Herään lähes sietämättömään kipuun oikean jalan pohkeessa. Lihaskouristus, suonenveto, ei mitään uutta. Jalka pitäisi saada lattialle, painaa kantapäätä lattiaan, suoristaa lihasta. Hilkka, jonka kanssa jaan huoneen nukkuu, en halua häiritä hoitajaakaan, ettei Hilkka heräisi, kun se muutenkin aina valittaa että metelöin, jopa tavallinen puheääni häiritsee sitä, olisikohan se sitten kun puhun edelleenkin murretta?
Pääsen alas sängystä ilman apua, mutta kipu ei heti hellitä ja nyt alkaa vielä pissattaa. Illalla laitettu vaippa on raskas ja pissaa valuu tohveliin, säärtä myöten. Pääsen jotenkuten laahustamaan vessaan ja pöntölle. Virtsaaminen sujuu vaivalloisesti, kipu pohkeessa ei hellitä ja vaippa vuotaa vessan lattialle. Valkoiselle kaakelille ilmestyy pieni keltainen lammikko. Kipu ja häpeä sekoittuvat avuttomuuden tunteeseen. Jos painaisin nappia pöntön vieressä seinällä, niin yökkö tulisi auttamaan. Mutta jos ei sittenkään tarvitsisi häiritä väsynyttä ja stressattua yöhoitajaa ja onhan tässä selviydytty pahemmistakin paikoista?
Ovelle jyskytetään. Olenko laittanut sen lukkoon, sitä ei saisi tehdä. Jaan vessan kolmen muun asukkaan kanssa, oman huonetoverini Hilkan ja vessan toisella puolella asuvat Onervan ja Lempin. Jyskytys kuuluu vastapäiseltä ovelta, sitä en ollut tarkistanut oliko se lukossa vai ei. Hetken päästä kuulen yökön kimakan äänen, joka vaatii saada tulla sisään.
Yöhoitaja, suu tiukkana viivana sanoo, että jos tarvitsen apua, minun on soitettava kelloa, ei saa yrittää itse, jos ei pysty. Sanon, että en halua häiritä turhaan. Silmät kapeina viiruina hän nostaa minut apulaitteella takaisin sänkyyn, vaihtaa kuivan vaipan ja sanoo että tytär voisi seuraavan kerran kun tulee katsomaan heittää nuo pissaiset tohvelit roskiin ja tuoda uudet.
Ulkona on päivä koittamassa, uusi päivä, uusi aamu, en muista viikonpäivää enkä kuukautta, mutta syksyä kohti mennään. Tytär kävi viime viikolla, mutta kumpi se niistä kahdesta oli, en ole aivan varma. Tai onhan minulla kai kolme tytärtä, mutta se yksi asuu Ruotsissa ja käy harvoin. Se on lihonutkin ja en ole tuntea sitä, kun minun vanhin tyttäreni on sellainen siro, pieni kiharapää ja tuolla naisella jota ne sanovat että on tyttäreni on kaksoisleukaa ja niskassa poimuja. Se tuo karkkeja laivalta ja jakaa niitä muillekin tv-huoneessa ja hoitajat käyvät torumassa, ettei täällä saa vanhuksille antaa mitään epäterveellistä tai sopimatonta, monella on sokeritautiakin. Ei täällä usein käy kukaan ketään katsomassa ja harvoin ne antavat muillekin jotain makeaa suuhun. Ei kai se voi niin vaarallista olla?
Minulle on tuotu rollaattori. Että pääsen itse yöllä vessaan eikä tarvitse kuseskella lattioilla. Hoitajat ovat vihaisia ja sitten kun tämä hullu karjalaisakka vielä laulaa hoilottaa että akka se putos ojjaan, siellä se maata rötkötti kaiken päivää mötkötti. Ei täällä saa laulaa kun sunnuntaina iltapäivällä kello kolme virsiä yhdessä muiden kanssa. Silloin pitää laulaa.
Minua käytiin filmaamassa täällä, Suomen televisioon. Kerroin, että minulla on kaksi poikaa Amerikassa, mutta en muistanut juuri silloin että onhan minulla kolme tytärtäkin, kaksi niistä Suomessa. He käyvät katsomassa, tuovat tuliaisia. Siinä filmissä ne kehuivat kovasti tätä dementiakotia, miten hyvä täällä on olla. Erityisesti se että ne tarjoavat täällä vanhuksille työterapiaa. Sanovat että koska nämä on kaikki kovaan työhön tottuneita pientilojen emäntiä ja miniöitä, niin ei ne osaa kädet joutilaina makoilla. Voimien mukaan saavat auttaa työnteossa, viikata pyyheliinoja, tiskata, imuroida ja sellaista pientä puuhaa, ettei aika tule pitkäksi. Hilkan poika oli ollut sitä mieltä, että äidin koko eläke menee yksityiselle hoitokodille ja sitten ne laittaa sen vielä töihin, ettei tarvitsisi palkata niin paljon henkilökuntaa.
Mutta me viihdymme kaikki täällä.  Paitsi tuo yksi, joka kävelee käytävää päästä päähän ja huutaa. Viekää minut pois täältä, se huutaa. Tytär sanoo, että aina kun hän käy katsomassa minua ja on lähdössä pois, niin lukitulla ulko-ovella on monta jotka olisivat lähdössä mukaan.
Hoiturit kirjoittavat meistä mukavia kertomuksia jotka he sitten lukevat omaisille. Minusta ne sanovat, että olen mukava ja puhelias karjalaismummo, jolle naisellisuus ja hygienia ovat tärkeitä. Kultaiset korvarenkaat aina korvissa, tai oli, siihen sakka kun toinen niistä katosi. Nyt on vain yksi. Että minulla pitää olla tukka kammattu ja helmet kaulassa. Laulan mielelläni, vaikka lauluääneni ei enää ole sama kuin aikaisemmin ja sanatkin ovat alkaneet unohtumaan. Minä ikäisenä minä olen lopettanut olla ihminen ja nainen?
Rollaattorin sain sen jälkeen kun olin kaatunut ja murtanut lonkan. Sen lonkan jossa ei ole vielä proteesia, kun lääkärit ovat sitä mieltä, etten ehdi kovin montaa vuotta nauttia proteesista ja sen operoiminen kuluneeseen niveleen on kallista. Jouduin silloin geriatriselle osastolle sairaalaan, jossa samaan saliin oli tungettu sänkyjä niin lähekkäin toisiaan, että niiden välistä pääsi tuskin kulkemaan. Keittiö oli lasiseinän toisella puolella ja siellä hääräsivät keittiöapulaiset ja keittäjät. Jotkut ei kyllä puhuneet suomeakaan. Muillakin oli niin kovin kiire, että ei niillä ollut aikaa jutella potilaiden kanssa. Yritin ottaa yhtä ohitse viipottavaa rouvaa hihasta kiinni ja kertoa että en halua hunajaa letuilleni vaan ihan vain sokeria tai mansikkahilloa. Tai vaahterasiirappia, niin kuin Floridassa kaadettiin letuille, mutta se vain tuhahteli ja sanoi että täällä laitetaan hunajaa ja et ole missään Floridassa.
Yritin kertoa, että olen laittanut ruokaa koko elämäni, nyt varmaan jo ainakin seitsemänkymmentä vuotta, mutta ei halunnut kuunnella minua, nakkeli niskojaan ja meni pois. Menin istumaan ikkunan viereen, aamu oli sarastamassa ja ruudussa oli sadepisaroita. Ikkunasta näin kellastuvat haavat ja kuulin niiden kahinan rantatiellä. Satavuotisen aitan harmaat hirret olivat vielä ehjät paitsi nurkista, mistä hevonen oli niitä kalunnut. En varmaan koskaan enää saisi kävellä sitä mäkeä alas järvelle, rantasaunalle ja sitten hitaasti, levähtäen matkalla, takaisin kotitalolle. Yöpaita tuntui ahtaalta ja silmiä kirvelsi. Vastaoperoitu lonkka oli kipeä. Syväranta oli kaukana maalla ja sairaalan ikkunoissa kimmelsivät vesipisarat ja ilma tuoksui puhdistusaineelta.
Viereisessä sängyssä makasi vanha mies, joka nousi hitaasti istumaan ja katsoi minua surullisin, väsynein silmin. Hän tarttui käteeni ja sanoi halusin vain kertoa sinulle millaista meillä täällä on, että tiedät, kun tulet yhtä vanhaksi kuin äitisi. On parempi olla elämättä kovin vanhaksi.
