja niin helposti rupeaa jo itkettämään, virsiäkin kuunnellessa, noloa jos räkä valuu taivaassa eikä ole mihin pyyhkiä.

Me olemme kappelissa hetken kahdestaan. Anna ja minä. Suntio ja pappi kävivät jotain touhuamassa, kovasti osaa ottavaisen näköisenä. Pää kenollaan papilla kuin paha niskavika olisi yön jäljiltä iskenyt. Hautauksesta sopiessa sytytti virastossa kynttilännysän. Teki mieli kysyä, eikö kirkko voi vainajalle edes kokonaista kynttilää laittaa. Se oli tämä samainen kenokaulaymmärtäjä. Nuori likka, tukka pörhöllään ja paljon sanoja. Kuoleman asiantuntija. Niin tiesi sanoa, että vanhat voivat jo odottaa kuolemaa. Paskat Anna mitään vanha ollut, päälle kuudenkymmenen. Olisi voinut vielä elää, jos olisi tullut näkyväksi. Ei tullut. Anna huokaisi ja kuoli. Ilman sen suurempia kamppailuja tai korinoita.

Jos ihminen kuolee, niin kuin elää… Huokaus kuvasi Annan elämää parhaiten. Ankaraa työtä alusta loppuun. Alituista murehtimista. Niin että jos hetken oli murehtimatta, oikein pelästyi ja kysyi, että mitäs hän oikein murehti. Olisi muuttunut näkymättömän lisäksi olemattomaksi ilman murheitaan, jo aikaisemmin. Anna halusi, että minä puen. Ettei kukaan muu näe. Puhtaat alusvaatteet. Ehjät sukkahousut. Liivit. Hame. Kengät, käsilaukku. Anna oli jäykkä. Mahdottoman jäykkä. Mutta itse se oli ommellut hameen niin, että koko matkan selkämyksessä oli napit. Mahtaa ne nyt kyllä painaa sen selkää.

Ja jos ne on sukkahousut elävälle vaikeet, niin kuolema ei tee niistä helpompia. Herranen aika ja proteesi vielä. Piti monta kertaa pyytää kiroomisia Annalta anteeksi. Piti ottaa tuoli avuksi, kun nostin jalkaa ylös, sehän jäykkänä törrötti kohti kattoa kun tehtaan piippu. En millään sinne yltänyt. Ja rintaliivit, ne oli sitten toiset mahdottomat. Siinä kohtaa olisin toivonut, että vähän enemmän olisi jäykistynyt, kun kauhoi levinnyttä tissiä sinne kuppiin ja juur aina kun toisen sai, niin toinen lurpahti ulos kun hyytelö. Anteeksi jouduin siinäkin kohtaa pyytämään monta kertaa ja selittämään, etten mää sun tissejäsi tässä nyt muuten kouri, mitäs halusit liivit päälle. Mutta eihän se Anna olisi voinut sinne häihinsä mennä ilman liivejä, kun tissit roikkui tasaisena laattana vyötärölle asti ilman niitä. Siisti se on. Anna arkussa.

Anna oli ruvennut vanhaksi sen kaatumisen jälkeen. Ei se oikeasti ollut vanha. Mutta siihen se kuoli. Vanhuuteen. Vanhuus sen elämän otti pois, ei kuolema.

Annan arkku on valkoinen. Ei kruusauksia. Tietenkään. Annan elämässä mikään ei ollut kruusattua. Mieskin, joka meni hautaan jo parikymmentä vuotta sitten, oli kuiva kuikelo. Lapset semmoisia terävänenäisiä, aina menossa vastatuuleen. Tyytymättömiä kuin nälkäiset ketunpojat. Kävivät kahdesti vuodessa. Äitienpäivänä ja jouluna. Anna se aina höösäs, koetti laittaa kaiken niin valmiiksi. Karjalanpaistia ja muusia.

Olisi aika, sanoo suntio. Ei ole aika. Ei ollut Annankaan aika. Oikeasti. Mutta kun pitää ruveta vanhaksi naiseksi, tulee aika nopeasti täyteen. Jos ei halua kutoa sukkaa tai tuijottaa telkkaria ja odottaa kodinhoitajaa rullaamaan tukisukkia. Silloin on aika. Kun tietää, että kukaan ei enää tule ja kosketa. Ihoa syvemmältä. Silloin on aika.

Laitan kukat arkun kannen päälle. Rauhallisesti ja hiljaa. Vaikka ei se Anna sieltä herää jos kuinka kolistelisi. Istun takasin penkkiin ja se painaa persustaani. Betoni on aina vain harmaampaa ja kynttilät savuttavat vedossa. Minulla on mustat sukkahousut ja hirveät läskipohjakengät. Ihan erilaiset kuin Annan punaiset korkokengät kaapin perällä. Niin kauniit ja sirot. Ne, jotka Anna nosti pöydälle, pani koskenkorvapullon siihen viereen ja sanoi, että jalka katkaistaan. Aika oli jo varattu. Ei me tarvittu sitä koskenkorvapulloa, me humalluttiin ihan ilman sitä. Muisteltiin kaikki ne illat, kun kumpikin oli korkkareissaan klipsuttanut, milloin minnekin. Ennen aamua meidän jalat oli ihan väsyneet pelkästään sen muistelusta, miten paljon niitä oli käytetty.

Näen Annan selällään kypsän kesän värisessä ruohikossa. Katsomassa sinisellä taivaalla lojuvia hattaroita, ojentamassa kättään kohti makeaa. Kurkottamassa niin että kesämekko kiristyy rintojen kohdalta. Se oli toinen Anna, joka melkein viisikymmentä vuotta myöhemmin levisi Siwan kassien kanssa talviselle kävelytielle eikä halunnut enää nousta. Joka ei nostanut kättä, ei kurkottanut mihinkään. Odotti, että lumi peittäisi pois. Kaikki siinä välissä, Annan koko elämä. Miksi se otti enemmän kuin antoi?

Muistan Annan naurun, käden, kun heilautti hiukset pois kasvoilta, heitti maton telineelle ja lihakset kireinä antoi mennä. Koko lähiö raikui tamppauksesta, perjantain siivouspäivästä, se oli elämän ääni. Muistan Annan äänen kaikumassa talojen välissä, kun huusi mukulat kotiin kuin lehmät laitumelta iltalypsylle. Laulun, kun istui vanhassa mersussani, varpaat kojelaudalle kipristettynä, tukka tuulessa hulmuten.

Iso rumpu lyö tahtia, huilu itkee samaa rytmiä, hautausmaan suuret kuuset painavat päänsä, pilvet pysähtyvät, kukat kumartavat. Elämä on annettu pois, se muuttuu mullaksi, matojen ruuaksi. Rumpu lyö tahtia, ottakaa sielu vastaan, avatkaa portti. Ei paljon, raolleen vain, siitä mahtuu vanhan naisen sielu, saranapuolelta.

Rumpu vaimenee, sielu on saatettu perille, vaatimattomin menoin, vaatimattomien puolelle, huilu itkee vielä hetken, hiljaisuutta taivaaseen asti. Annan valkoinen arkku häviää mustaan maahan kaivettuun kuoppaan, kantajat laskevat sen sinne varovasti ja silti hiekka putoilee epäkunnioittavasti liaten arkun päälle. Tytär ja poika heittävät hiekkaa, se ropisee ontosti maan sisällä, liian kovaa, mutta ei Anna herää. Kansi nostetaan haudan päälle, valo ei enää kajasta taivaalta haudan pohjalle. Maan haava luodaan umpeen.

Kuolema on saanut omansa. Pappi laulaa virttä, pikkulinnut kaikkoavat langalta. Kun virsi on loppu, tulee hiljaisuus. Arasti rapisee hiekka, kun ihmiset lähtevät. Hämmentyneen näköisinä. Se oli sitten tässä.

Anna. Istun penkille, lähellesi. Vaikeinta on lähteä ja jättää.