MAANISET MONOLOGIT
Muistijälkiä – sarjasta n:o 4
Vihasin sinun käsiäsi, kivitöissä känsistyneitä, joilla tartuit minuun samalla otteella kuin talttaan. Vihasin sinussa kytkyttä, jonka rauta painoi minun lihaani puolikuun muotoisia ohuita sirppejä. Marssin sinun maailmankatsomuksesi verenpunaisia ja mustelmansinisiä teitä monta vuotta. Verenpuna kukki minun käsivarsissani ja riippui ruusuköynnöksenä selkääni alas. Siniset viirut tatuoivat sinun käyntisi minun ihoni jokaisen neliösentin ruudukoksi, joka ei enää edes kivistänyt. Niin osasin koukistaa ihonalaisen rankani jousenkireäksi ja kurtistuvan nahkani vetää kireäksi juuri ennen iskua. Sitten aika tuli täyteen, minun aikani täyttyi ja nyöritin buutsini ja heitin repun selkääni.
”Jätä kaikki ja lähdetään”, minä sinulle sanoin. Viimeisen kerran sanoin, että et enää perääni jäisi heittelemään herjoja. ”Aloitetaan tie alusta”, maanittelin sinua. Mutta sinä: on kuule mentävä nyt, aamusti on oltava ennen neljää laiturilla junaa odottamassa. Ei tee mieli liikkua mihinkään, kun ensimmäiseksi näkee ikkunasta, että maailma liikkuu ilman minua. Ja minä pakenin kirjastoon, etsin oikein ison kaupungin kirjaston, se oli kuin taivaisten valaistuneeseen saliin olisin saapunut. Ovella haukoin vuoroin valoa ulkoa ja sisältä. Siinä se mies seisoi yliopiston kirjaston ovensuussa. Minä suljin silmäni (oveni sinuun, kivityömies) ja rupesin leikkimään tätä uutta leikkiä uuden miehen kanssa. Kun avasin silmäni, vasta näin kirjastoissa kalvenneen miehen. Vanha se jo oli, silmälasit, tukka niin kuin keskiaikaisilla munkeilla (mikä se seppele taas on nimeltään?) Se tuijotti minua sivistyneesti, mittasi pisteyttämään tottuneen miehen silmin kaula-aukkoni anteliaisuuden ja rinnanympärykseni. Minulla oli kivityömiehen edellisjuhannuksen katumuslahjaksi ostama punainen pitsipusero. ”Hauska”, kirjanoppinut mies myönsi ja kaiversi puseron reiästä sormensa. Se rupesi tuijottamaan rei ‘istä minun rintojani kuin kaukaista maisemaa. Myöhemmin näin miehen usein televisiossa selittämässä naista psykososiaalisena olentona.
Pidin tästä Liisa. Käsien kautta maailman voi nähdä niin monella eri tavalla. Niihin voi jopa rakastua, eikö vain?
Mutta totta se on, että on käsiä, jotka aiheuttavat vihan, pelon tai vastemielisyyden tunteita.
Muistan armeija-ajaltani hammaslääkäri Variksen, joka poltti ketjussa tupakkaa. Sytytti aina uuden vanhasta tumpista.
Vieläkin tunnen puistatusta kun ajattelen hänen tupakankellastamia sormiaan.