Viktor on koko viikon jossakin poissa, ja minulla unessa kertautuu sama kohtaus uusintana ja uusinnan uusintana. Nousen sängystä.
Raahaudun puoliksi kontaten raput keittiöön. Minua huimaa. Silmillä tähtään koko ajan ylärapun tasalta lähtevään jalkalistaan. Keittiössä en muista, mitä minun piti.
Ulkona kolistelee mainostenjakaja ja ilmaislehtien kantaja. Nojaa rapattuun seinään, valikoi repustaan nipun, varoo osumasta soittokelloon. Klops. Klops. Klops. Postiluukku on kuin hampaaton suu keskellä ovea. Sen kita suoltaa rullalle käärittyjä houkuttimia suoraan paperinkeräykseen.
Olen tokkurassa. Suonissa soutaa maksimimäärä virallisen reseptin valkoisia pillereitä. En jaksa takaisin makuuhuoneeseen, jään keittiön penkille makaamaan. Valitsen päivän lehdet päänaluseksi, niissä on tuhdein tietopaketti. Luin tiedelehdestä, että nukkumalla voi siirtää tiedon suoraan aivojen rouskutettavaksi. Tiedon, niin.
Uni on painanut minut paniikin eteiseen. Joskus ehtii väistämisrituaalit, joskus ei. Unesta yllätettynä yleensä ei. Kunpa kunpa. Olen taas ruvennut urakalla näkemään unia.
Kun päivällä en löydä hukkaan menneitä päiviä ja puheita ja ihmisiä, tarraan yöllä ohikiitävään kuvajaiseen, puolikkaaseen sanaan, nopeasti luonnehdittuun ihmiskuvaan. On vaikea erottaa yötä päivästä, unta todesta.
Unissa ihmiset kuolevat, kaikkihan kohta kuolevat, ja kauan sitten kuolemalla kuolleet nousevat maan alta ja asettuvat tottuneesti toimittelemaan tuttuja askareita. Koskennieluista, suon silmistä ja sammaleisista metsistä nousevat, pihapolkuja kulkemaan ja maailman turuilta toreille vaeltamaan. Ne vinkkaavat minua mukaansa, tule tule, ne viittilöivät. Ja minä tarraan hieltä ja lialta haisevaan tyynyyn, piilotan käteni itseltäni, asetun perusasentoon peiton alle, en liikahda.
Vaikea tietää, missä on unen ja valveen raja. Kaikki voimat menevät yhä pienempien asioiden määrittelyyn.
Unessa minulla on lapsi. Eloisa, pieni poika, terve.
Mutta minä vaistoan uhan. Taivas on barrikoitu täysin hiekkasäkein, jotka roikkuvat maiseman päällä. Ennen tämän maiseman tiesi kotiseuduksi siitä, että taivas ehtoolla valui maidonhaaleaan peltoon ja peltojen laitametsiin. Aukealla joki keräsi taivaan kuviot, ja aina tien päässä oli talo.
Tie on suora kirkolta Pappilanvainoon yli Rantalanmäelle. Pappilan tiilinen vilja-aitta pitää kotiin mennessä ohittaa. Pappilan punaisen rivin alapuolella, siinä, missä ennen pidettiin hevoset, myöhemmin autot parkissa, on kostea kynnäspelto. Pellolla longertaa olkavarren paksuinen lonkero, maan mato. Se on pitkä kuin sarka ja liian iso ollakseen käärme.
Ja kuitenkin se on kyy ja tapettava, minä itselleni sanon. Muuten se iskee ensin. Koko ajan tiedän, että se mikä on tehtävä on tehtävä.
Peto on kaukana, kun minä seison siinä tiellä. Kun menen lähemmäs, se nostelee päätään vaokselta.
Lyön käärmeen yhdellä iskulla kahtia, puolitan uhan. Pappilan ikkunat kiiltävät mustina, yläkerran pitsiverhot käärivät piispankammarin verkkoonsa.
Läheltä näen, ettei se ole kyy eikä käärme ollenkaan. Huidon tyhjää. Mutta kinaan taas itseni kanssa. Kyllä minä olen tappanut. Jotakin olen ottanut hengiltä. Vakain tuumin ja harkiten ja pakon edessä ja vapaaehtoisesti ja parhaan ymmärrykseni mukaan. Ja jumala minua auttakoon. Tarvitsen asianajajan! Ja yhteen puhelinsoittoon minulla on oikeus.
Juoksen niin pitkälti kuin tietä riittää. Tien päässä vanhassa mökissä odottaa äiti korkealla vinttihuoneessa. Äiti allekirjoittaa oikeaksi minun paperini. Minulla onkin niitä aika nippu. Äiti merkitsee jokaiseen paperiin tyttönimensä. Minä tarkistan erikseen joka ikisen allekirjoituksen. Meillä on sama nimi. Ja sama nimi kuin mummulla.
Kun aamulla ojennan lippua paikallislinjan kuskille, minun tulee taas äitiä ikävä.
Seuraavana yönä rupean juoksemaan. Minä juoksen maantietä. Molemmilta puolilta minua kourii kuusen käsi. Kun tie vähän levenee, sovitan askeleeni niin, etteivät jalat osu uriin. Tien keskelle on kasautunut teräväsärmäinen harjanne sepeliä. Kivi rouskuu jalan alla. Minun on otettava pitkiä kapeita loikkia.
Takana huohottaa kuusen kuiske, narahtaa nimetön nauru. Aurinko tai tuhannen vatin roikkalamppu kiirehtii jaloistani askelteni eteen.
Kuin muuri seisoo edessäni Viktor. Kun Viktorin olen lävistänyt viikinkiaikaisen keihään kärjellä, tiellä seisookin Eriika K. Hän nauraa. Hampaiden kuorikot välkkyvät ja juonikas tuuli pujahtaa metsästä tielle.
Minä hämmästyn, kun pystyn juoksemaan Eriika K:n lävitse. Ihoni on rakkuloilla ja hiukseni harmaata tuhkaa, joka valuu ruumistani pitkin jalkoihini. Kun yritän huutaa, muistan, että äänihuuleni on juuri leikattu. Ojennan käteni suoraan eteen. Ei kukaan kompastu omiin hiuksiinsa.
Silmissä kirveltää sepeli ja lotisee hikivesi.
Pysähdyn kuin seinään. Äitinmummu seisoo korkeana ja harmaana poikkiparruna tien tukkeena. Taustalla kohoaa mummulan pakarin pääty ja kiemurainen pihlaja. Näihin taloihin aina uusi emäntä istutti pyhän puun, kestäväjuurisen pihlajan.
– Mitäs plikka, mummu sanoo ja virittelee pääsiäisvalkeita.
Mitäs minä!
– Kauanko meinaat juosta?
Mitäs minä siihen?
Mummu kohentaa tulta, tulenpanija.: – Ovatko maailman tiet joskus juoksemalla loppuneet?
