Vuonna 1987 lähdin Sudaniin työskennelläkseni YK:n pakolaiskomissariaatin projektijohtajana Itä-Sudanin pakolaisleireillä, Sinisen Niilin varrella. Saharan laitamilla en päässyt tuhansia ja tuhansia kameleita ja ajoittain runsaita muuttolintuparvia lukuun ottamatta tutustumaan Afrikan eläimistöön, joten hankkiuduin heti tilaisuuden tullen lomamatkalle Keniaan safarille päästäkseni. Afrikan sisäiset lentoliput olivat tuolloin Khartoumissa halpoja, varsinkin kun Amerikan taaloilla sai paikallisia Sudanin puntia käytännössä kilohinnalla. Pian olin Nairobin länsimaisilla kaduilla. Hetimmiten vilkas sisäänheittäjä houkutteli minut johonkin katutason liikkeeseen valitsemalla oikeat markkinointisanat: ”Tahdotko telttasafarille? Vielä on paikkoja tarjolla. Sinulle hyvin halpa hinta!” Maksoin viiden päivän matkasta pyydetyn hinnan muita vaihtoehtoja sen enempää tutkimatta. Pikkubussi tulisi seuraavana aamuna hakemaan hotellilta, mukaan tarvitsisi ottaa vain henkilökohtaiset varusteet sekä kamera. Lisää varusteita ehdin sinä iltana vielä hyvin ostamaan, eli jonkinlainen khakipuku totta kai sekä lisäksi Itä-Afrikan nisäkkäät sekä Rift Valleyn lintujen kenttäopaskirja. Olin valmis safariseikkailuun, vielä oli tosin yksi kylmä yö vietettävä hotellissa. Lämpimissä mutta kehittyvissä maissahan laitetaan takki päälle kun mennään sisälle ja riisutaan se kun mennään ulos – juuri päinvastoin kuin Suomessa.
Aamulla luvattuun aikaan pikkubussi oli hotellin pihassa ja muutaman pysähdyksen jälkeen tuntui porukka olevan kasassa. Matka ulos kaupungista kohti Amboselin luonnonpuistoa alkoi. Pikkubussissa oli opas, joka toimi myös autonkuljettajana, sekä mieskokki. Me turistit olimme kaikki nuorehkoja länsimaalaisia. Oli tanskalaistyttö, joka oli kuukauden matkannut halki Afrikan kuorma-auton lavalla. Joukon toinen nainen oli hieman varttuneempi, ehkä neljänkymmenen ikäinen hiljainen englantilaisrouva. Oli nuori brittimerikapteeni, joka kuulosti ahkerasti reissaavan entisissä siirtomaissa. Punapartainen kanadalaislääkäri oli ollut jo lähes puoli vuotta maailmanympärimatkalla muutaman dollarin päiväbudjetilla. Vielä oli nuori hoikka amerikkalaismies, joka omisti New Yorkissa lemmikkieläinkaupan. Ja tietysti minä, alle kolmikymppinen Itä-Afrikassa työskentelevä suomalainen.
Kokki osoitti kuljettajalle Nairobin laitamilla torin, jonne pysähdyimme. Tehtiin viime hetken ruokaostokset, leipää, munia, lihaa ja muuta tarpeellista tuntui vielä uupuvan. Amerikkalainen kysyi ennen pikkubussin liikkeelle lähtöä, että onhan hänen kasvisruokavalionsa huomioitu ruokahankinnoissa. Kokki ja opas vakuuttivat yhteen ääneen näin olevan. Nyt saatoimme keskittyä nauttimaan matkanteosta, tai olisimme voineet nauttia, mikäli kuski olisi hieman hellittänyt kaasujalkaansa. Muutamia antilooppeja näkyi savannilla tienposkessa heti kaupungin ulkopuolelle päästyämme. Koko pikkubussi oli kuvakirjojeni kimpussa tutkimassa, olivatko ne Grantin vai Thompsonin gaselleja. Matkakumppaneillani ei kellään muulla vaikuttanut olevan mukanaan minkäänlaista eläinkirjaa, kiikarit sentään jollain. Kun lähestyimme Amboselia Tansanian rajalla, näkyivät ensimmäiset elefantit. Aluksi filmiä paloi yhdeltä jos toiselta jokaisen norsuryhmän kohdalla, loppuviikosta ei kukaan enää kiinnittänyt niihin suurempaa huomiota.
Ennen Amboseliin saapumista pysähdyimme masai-kylässä, jossa meille esitettiin perinteiset laulut, tanssit ja hypyt. Pitkiä ja kauniita masait ovat, mutta tietysti show oli hieman teennäinen siinä turistireitin varrella. Meidän ilmeisen valtavirtaturismikriittinen bussiporukkamme ei suostunut maksamaan ylimääräistä muutamista valokuvista, joten saimme bussin astinlautaan pystyyn heitetyn masai-keihään mukaamme. Se tosin putosi tienposkeen kappaleen matkan päähän möykkyisellä tiellä kiihdyttäessämme.
Amboseli on pieni ja kompakti luonnonpuisto Kilimanjaro vuoren juurella, muodostuen kuivasta suolajärvestä sekä rehevistä pienialaisista suoalueista. Sanovat Kilimanjaron lumien sulamisvesien pintautuvan siellä. Etukäteistietojen mukaan Amboseli olisi yksi parhaista Afrikan eläinpuistoista sekä paras norsujen lähitarkkailualue, tästä olimmekin jo saaneet esimakua. Meillä useimmilla tavoitteena oli nähdä The Big Five, eli Afrikan norsu, leijona, kafferipuhveli, sarvikuono sekä leopardi. Nämä viisi eläintä olivat aikoinaan jalan kulkevien metsästäjien mielestä ne vaarallisimmat saaliseläimet. Keniassa suurriistan pyynti on ollut kiellettyä jo pitkään, ja ehkä siksi eläimet suhtautuvat autoihin täysin välinpitämättömästi. Ei tarvitse meidän siis ainakaan petoja pelätä, näin järkeilimme. Mutta olimme niin väärässä.
Kuitenkin ensin lounaalle. Päivä oli jo pitkällä ja ilma kohtuullisen lämmin, ei kuitenkaan mitenkään kuuma. Kokki loihti kenttäkeittiössään herkullista muhennosta jälkiruokakahveineen. Amerikkalainen kasvissyöjä tiedusteli omaa annostaan ja kokki heitti hänelle vihreitä papuja sisältävän säilykepurkin sekä avaajan. Sama toistui ateria aterialta, kasvisruokavalio oli vielä tuolloin melko uusi asia Itä-Afrikassa. Tunti tunnilta ja päivä päivältä lemmikkieläinkauppias muuttui pahansuovemmaksi opasta ja kokkia kohtaan. Arvaahan tuon, muut syövät leirinuotiolla herkkuja suupielet rasvassa ja itse joutuu nielemään samoja papuja päivästä toiseen. Onneksi hedelmiä ja leipää oli, ja matkan puolivälin suihkupysähdyksellä varakkaampien turistien lodgessa tarjolla oli runsas salaattipöytä.
Luonnonpuistoon päästyämme alkoi ruohosavannin eläinkavalkadi. Seeprat, gnut ja monet muut antiloopit sekä gasellit olivat pienemmissä ja suuremmissa laumoissa, samoin siellä täällä näkyi märehtiviä kafferipuhveleita. Gepardipentue käyskenteli tieuramme yli, norsuja pääsimme kuvaamaan mitä erilaisemmissa ympäristöissä ja laumakokoonpanoissa. Kruunukurjet, sihteerilinnut, värikkäät vesilinnut, erilaiset haikarat, petolinnut ja korppikotkat kansoittivat kosteikkoja. Virtahevot ja krokotiilit viihtyivät lammikoissa, niiden rannoilla puolestaan vilistivät pahkasiat. Nisäkäs- ja lintuopaskirjani saivat lukuisia merkintöjä. Olimme enemmän kuin tyytyväisiä tulopäivämme antiin leiriytyessämme hyvissä ajoin ennen auringonlaskua. Aterian jälkeen rupattelimme iltanuotiolla ja kuuntelimme savannin iltayön ääniä. Yö sujui rauhallisesti lukuun ottamatta jonkin eläimen kompurointia telttanaruissa. Olimme tietysti ohjeiden mukaan illalla siirtäneet irtotavarat telttojen suojaan paviaaneilta.
Aamulla heräsin tapani mukaan varhain, kokin jo viritellessä aamunuotiota. Pian join peltimukista mustaa kahvia aamun viileydessä samalla istuen nuotion lämmössä. Seurasin auringon säteiden rauhallista siirtymistä Kilimanjaron lumihuipulta alemmas kohti tasankoa. Linnut heräsivät laulamaan kaikkialla ympärilläni lähes samanaikaisesti. Nousin seisomaan paremmin asiat kokeakseni, tällaiselta varmaan ensimmäisistä länsimaalaisista on Afrikassa tuntunut. Tai Hemingwaysta, joka metsästysretkillään lienee useinkin tätä samaa maisemaa katsellut. Auringon noustua telttoja lämmittämään muutkin safarilaiset kömpivät aamupalalle.
Tänään keskittyisimme oppaan mukaan hakemaan leijonia ja sarvikuonoja. Leopardi olisi todennäköisempi vasta Tsavon luonnonpuistossa, jonne jatkamme loppuviikosta. Tsavossa on enemmän suojaavaa puustoa ja muuta kasvillisuutta, joiden kätköissä leopardit mielellään lymyävät. Ruokailtuamme lähdimme hiljakseen ajamaan pitkin alueelle muodostuneita kulku-uria. Eläimiä näkyi jälleen runsaasti, muun muassa kohtuullisen harvinainen vesiantilooppi, lisää gepardeja ja shakaaleja sekä persoonallisen näköisiä hyeenoja. Opas teki kaikkensa löytääkseen merkkejä leijonista, mutta lounastauko tuli ensin. Lounaan jälkeen olimme siirtymässä alueen toiselle reunalle sarvikuonoja etsimään, kun kuljettaja yhtäkkiä käänsi auton pois kulku-uralta kohti sadan metrin päässä olevaa pensasrykelmää sanoen huomanneensa maassa leijonan saalistusjälkiä. Ja toden totta, pensaikon suojassa raskaasti huohottava naarasleijona makasi avatun gnuantiloopin vieressä. Näyssä ei sinänsä ollut mitään sen kummempaa kaltaiselleni hirvimiehelle, mutta viiden metrin päästä ilman ikkunasuojaa katseltuna ja haisteltuna näkymä oli vaikuttava. Tuntui, että leijonan kuuma hengitys huurrutti kameran linssit. Opas oli neuvonut jo aiemmin olemaan laittamatta mitään ruumiinosaa ulos autosta, mutta tarkisti vielä, että kaikki asian muistivat.
Aikamme kameroita käytettyämme kuski lähti ajamaan takaisin tieuralle. Yllättäen hän pysähtyi leijonan ruokailupensaikon toisella puolella ja pyysi meitä ulos keräämään illaksi polttopuita. Olimme epätietoisia, oliko hän tosissaan, mutta lopulta menimme kuuliaisesti ulos taittelemaan pensaista poltettavaa. Kukaan ei halunnut olla kaukana autosta, tai ei ainakaan lähimpänä pensaan takana makoilevaa leijonaa. Tuskin siitä vaaraa meille oli, tuoreen lihan äärestä leijona ei vaivautuisi mokomia oudolle haisevia turisteja hätyyttelemään. Mutta toisaalta ei meillä kenelläkään ollut aiempaa kokemusta leijonien käytöksestä. En hennonut kertoa muille, että Sudanissa kokonainen El Obeidin kaupunki oli hälytystilassa, kun joskus yöllä aavikolta oli kantautunut leijonan karjuntaa.
Näin jatkui safarimme kolme päivää Amboselissa ja pari päivää Tsavossa. Näimme Amboselissa muutaman sarvikuonon, mutta leopardia emme tavoittaneet. Pikkubussi palasi takaisin Nairobiin, mutta minä, merikapteeni ja kanadalaislääkäri matkasimme vielä Mombasaan hurjalla bussikyydillä kapeita serpentiiniteitä pitkin. Mombasasta matkasin aikoinaan junalla takaisin Nairobiin tutustuen salonkivaunussa amerikkalaiseen ammattimetsästäjään, mutta hänen juttunsa olisivat jo kokonaan toisen tarinan aihe.
