Auringonvalo siivilöityy pehmeänä tuijien ja petäjien oksien lomasta keittiön ikkunaan pakottaen vetämään uudinta alas keskipäivällä syödessämme. Joka aamu aurinko on alempana ja osuu viistommin ikkunaan. Minä lasken päiviä siihen kun se ei enää osu ikkunaan, mies laskee päiviä siihen kun valo alkaa taas kasvamaan.
Omenoita poimiessani puun alta nurmikolta, jonka jätämme tarkoituksella pitkäksi, etteivät omenat vaurioituisi niin pahasti kun lokakuiset tuulet ne pudottavat yön aikana kuulen vesilintujen äänet joelta. Kurkiaurat lentävät matalalla. Niiden kokoontumispaikka on vain muutaman sadan metrin päässä saarien kupeella.
Kasvimaa on käännetty nyt, omenasose keitetty, kantarellit ja puolukat poimittu ja pakastettu talvea varten. Maksaruoho kukkii, samoin syyshortensiat ja osa syysastereista sinnittelee. Sorvarinpensas on täynnä oransseja ja vaaleanpunaisia kukkia. Auringonkukat seisovat vielä, vaikka lakastuminen on jo alkanut. Ne jätämme talveen törröttämään ja ruokkimaan pikkulintuja siemenillään. Veneen tuonti rannasta pihaan talviteloille on vielä tekemättä ja kasvihuoneen tyhjentäminen samoin. Kauniit, vaikkakin tuuliset päivät houkuttelevat todellakin askarteluun pihalla ja puutarhassa. Yhdessä tai erikseen. Minä keräilen alashakatusta tuijasta oksia seppeleiden tekemiseen.
Portinpielen satavuotiset koivut tiputtavat lehtiään ruohomatolle, joka odottaa syksyn viimeistä parturointia ja keltaisen peittonsa silppuamista. Keskellä ruohomattoa seisoo pieni douglaskuusi, jonka istutimme toissasyksynä. Hitaasti se kasvaa, vaikka olin ajatellut siitä joulukuusta.
Syksyn seesteinen kauneus roikkuu ilmassa kuin lohtupeitto.
